Mestarit

Niin kuin olipa kerran.  

      Kauan kauan sittenSeinäjoella ilmestyvän maakunnan valtalehden Ilkan kulttuuritoimittaja kysyi minulta ihan vakavissaan: Kuinka sinä muka jaksat lukea sitä Paavo Rintalaa?

      Että se sen maakunnan kulttuuritietoisuudesta. Sama toimittaja kirjoittaa lehteen kulttuuria edelleen.

      Mutta tarkoitukseni oli kirjoittaa mestari Rintalasta.

Ja Rintalasta siksi, että tänä yönä hän syöksähti puhelinlankoja pitkin Kajaanista Korsoon juuri niin kuin hän suvereenisti kulki halki Euroopan Oulusta Ukrainaan tai Firenzestä Kirkkonummelle, täysin ajasta ja aikakaudesta, mielipiteistä ja kirjallisista muoti-ilmiöistä riippumatta.

      Puhelinlankoja myöten isä Andreas luki minulle Mestari Eckhartin kirjaa Sielun syvyys – ja melkein tunnin kuunneltuani huudahdin:

      - Rintala! Paavo Rintala.

      Paavo Rintala on yksi minun ja kirjallisuuteen syvästi perehtyneen arkkimandriitta Andreas Larikan suurimmista yhteisistä kirjallisista rakkauksistamme.

      - Jossakin kirjassa, minä jatkoin, - Rintala kirjoittaa mestari Eckhartista.

Mutta voi! Niin monia, monia kirjoja on Paavo Rintala kirjoittanut. Kun osa niistä on levällään työhuoneeni lattialla, kun avaan yhden toisensa jälkeen, huomaan, että ei tässä, ei tässä…

      …niin on pakko purkaa kysymys omalle seinälle Facebookissa.

Ja juuri silloin, kun marraskuu juuri vaihtuu joulukuuksi, omalle seinälleni Facebookissa singahtaa viesti. Rechenberger, Vantaalta – ei sentään Korsosta; aivan niin ihmeellistä elämä ei ole.

      Tämä Herman Rechenberger on säveltänyt pienoisoopperan Aika ja uni. Libretto on Rintalan.

      Aika ja uni on toinen mestari Rintalan romaaneista, joka oli ehdokkaana Finlandia –palkinnon saajaksi – edellinen ehdokas oli Sarmatian Orfeus. Orfeuksen vuonna palkinnon sai Arto Melleri, mutta en mitenkään jaksa muistaa, kuka palkinnon Ajan ja unen vuonna sai – vain sen muistan, että yksinvaltaisen valitsijan mielestä Rintala oli muuttunut liian kristityksi.

      Tämä teologian opiskelija; ihmettelyni liittyy ilmaisuihinn, että oli muuttunut, pluskvamperfekti siis, että liian kristityksi, siis kristitty olisi ehkä ollut kelvollinen. Koko ajan juuri se oli ollut merkillistä Paavo Rintalassa, että hän oli kristitty.

      Rauhanpuolustajien puheenjohtajanakin hän oli kristitty.

      Mutta että liian?

      Mietin tänä yönäkin, mitä tarkoittaa, että joku on liian kristitty.    Kustantaja kertoo yhden kirjan takaliepeessä Rintalasta näin: ”Aina hän on siellä, missä jotakin luodaan tai suunnitellaan.”

      Että sillä tavalla on liian kristitty.

Siis.

      ”Tulkoon konkurssi, kaaos, ydinsota, kunhan me voimme elää somasti, matkustella, juoda, naiskennella, kuluttaa kulttuuria.”

      Eikä loppujen lopuksi ole mitään merkitystä, minkä kirjansa sivulle, mille sivulle tahansa, Paavo Rintala on sallinut Mestari Eckhartin jättää jälkensä; niin vaivatta mestari Rintala vaelsi kaikki nämä vuosisadat, niin vaivatta piti historian ja kulttuurit hallussaan, sekoitti, riisui, puki – lahjoitti lukijalle.

      Viipurissa hän syntyi – myös minun isäni syntyi Viipurissa. Hänen isänsä kuoli sodassa, niin myös minun isäni, puolitoista vuotta myöhemmin. Nämä ovat yksityiskohtia, joilla ei ole mitään merkitystä; ne voisi hyvinkin sijoittaa johonkin romaaniin, jossa on aika ja uni.

      Ja Mestari Eckhart - tuntuu kuin hän hymyilisi jossakin. Sanoisi kuten sanoi, että Jumala on kaikkialla.

      Mestari Rintala sanoi: Jumala on kauneus.

      Tietänevät totuuden jo, molemmat.

Ikävä

Istuttiin alakerran takkahuoneessa katsomassa futiksen MM –kisoja – minä ja kaikki kolme pikkupoikaani. Tunnelma oli mielettömän kiihkeä, koska meillä kaikilla oli ihan omat suosikkimme.

     Seinäjoella. Kesäkuussa. Tänä vuonna.

     Melkein pelin loppuminuuteilla – jännittävässä kohdassa kuitenkin, puhelimeni piippasi tekstaria ja vähän harmistuneena ajattelin, että kannattaako rikkoa tätä huimaavaa lumousta.

     Mutta kun koskaan ei tiedä…

     Avasin viestin.

     ”Äiti Marina auto-onnettomuudessa. Rukouksia. S”

     Ei tämä pitkässä elämässäni ollut ensimmäinen kerta, kun asioiden tärkeysjärjestys muuttui.

Ennätin kotiin Korsoon. Ja sain, kaikki me saimme, muutaman päivän aikaa totutella. Sitten äiti Marinan sielu lensi Jumalan valtakuntaan.

     Vain kuukausi oli kulunut toukokuusta, Herramme taivaaseen astumisen päivästä, jolloin halasimme toisiamme Lintulan luostarissa, igumenia Marina ja minä, ja sovimme varmaksi, että alkusyksystä nähdään uudestaan, että sitten olen tyttären kanssa pitempään luostarissa vieraana, että sitten taas kerran pannaan kaikki asiat järjestykseen, puhutaan ihan kasvokkain kuten niin monesti aikaisemminkin.

     ”Vaikka on siitä kyllä liian pitkä, kun täällä viimeksi olit”, äiti Marina lempeästi torui.

     Olihan siitä. Rukouskirjani, jonka silloin sain minäkin, yhdessä sisariston kanssa, aivan uuden, vasta ilmestyneen, on jo kovin kulunut.

     En minä ollut alkusyksystä Lintulan luostarissa, emme me puhuneet yömyöhään luostarin kirjastossa, äiti Marina ja minä.

     Lintulassa kävin vasta loppusyksystä. Kävin haastattelemassa igumenia Mikaelaa Analogia varten

Jos Anna-Kaisa ei sattumalta olisi ollut tyttären hyvän ystävättären Oilin hyvä ystävätär, ei kukaan olisi vihjannut Anna-Kaisalle, että tämä voisi pyytää Minä ja mun äiti –sarjaan tytärtä ja minua.

     Jos Anna-Kaisa ei olisi innostunut Oilin ehdotuksesta; jos emme olisi molemmat, tytär ja minä, ihan spontaanisti esittäneet matkamme kohteeksi Lintulan luostaria; jos äiti Marina ei olisi halunnut, että tv –kuvausten merkeissä tulemme luostariin… kymmeniä muita jos –lauseita ja sattumia.

Mutta sattumaahan ei ole.

     Niin sain sanoa näkemiin äiti Marinalle.

     Näkemiin tarkoittaa, että tapaamme toisemme.

Silti minulla, joka vielä elän tässä ajassa, on usein niin mieletön ikävä.

Jättivät minut.

     Eikä minulla ole ketään, kenelle soitan ja kysyn, kun haluan olla varma Kirkon opetuksista joissakin asioissa. Ennen soitin Nikean metropoliitalle, joka joskus oli varsin huvittunutkin kysymyksistäni – joka toisinaan innostui aiheesta niin, että etsi kirjahyllystään kasan kirjoja, selvitteli asioita ja lopulta esitti minulle kristallinkirkkaasti, miten jotakin tiettyä kanonia on tulkittava tässä ja nyt.

     Eikä minulla ole ketään, kenelle soitan purkaakseni sydäntäni, kun vuorenkorkuinen murhe kaatuu ylleni. Ennen soitin äiti Marinalle, joka aina osasi asettaa asiat oikeaan järjestykseen ja joka sai minut rauhoittumaan viisaalla ja samalla hyvin maanläheisellä suhtautumisellaan ihmisen raadolliseen elämään.

Hyvin usein minulla on niin ikävä heitä.

Vaan eipä kellahda äiti Marina enää luostarin pihajäätiköllä kumoon Halleyn komeettaa Nikean metropoliitan kanssa katsellessaan! Eipä tarvitse hänen enää huolehtia metropoliitalle, että älä sinä tule minua auttamaan – kaadut itsekin, ja kuka sinut saa autetuksi ylös!

     Epäilemättä nauravat molemmat nyt yhdessä tuollekin tapahtumalle.

     Niin, ikävissäni, omaksi lohdukseni minä ajattelen tällaisia hassuja pikku anekdootteja, joita molemmat niin hauskasti osasivat kertoa…

Ehdottomasti kielletty

Aamu oli harmaa niin kuin aamut marraskuussa. Mutta Iltis ei pettänyrt.

Kertauksena mahdollisille lukijoilleni:

     Kun aamulla herään, katson ensiksi, olenko nukkunut kuusi tuntia. Jos olen, nautin Bondronatin -  se on ensisijaisesti osteoporoosilääke, mutta luustoon pesiytynyttä syöpää potevat ihmiset, kuten minä, joutuvat nautiskelemaan sitä päivittäin jotenkin kuin luittensa vahvistamiseksi.

     Iltis siis ei pettänyt.

     Se kertoi nettisivuillaan, että minun on kiireimmiten poistettava oveltani enkelinsiivet, koska kotini ovi aukeaa rappukäytävään. Pelastuslaki nimittäin sanoo, että tällaiset koristeet ovat tulipalovaarallisia, ovat esteenä pelastustielle ja ennen kaikkea voivat houkuttaa jonkun ilkivallantekijän ilkivaltaan – toisin sanoen: kun joku ilkivallantekijä on jollakin keinoin selvittänyt ovikoodin ja päässyt rappukäytävään, hän ilman muuta tulee hissillä ylimpään kerrokseen ja tuikkaa tulen minun joulukranssiini.   Toistaiseksi siis enkelinsiipiin.

     Toisaalta – näinä aikoina enkelinsiivet voivat myös loukata jotakuta, koska ne saattavat vaikuttaa kristilliseltä sumbolilta..

Aamu oli harmaa niin kuin aamut marraskuussa.

     En hakenut enkelinsiipiä pois oveltani. Kuuntelin kaksi tovia Ismo Alankoa, tätä youtuben kuvassa ylösalaisin käännettyä biisiä, jota on aina pakko kuunnella ja kuunteluttaa tilanteissa, kun vituttaa.

     Ei minua vituta se, etten saa ripustaa ovelleni joulukranssia, eikä minua vituttaisi sekään, että joku kerkeäisi sanomaan joulukranssini olevan mahdollisesti loukkaava.

     Minua vituttaa se, että tätä yhteiskuntaa hallitaan kielloilla. Kaikki kaunis ja turha on kiellettyä – ja ellei se ole kiellettyä, se ainakin on paheksuttavaa: paheksuntaa herättävät esimerkiksi jouluvalot.

     Mitkä vitun jouluvalot?

     Kun musta syksy kaatui Vantaan Korson ylle, kun päivät olivat haavikosti kaistale valoa kahden pimeän välissä, minä sytytin pikkupikkulamppusia parvekkeelleni – minä nimitin niitä syysvaloiksi. Ne ilahduttavat minua suuresti, kun menen parvekkeelleni tupakalle - - -

     - - -  mutta härregyyd! Tupakalle!

     Kun siis menen tupakalle.

     Tästä on onneksi jonkin sortin ennakkopäätös: omalla parvekkeellaan saa tupakoida.

     Ehkä en elä niin kauan, että myös se kielletään.

Aamu oli harmaa niin kuin aamut marraskuussa.

     Istuin parvekkeellani ja kuvittelin, kuinka hyvin tähän harmaaseen maisemaan sopisikaan, että kaikki ihmiset kulkisivat tässä harmaassa maisemassa pukeutuneina harmaaseen vaatetukseen kohti harmaata asemaa.

     Kuvittelin, ettei kenenkään harmaassa elämässä olisi ilonpisaraa, joka kaivaa esiin pelastuslain kaikkine pykälineen ja sovelluksineen.

     Kuvittelin, että jokaisen harmaa elämä olisi täynnä ainoastaan kieltoja.

    

Harmaa elämä masentaa minua, pimeät aamut päivät illat, harmaita kieltoja täydet

     Niin masentavaa tämä kieltojen täysi harmaus, että parvekkeella, melkein kielletyllä tupakalla ollessani, kuvittelin sen elämäni hallitsevaksi tekijäksi.

     Mutta Ismo Alanko – rappiolta se sekin alkoi, aika tavalla kaikesta kielletystä, ja voi! kuinka se minua ilahduttaa! Sillä voihan se mennä niinkin, että

”vitut minä mikään viisas olen, tahdon elää vain kuin ihminen…”

Totta kai jonakin päivänä aamun avaukseksi luen kiellettyjen sanojen luettelon. Siellä menevät sitten viemäristä alangot ja leskiset.

     Toivon ihan vähän, että ihan vähän olisin mukana siinä joukossa.

"Sielujen hoitamiseksi ja epäjärjestyksen poistamiseksi"

Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous, kirkkomme korkein päättävä elin, melkein demokraattisesti valittu, kokoontuu parhaillaan Valamon luostarissa.

Kirkon sivuilla on kokouksen asialista nähtävänä, jopa kirkollishallituksen esityksin varustettuna. Samoin sieltä on voinut lukea jo eilisiltana ensimmäisen täysistunnon päätökset, joista suurin osa oli ilmoituksia siitä, minkä valiokunnan käsittelyyn kyseinen asia lähetetään, ja tänä iltana selvityksen siitä, mitkä asiat olivat ensimmäisessä käsittelyssä toisessa täysistunnossa.

     Homma etenee hyvinkin samaan tapaan kuin vaikkapa eduskunnassa.

     Eduskunnan tekemistä päätöksistä lukiessaan ei sentään tarvitse kuvitellakaan, että päätöksien teossa on ollut mukana myös Pyhä Henki.

     Kun lukee ja kuulee, monistakin eri lähteistä, tietoja kirkolliskokouksen käytäväkeskusteluista ja esitetyistä kannanotoista, saa helposti mieleen, että lieneekö Pyhä Henki läsnä lainkaan. Ja onko se edes toivottavaa.

* * *

Demokratia omaksuttiin kirkkoomme evankelisluterilaisesta kirkosta; ortodoksisuuteenhan se ei kuulu. ”…me Suomessa elämme olosuhteissa, joissa yleinen uskonnollinen perinne, yleinen kulttuuriperinne sekä valtiollinen ja kunnallinen elämä oleellisesti edustavat ortodoksialle vierasta henkeä”, kirjoitti metropoliitta Johannes – hän, jota myös ekumeeninen patriarkka Bartolomeos  kokoukselle osoittamassaan tervehdyksessä aivan erityisesti pyysi muistamaan.

     Ja profaanisti siteeraan tässä jälleen kerran myös Juice Leskistä, joka kirjoitti: ”Meille antoivat demokratian / lapset saatanan”.

     Mutta kun kirkolliskokousedustajat valitaan melkein demokraattisesti, kirkon korkeimman päättävän elimen jäsenistä on nyt yli puolet maallikkoja ja joukossa runsaasti naisihmisiä. Monia naisihmisiä on myös kirkon varsin korkeissa viroissa, vaikkakin ilman mustaa viittaa. On ruvennut tuntumaan, ettei Lintulan luostarin igumenia enää olekaan kirkkomme First Lady.

* * *

Tämän päivän näkökulmasta ortodoksinen kirkko ei ole yhtään moderni eikä aikaansa seuraava, ei edes tasa-arvoinen, mikä ilmenee varsinkin siinä, etteivät naisihmiset saa tuota mustaa viittaa ylleen eikä maallikoiden ”tule kiistellä eikä opettaa Kirkon asioista” (Metropoliitta Johannes).

     Piispojen suuri valta tuntuu närästävän ainakin muutamia kirkolliskokousedustajia, ja niinpä piispat pitäisi saada ruotuun – hoitelemaan vain hengellisiä asioita, jotta maalliset asiat kuten taloudenhoito jäisivät maallikoiden ja muutamien valikoituneiden pappisedustajien haltuun. Olenhan kuullut sellaisenkin mielipiteen, että maallikothan ne ovat maksumiehinäkin.

     Lisäksi olen kuullut valituksia heikoista ja tietämättömistä piispoista.

     Nämä valitukset minua hymyilyttävät: kirkolliskokoushan on piispat tähän saakka ihan itsenäisesti, tietenkin erinäisten junttausmenetelmien avulla, valinnut.

     Jos siis on valittu mainitunlaisia piispoja, eikö pitäisi harjoittaa itsekritiikkiä – ei kritiikkiä niitä kohtaan, jotka parhaina on valittu virkaan.

* * *

Metropoliitta Johannes, jonka mieluusti nimeän suurimmaksi opettajakseni ortodoksisuudessa, ei missään vaiheessa lakkaa korostamasta kanonien merkitystä, joskin hän puhui tässä yhteydessä luovasta kuuliaisuudesta.

     Hän luonnehtii kanonien merkitystä myös näin:

     ”…seurakunnan hallintoa ja elämää säätelevät periaatteet voidaan parhaiten ymmärtää siten, että kanonit pyrkivät saamaan aikaan Kirkon kokonaistilanteessa järjestyksen, joka omalla tavallaan johdonmukaisesti ja teologisin perustein heijastaisi konkreettisesti liturgiaa viettävää seurakuntaa, joka piispan johdolla ja hänen siunauksestaan yhdessä toimittaa pyhää palvelusta.”

     Tämän päivän näkökulmasta joskus tuntuu, että kanoneilla ei ole      suurtakaan merkitystä, ja niin ollen jopa luova kuuliaisuus niille on katoamassa.

     Uudistusten, myllerrysten ja – valitettavasti – juonitteluiden asemesta vähäisenä kirkon jäsenenä toivon, että koolla oleva kirkolliskokous muistaisi edes hetkittäin ekumeenisen patriarkan toivomusta.

Kuva: Ari Sirviö

Otsikko Metropoliitta Johanneksen teoksesta Kirkkoisien perintö

Siivoskelua

Äitini mielestä siivoamisessa tärkeintä oli lattianpesu, ja nyttemmin olen oppinut, että se on varsin mukavaa puuhaa helposti kipeytyvälle selälle. Mutta ainoa apuväline on silloin lattialuuttu. Pois kaikki varrelliset pesimet – ne vain kipeyttävät selkää entistä enemmän!

     Eikä siivoaminen ole minulle muutenkaan vastenmielistä, joskin olosuhteista johtuen se on nykyään hyvin hidasta, ja nimitänkin sitä siivoskeluksi.

     Sen sijaan ärsyynnyn tavattomasti, kun ennen varsinaisen siivoskelun aloittamista on järjesteltävä.

     On aivan ensiksi järjesteltävä turhat paperit pois työpöydältä, minkä jälkeen pitäisi lajitella tärkeät paperit omiin mappeihinsa ja kansioihinsa, ja tämän toimenpiteen kohdalla on ehdottomasti käytettävä konditionaalia.

Erinomainen saavutus on, kun pääsee eroon niistä turhista. Useimmiten tärkeät jäävät kahdeksi kasaksi tai työntyvät lähes itsestään tiettyyn laatikkoon – lajiteltavaksi sitten joskus, kun…

     Ja tässä vaiheessa saan aina mieleen ihannekuvan, jonka piti toteutuman, kun tietokoneet yleistyivät. Sitä sanottiin paperittomaksi toimistoksi.

     En ole käynyt yhdessäkään sellaisessa.

     Ei minulla liioin ole eikä ole ollut paperitonta työhuonetta.

     Ihmettelen suuresti, mistä paperien paljous elämääni syöksyy.

* * *

Paperittomaksi mikään ei ole muuttunut – ja kenties hyvä niin. Kaksi kertaa olen kadottanut, ainakin jälkeenpäin korvaamattomia tekstejä, kun tietokoneeni on sanonut yhteistyösopimuksen ilman varoitusta irti. Sittemmin olen oppinut silloin tällöin ottamaan varmuuskopioita – mutta olen huomannut myös sen, että tallennettu varmuuskopio, olkoon sitten ulkoisella kovalevyllä tai ceedeellä, ei välttämättä aukea, kun sitä haluaa.

     Kyllä, paperiversio on näin vanhalle ihmiselle ehdottomasti turvallisempi.

     Ei paperittomaksi – mutta johdolliseksi.

     Sellaiseksi työhuoneeni on muuttunut.

     Lattialla luikertelee mieletön määrä johtoja, pistorasioista on vedetty jatkojohdoilla mahdollisuudet lisäjohdoille. Joskus muistelen kauhuani niihin aikoihin, kun pieni koirani oli vähän vauvaikää vanhempi, hyvin leikkisä ja erinomaisen kiinnostunut kaikista lattialla luikertelevista johdoista.

Se on onneksi hyvin imperfektiä aikaa.

* * *  

Yksi siivoskelua enimmin häiritsevä tekijä on pölyn pyyhkiminen kirjahyllyistä.

Pois se minusta, että edes kerran vuodessa kunnolla pölyttäisin nuo pölynkerääjät – kunhan yritän saada huiskuun tarttumaan enimmät pölyt. Silti on olemassa se vaara, että silmä osuu johonkin tiettyyn kirjaan.

     Ja niinpä sitä yhtäkkiä huomaa istuvansa ja pohtivansa, mitä Martin Buber oikein tarkoittaa kirjoittaessaan:

     "Ihminen, jpka rukoilee, vuodattaa itsensä varauksettomassa              riippuvuudessa, ja tietää, että hän – käsittämättömällä tavalla – vaikuttaa Jumalaan, vaikkakaan ei vaadi mitään tältä, sillä sitten kun hän ei enää halua mitään itselleen, hän näkee vaikutuksensa palavan korkeimmissa liekeissä.”

     Buberiin silmä osui siksi, että se oli väärässä paikassa, ja taannoin, kirjaa etsiessäni, en löytänyt sitä.

     Enkä enää muista, miksi sitä silloin etsin; luultavasti en nyt eteeni avautuneen kohdan takia.

     Mutta kirjasta ajatukseni harhautuvat Kaijaan, ystävääni, jolta kirjan sain heinäkuussa melkein kaksikymmentä vuotta sitten. Se on käsittämättömän pitkä aika – koska se tuntuu kumminkin aivan eiliseltä.

* * *

Ja kaiken aikaa:

     Pöly laskeutuu jo pyyhityille pinnoille, koira ravistaa uusia karvoja itsestään imuroidulle matolle, ja äkkiä ilta on pimentynyt ikkunan takana. Ne kirjat, joiden lukeminen on kesken, voikin uudestaan levittää lattialle sängyn viereen, ajankohtaisten tärkeiden paperien pinon voi nostaa takaisin työpöydälle – ja iltateekuppi jättää uuden jäljen näppärin viereen huolellisesti pyyhitylle alustalle…

Ketä kiinnostaa?

Jaksan hämmästellä, että niinkin viaton juttu kuin Face Book saattaa hermostuttaa ja herättää jopa paheksuntaa – tai ainakin suuresti kummastuttaa - niin kovin monia ihmisiä. Useimmat heistä eivät tietenkään käytä Face Bookia, koska se vie ihmiseltä kaiken ajan, jonka voisi käyttää hyödyllisesti.

     Sitä paitsi: miten itserakkaita ja itsestään suuria luulevaisia Face Bookin käyttäjät ovatkaan!

     Ketä kiinnostaa, että valvon tämän tuosta tai ainakin herään ani varhain, ja ketä nyt ainakaan kiinnostaa se, että herättyäni otan pakolliset aamulääkkeeni, odottelen puoli tuntia voidakseni nauttia aamuespressoni ja jonkin sortin aamiaisen ottaakseni sitten seuraavat lääkkeet.

     Ketä kiinnostaa, miksi valvon – tai miksi niin kovin lääkitsen itseäni.

     Ketä kiinnostaa, millaisia kirjoja luen – tai että ylipäätään luen. Tai että on päiviä, jolloin en jaksa edes lukea.

     Ketä kiinnostaa koirakävelyn kuvailu – tai valittelu siitä, että pitkät kävelyt eivät enää onnistu. Tai ainakaan se, miten pesen koirani, föönaan sen ja kuvaan sitä sitten edestä ja takaa – ketä kiinnostaa katsella saman valkoisen koiran kuvia viikosta toiseen.

     Ketä kiinnostaa tietää, millaista ruokaa laitan – ja kenelle, sen jälkeen, kun olen siivoskellut päivätolkulla: ketä minun siivoamiseni hitaus kiinnostaa!

     Puhumattakaan silittämisestä.

     Niinpä niin: ketä nyt yleensä kiinnostaa, mitä itse kullekin kuuluu. Elämä olisi hyvää ja hyödyllistä, kun jokainen ymmärtäisi sanoa, että kuuluu ”kiitos hyvää”.

     * * *

Minäpä kerron, miksi Face Book minun mielestäni on melkein korvaamaton – siis sen lisäksi, että voin itsestäni isoja luullen tiedottaa melkein kaikki tekemiseni melkein yksityiskohtaisesti.

     Lievästi liikuntarajoitteisena ”harvinaiset minun iloni”: sosiaalinen kanssakäymiseni on parin viime vuoden aikana vähentynyt huomattavasti, ystävien tapaaminen kasvokkain on harventunut entisistä hyvistä ajoista.        Minulle on ilo, kun ilmoitan aamuvalvomisestani – ja saan siihen seuraa, jopa keskustelukumppanin, aina silloin tällöin.

     On myös suunnaton ilo, kun saan lukeakseni minulle vieraan kirjailijan teoksen. Luulenpa, etten koskaan olisi tullut tarttuneeksi Alice LaPlanten Hämärän huoneisiin, ellei eräs FB –ystäväni olisi siitä omalla seinällään kertonut – viimeisen mutta en suinkaan ainoan vihjeen mainitakseni.

     Minulle on ilo keskustella erilaisista asioista eri näkökantoja edustavien ihmisten kanssa – joukossa on tietysti ystävien lisäksi ystävien ystäviä, ja joskus keskustellaan myös ”kovaa ja korkealta”; harvoin, jos koskaan, ystävyys siihen katkeaa.

     On ilo katsella ystävien kissojen ja koirien kuvia, lasten ja lastenlasten kuvia ja kuvia matkoilta – joskus – maailman ääriin.

     Ja minua lohduttaa joinakin lohduttomina päivinä kovin, kun luen, etten olekaan maailman ainoa vaivainen, en ainoa hidas siivoskelija – enkä edes maailman ainoa ihminen, joka ei ymmärrä yhtään mitään näiden sähköisten vempaimien päälle. Sen sijaan juuri Face Bookin kautta olen saanut aivan konkreettista apua siihenkin, että laajakaistayhteys alkoi toimia…

     Minusta tuntuu hyvältä kuulla, mitä ystäville oikeasti kuuluu, vaikka vain juuri sinä pienenä hetkenä, kun joku kertoo, että on yökirjoituksen aika.

     Suurta iloa minulle on tuottanut tutustuminen nuoriin sukulaisiini ja jopa heidän ystäviinsä, mitä tuskin ilman Face Bookia olisi koskaan tapahtunut – ja ylipäätään uusien ystävien saaminen. Ilman Face Bookia en liioin olisi saanut tietää monista kiinnostavista tapahtumista, joista osaan olen jopa kyennyt osallistumaan.

     Ja lopuksi: nautin suunnattomasti erään ystäväni päivitykset, jotka kuvaavat aivan arkipäiväisiä tapahtumia, koska kuvauksissa on sellaista kirjallista loistokkuutta, jota harvoin löytää edes ”ihan oikeasta kirjallisuudesta”.

Fiktion voima

Minun nuoruudessani romaanien lukeminen, kuten elokuvatkin, olivat syntiä, mutta minun nuoruudestani on jo ihmisikä. Romaanien kirjoittaminen lienee ollut vielä suurempi synti. Siihen aikaan tällainen hurskas nonseleerasi silloin vielä varsin vähäisen tuotantoni huomauttamalla: ”Kyllähän minäkin romaaneja olisin voinut kirjoittaa…” Painava vähättely kuului selvästi sanassa romaaneja.

     Mutta yhä vielä törmään tällaisiin hurskaisiin ihmisiin, joiden mielestä kaunokirjallisuuden lukeminen on vähintäänkin turhaa, ellei ehkä ihan synti. He osaavat neuvoa ja opastaa oikean ja suositeltavan kirjallisuuden pariin, näin aivan erityisesti, kun kirkossa eletään eri paastojen aikaa.

     Kuten nyt elämme joulupaastoa.

     * * *

Kun vastikään lopetin Sofi Oksasen teoksen Kun kyyhkyset katosivat lukemisen, oivalsin taas seikan, jonka monien rankkojen ja hienojen lukukokemusten jälkeen olen useasti ymmärtänyt – erityisesti juuri tällaisten teosten kohdalla, jotka leväyttävät lukijansa eteen kappaleen oikeasti elettyä elämää.

     Olen aika varma, että jo tähän mennessä ainakin enemmistö suomalaisistakin on saanut riittävästi tietoa Viron miehitysajoista, siitäkin ajasta, kun se oli Viron sosialistinen neuvostotasavalta, ja olen aika varma, että vain harvat enää elättelevät ajatusta siitä, miten Viro vapaaehtoisesti liittyi osaksi Neuvostoliittoa.

     Mutta se on tietoa, jota ei varsinaisesti enää ajattele – sekin on hautautunut kaiken sen tiedon alle, jota päivittäin tulvii median koko laajuudelta. Vanha hautautuu uuden alle.

     Viro – no niin, siitähän on puhuttu. Olankohautus. Kannattaako nyt taas jankuttaa samoja asioita...

     Fakta kertoo meille mitä tapahtui todella – tai ainakin sen pitäisi.

     Fiktio tekee toisin. Fiktio ottaa meidät elämään sen, mitä tapahtui todella, tuntemaan, miten ihmiset tunsivat kulloisessakin tilanteessa, kärsimään, vihaamaan, inhoamaan, rakastamaan.

     Ja tunne jättää ihmiseen aina jälkensä.

     Siinä on kaunokirjallisuuden voima.

     * * *

Niinpä mieleeni juolahti ajatus, että hurskaat ihmiset, joiden mielestä fiktiolle on turha uhrata kallisarvoista ja lyhyttä elämäänsä, eivät ehkä koskaan ole lukeneet hyvää kaunokirjallista teosta.

     Pahempi vaihtoehto tietysti on empatian puute – mahdottomuus samastua toisen ihmisen tunteisiin, hänen tuskaansa ja kärsimykseensä.

     Silloin ihmisestä tulee enemmän tai vähemmän kylmä – ja silloin hänen on hyvin helppo myös omaksua ajatus, että hän tietää, mikä on oikein. Ei vain lukemisen suhteen vaan myös sen suhteen, mitä on oikea usko ja oikean uskon mukaan eläminen.

     * * *

Otaksun, että tällainen hurskas ihminen näkee minut, ellei nyt hereetikkona, niin ainakin pahasti harhapoluille hairaantuneena.

     Jotkut hurskaat ihmiset ovat toki nähneet minussa monia muitakin sangen syntisiä puolia, joista ovat kovastikin huolestuneet jopa eräänlaisiin kanteluihin saakka, tosin uskoen, että minut on johdatettu harhaan.

     * * *

En kerro tätä ainakaan pelkästä ylpeydestä.

     Mutta vähäisessä määrin ortodoksisuuteen perehtyneenä olen käsittänyt, että synneistäni kerron rippi-isälleni.

     Ja ortodoksisuus – sanoi erään keskustelumme aikana edesmennyt, suuresti kunnioittamani metropoliitta Johannes – on niin syvä ja laaja asia, ettei siihen perehtymiseen kokonainen ihmiselämä riitä.

     Johannes, joka hänkin luki jopa romaaneja.

 

"...eikä Ulrike Meinhofin kuolemasta..."

Valtaa piteli Keskustapuolue, joten valtalehti oli Ilkka, ja Ilkkaa päätoimitti Aaretti.

    YLEllä oli aluetoimitus Seinäjoella, ja siellä oli toimittajana yksi kauhavalainen, Vuorisen Risto, jonka äiti piti lähikauppaa Kauhavan Ketojanmäellä. Tämä Risto oli opiskellut Tampereella, ja kaikki tiesivät, että se oli kommunisti. Niille, jotka eivät tienneet, Aaretti kertoi tosiasiat.

    Tämä Risto oli jollakin tavalla sekaantunut rockiin, mikä olikin hänen ikäluokkansa musiikkia; minähän olen häntä kymmenisen vuotta vanhempi ja rockin suhteen siten myöhäisherännyt.

    

Risto taisi tehdä jonkun haastattelun minusta – olin niihin aikoihin julkaissut muutamia kirjoja ja taisin olla kirjallisuuden läänintaiteilija. Joka tapauksessa olin tavattoman idealisti, ja joskus on ikävä niitä aikoja, kun ihan oikeasti uskoi, että huomenna kaikki on toisin, kun uskoi, että kirjoittamalla voi vaikuttaa, kun ei vielä ollut oppinut Ulrike Meinhofia.

    Vanha kun olen, en eksaktisti muista, miten itse asiassa pääsin mukaan Kemun kuvioihin Seinäjoella; Kemu tulee sanoista kehittyvä musiikki, ja se liittyi tähän noihin aikoihin syntyneeseen ilmiöön, josta jotkut pääkaupunkiseudulla vielä muistanevat Lepakon. Mutta lehteä Kemussa tehtiin ja lehden nimi oli Lakeuden Kutsu.

    Ellei Lakeus muuta kutsua osannut heittää, niin ainakin Provinssirock veti ihmisiä Seinäjoelle ihmisten juhlaan sotkemaan Seinäjoen kaupungin hillittyä tangomarkkinatunnelmaa.

Lakeuden kutsu ei ollut vain rock. Tai: Lakeuden kutsu oli nimenomaan rock. Jotkut, jo silloin ja varsinkin myöhemmin, muistavat rockin vain jonkinlaisena musiikin muotona – jotkut jopa kuvittelevat, että rock on pelkkä rock and roll, Elvis ja lantion rytmikäs liike, It´s Now Or Never.

    Näin minä sen muotoilen, että rock on elämäntapa siinä kuin ortodoksisuuskin. Sitä paitsi ne eivät sulje toisiaan pois.

    Aaretti sitten koko arvovallallaan teilasi tämän Riston. Minulle hän soitti ja oli pahoillaan naiivista hyväuskoisuudestani, kun enhän suinkaan minä voinut kommunisti olla.

    Mutta Etelä-Pohjanmaalla kaikki lokeroitiin poliittisesti, tai hehtaarien mukaan, mikä tarkoitti, että oikeauskoiset ovat kepulaisia.

    Sillä tavalla minä olen aina ollut pikkuisen mielensäpahoittaja, etten tullut onnelliseksi Aaretin ymmärtämyksestä. Pitikö maailmankuvani avartumisesta syyttää jotakuta toista, että pitikö minua pitää niin aivottomana, etten osannut ajatella itse.

Samaan asiaan olen tosin törmännyt myöhemminkin, maalta Etelä-Pohjanmaalta Helsinkiin muuttaessani, mutta se on toinen juttu ja hipaisee ortodoksisuutta.

    Meistä tuli ajan myötä ystävät, tästä Ristosta ja minusta, ja sitten kirjoitin vähän pahaa verta nostattaneen kirjani Sivari. Varmaan aikojen saatossa olisin sen kirjoittanut ilman Ristoa ja Aarettiakin – mutta tuskin ilman Ilkan sivareja kompromettoivaa kirjoittelua.

    Valtaa pitelee Keskustapuolue edelleenkin – ainakin Kauhavalla. Mutta Risto ei ole enää pilaamassa ilmaa siellä, en minäkään.

Olemmeko me tehneet tästä maailmasta muka paremman?

    No, lapsellisiahan me olimme. Entropialle emme mitään tainneet – emme siitä kyllä noina kauan sitten kadonneina aikoina olleet kuulleetkaan – mutta siitä iloitsen, että yhä, ihan yhtä lapsellisina, kuvittelemme tekevämme jotakin tärkeää.

    Kukapa meitä nyt enää voisi estää? Perhaps still rocking but absolutely independetly.

Kostjinka

- Kostjinka, moj daragoj! minä sanoin, koska osaan kolme sanaa venäjää.

                 - Njet, njet, njet – Hellevi, sinä et voi sanoa Kostjinka! Kostja on jo diminutiv!

                 - Sitten olet diminutivka! minä sanoin – ja meillä oli hauskaa.

                 Kun minä kerroin jostakin kauhean kauniista, Kostja sanoi:

                 - Njet, njet, njet – Hellevi, sinä et voi sanoa uzhashnoe krasivoe! Ei voi olla uzhashnoe ja krasivoe!

                 - Ei, ei, ei, Kostjinka, minä vastasin, - ei se ole kauhea ja kaunis! Se on kauhean kaunis!

                 Mutta Kostja oppi suomen kielen paljon nopeammin kuin minä venäjän. En minä koskaan oppinut venäjää.

                

  * * *

Ja yhtäkkiä me olemme Profeetta Elian kirkossa ortodoksisella hautausmaalla Hietaniemessä. On marraskuu, maa musta, puut lehdettömät, harmaat pilvet taivaan peittona. Koskaan ei Kostja laulanut marraskuusta; ei, hän lauloi helmikuusta, jolloin valo on jo huikaisevasti lisääntynyt, vuodenkierto kääntynyt kesää kohti. Vaikka Pasternakin teksti on täynnä synkkää symboliikkaa, vaikka ”puita ja lätäköitä koputtaa kuiva suru”, vaikka ”raaka tuuli huutaa” – vaikkei Pasternak sitä vielä tiennyt, kevät oli jo siinä helmikuussa.

                 Kostjan valkoinen uurna on vainajien muistelupöydällä. Isä Heikillä on valkoinen feloni. Kuoro ei ole suuri, mutta Leena laulaa kauniisti. Eikä pienessä kirkkosalissa ole ystäviä tungokseen asti. Maria on tullut, Maria muistaa kaiken sen, mitä Kostja on tehnyt muiden maahanmuuttajien hyväksi.

                 Kanerva on tullut, tietenkin – Kanerva, joka näki Kostjan niin kauniisti Lost And Found.

                 Muistan Kostjan esiintymistä monia, monia vuosia sitten Trapesassa…

                 Muistan…

               

  * * *

”Sinä itse, Herra, anna palvelijasi Konstantinin sielulle lepo siinä valoisassa, viheriöivässä, rauhallisessa paikassa, josta ovat paenneet kipu, suru ja huokaukset…”

                 Muistan haastattelun, yhden monien joukosta, jonka kerran tein Kostjasta. Me puhuimme hänen tulostaan Suomeen, puhuimme siitä, miten isä Heikki kastoi hänet ortodoksisen kirkon jäseneksi – hän kertoi silloin saaneensa luettavakseen myös arkkipiispa Paavalin kirjoja.

                 ”Ja katso vain, niistä minä opin, minkälainen ortodoksinen kirkko on! Venäjän ortodoksinen kirkko on toisenlainen. Ei ole rakkautta, ei ole anteeksiantamusta.”

                 ”Ja minä opin Suomessa vasta, mitä varten kirkko on. Se on meidän yhteys Jumalaan ja se on yhteys ihmisten välillä.”

                 Ja ajattelen, joko minä olen oppinut, mitä varten kirkko on.

                

  * * *

Antero kantaa uurnaa kirkosta, me kuljemme ristisaatossa kirkosta hautausmaan reunaa kohti sitä osaa hautausmaasta, johon uurnat lasketaan. Me laulamme Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon armahda meitä… Hautausmaan pienemmän kirkon kohdalla Antero luovuttaa uurnan Dimalle, joka ei ole ollut hautauspalveluksessa – Dima kantaa uurnaa loppumatkan, laskee sen hellin käsin pieneen hautaan.

                 Kunpa Dima olisi ollut palveluksessa myös.

                 Kunpa kaikki muut hautausmaan pienemmän kirkon portilla odottavat ystävät olisivat olleet palveluksessa myös.

                 

* * *

Isä Heikki toimittaa litanian haudalla.

                 Taivas on kovin harmaa, kovin paksujen pilvien peitossa.

                 Tiedän, Kostjinka, tiedän – kohta taivaskin itkee, tämä taivas, jonka me näemme.

                 ”Totisesti on kaikki turhuutta,

                 ja elämä on vain varjo ja unennäkö,

                 ja turhaan hyörii jokainen maan lapsi…

                 Oi Kristus Jumala, sinä ihmisiä rakastava,

                 saata edesmennyt palvelijasi lepoon.”

                 Kohta kastelee marraskuun sade kaikki kauniit kukkaset, jotka peittävät hautakumpuasi – myös sateenkaarisydämen. Pimeys kasvaa joka päivä, kohta päivä on vain kapea kaistale vähäistä valoa kahden pimeän välillä.

                 Ei siellä toisella puolella.

                 Mutta tässä ajassa.

                 Tässä ajassa muistamme sinua jatkuvasti rukouksissa – mutta tänään, juuri tänään muistelemme sinua, kohotamme lasilliset vaaleanpunaista kuohuviiniä, ja kerromme toisillemme muistojamme sinusta; isä Heikki, Leena, isä Timo, Tarja, Nanna – jota sinäkin joskus kiusoitellen sanoit Nunnaksi – ja minä.

                 Hiukan haikeaa minusta on, että kun Hello I Love You  ilmestyy tammikuussa, sinä et näe, että se on omistettu Kostja Divalle.

                 Hiukan lohdutun siitä, että ennätit kuulla sen…

                 * * *

Tiedän, Kostjinka, tiedän, että sinä et koskaan ollut diminutivka.

Jokaisessa asuu pieni lehmä?

Kohtasin Milkakuun ensimmäisen kerran Kastrupissa matkalla Singaporeen, joten vuosi oli 1988. Sittemmin Milkakuusta tuli Pikku sammakkoprinssin toinen päähenkilö, nimihenkilön paras ystävä. Olin tavannut välivuosina hänet useita kertoja Sveitsissä ja minulle oli tullut sellainen mielikuva, että hän oli sveitsiläinen.

                 Syksyllä 1996, kun Pikku sammakkoprinssi ilmestyi, Milkakuh marssi valloitusretkelle myös Suomeen, ja violettisia suklaalevyjä ja –patukoita oli kaupan jopa jokikisellä Ärrällä. Vähän se minua harmitti – varsinkin, kun yksi kriitikko, joka muuten kirjoitti hellyttävän arvostelun kirjastani, viittasi tähän kaupalliseen kytkökseen, jonka toki ymmärsi tahattomaksi. Eniten minua harmitti, että Milkakuh´n kotimaaksi paljastui yllättäen Itävalta. Mutta siunattu olkoon tuo yhden kirjaimen ero ja ääntämystä vastaava kirjoitustapa: Milkakuu oli ja on sveitsiläinen.

                 * * *

Milkakuu oli ja on edelleen minulle hyvin rakas aivan niin kuin sammakkoprinssikin.

                 Kirjan ilmestymisen jälkeen sain monia Milkakuh –pakkauksia, pehmolehmiä, joita sisällön nautittuaan on voinut käyttää hyödyllisiin tarkoituksiin työmatkoilla: diginauhurin ja minidiscien kuljettamisessa, kameran pehmolaukkuna ja kynäkotelona – huolettomasti ne voinut sulloa isompaan laukkuun ilman pelkoa, että sisällöt loukkaantuisivat tai kolhisivat toisiaan.

                 Myös Milkakuh –käsilaukku minulla on.

                 Vähin erin aloin saada ystäviltä tuliaisina erilaisia lehmiä: nyökyttelevän sormisuola-astian Lontoosta, punaisen säästöpossulehmän Sveitsistä – ja muunnellen Helvi Juvosta siteeraan: siinä valkeita ristejä on - ihan niin kuin Sveitsin lipussa. Sain lehmän, joka nojaa kukkaruukkuun, ja kukkaruukussa oli pikkuinen kaktuslapsi. Se ei sittemmin sopeutunut elämään navetassa vaan nuukahti pois, joten lehmällä on nyt tyhjä ruukku.

                 Sain mukeja: kaiken värisiä ja kaikin tavoin lehmiä – yhden mukin pohjalla kurkistelee pikkuinen lehmä ja toisen mukin kahva on lehmänpää. Yksi rakkaimpia lehmiäni on enkelilehmä, jonka sain Hämeentien kotiin kodinpyhitys –juhlaa vietettäessä Arilta.

                 * * *

Lehmät valtasivat vitriinikaapit, joissa aikaisemmin oli säilytetty juhlaserviisiä. Mutta lehmiä kertyi myös käyttötarkoituksiin: pyyhkeitä, jotka on koristeltu lehmin, aamiaisastiasto Miina Äkkijyrkän hontelojalkaisin vasikoin, ja Miinan verhotkin tulivat keittiöön. Sain lehmälakanat – ja erilaisia pannunlappuja: niitä myydään varmaan satoina erilaisina versioina Tallinnassa.

                 Keittiössä on tietysti munakello, jossa lehmä istuu ylinnä hyvin ylevänä, ja kirjahyllyissä on kookkaita modernisti muotoiltuja lehmiä kirjatukina. Lehmästä kun nyt on niin moneksi…   

                 Viimeksi sain kirkkaanpunaisen lehmäkameran: sen toi tullessaan israelilainen ystäväni Edna, joka kuvistani oli huomannut minun keräävän lehmiä. Sijoitin sen vanhan lehmä –puhelimeni viereen: toimittajan työkalut, ajattelin. On siinä myös lehmänpäälyijykynä ja lehmäkuulakärkikynä…

* * *

Loppujen lopuksi kävi vielä niin, että lehmät saivat aidon ortodoksisen kytköksen, kun sain arkkimandriitta Sergeiltä kuulla, että Pyhittäjä Antoni Dimskin luostarin johtaja, igumeni Ignatij myös kerää erilaisia lehmiä!

Tosin hänen kokoelmansa on huikea minun vaatimattomaan kokoelmaani verrattuna: hänellä lehmiä alkaa isä Sergein kertoman mukaan olla jo tuhatkunta – minä en ole päässyt vielä kahteensataan…

Elämää kirjoissa

Olen kirjojen sekakäyttäjä silläkin tavoin, että lattialla vuoteen vieressä on jatkuvasti kasa keskeneräisiä luettavia kirjoja; olen myös mielialalukija.

Vuoteen vieressä kirjat lojuvat, koska yöpöytäni on pieni ja siihen täytyy ensisijaisesti mahduttaa aamun ensimmäiset lääkkeet ja se vesilasi, jossa on pyhitettyä vettä. Koirani Koriste, uusi pieni valkea koirani, ymmärtää, että kirjat ovat tassuttelematonta aluetta ja kunnioittavasti kiertää ne hypähtäessään vuoteeseen, joka oikeastaan on sen, mutta tavattoman ystävällisenä olentona se sallii minun jakaa vuoteen kanssaan.

* * *

Lattialla on tällä hetkellä kuutisen kirjaa, joista yksi on Amos Ozin A Tale of Love and Darkness; tiedän, että kirja on käännetty jo vuosia sitten suomeksi, mutta en ole tullut sitä lukeneeksi enkä edes ymmärrä miksi, kun olen kuitenkin Ozia lukenut jo ennen Ehkä jossakin muualla –teoksen suomenkielistä versiota siitä yksinkertaisesta syystä, että israelilainen ystäväni Edna on minua hänen englanninkielisillä kirjoillaan vuosikymmenten mittaan muistanut, ja sitäkin kiinnostuneempana, kun tapasin hänet vuosikymmeniä sitten. Tuolloin hän asui vielä Huldan kibbutsissa. Vuosi oli 1977.

Sain haastattelunkin häneltä. Se haastattelu kävi monissa lehdissä – jopa Suomen Kuvalehdessä. Aina palautuksen yhteydessä haastattelua kehuttiin. Silti sen julkaisemista ei pidetty korrektina. Lopulta sen rohkeni julkaista sittemmin edesmennyt itsenäisenä sanomalehtenä ilmestynyt Pohjalainen, joka tuohon aikaan saattoi olla nimeltään vielä Vaasa.

Se oli 1970 –lukua, jolloin, silloinkaan, ei ollut kovin korrektia olla kovin kiinnostunut Israelista. Eikäpähän mikään sen jälkeen ole muuttunut; sentään se, että Amos Oz on nyt niin tunnettu kirjailija, että suomalaisetkin lehdet rohkenevat julkaista hänen haastatteluitaan.

* * *

Mutta A Tale of Love and Darkness. Hippusen minua houkutti lainata kirjan suomenkielinen versio kirjastosta ja selviytyä helpommalla. Mutta olenhan kynän kanssa –lukija; tärkeiden kirjojen täytyy olla omia, jotta niihin voi tehdä merkintöjä ja alleviivauksia. Tämä kirja on tärkeä, koska se on Amos Ozin sukutarina, se kertoo juutalaisista Euroopassa, se kertoo juutalaisista, jotka tulivat Palestiinaan ja se kertoo juutalaisista, jotka eivät paenneet, koska olivat ensisijaisesti sen maan kansalaisia, jossa olivat asuneet…  Se on täynnä viehättäviä anekdootteja niin Ozin isän kuin äidinkin suvusta ja se on täynnä traagisia tapahtumia.

Sekin on niitä kirjoja, jotka on luettava hitaasti. Siksikään, ajattelin, ei ole ollenkaan järkevää lukea nopeasti suomenkielistä versiota lainattuna kirjastosta. Ja niin – erityisesti sellaisina iltoina, kun ajattelen ystäviäni Israelissa, kuuntelen Ozin kertojan ääntä korvissani: niin intensiivinen hänen tapansa puhua oli jo kolmekymmentä viisi vuotta sitten, että yhä kuulen sen äänen korvissani…

* * *

Muut kirjat, Eero Huovisen Pappi?, Anthony Bloomin Tuhlaajapojan paluu, Marina Tsvetajevan Piru ja muita kertomuksia sekä Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat, odottavat, antavat sijaa toisilleen, ja tänään, juuri tänään, Sofi Oksanen on kietonut minut niin tiiviisti romaaninsa tapahtumiin, etten nyt usko laskevani sitä enää lattialle odottamaan…

* * *

Se kuudes kirja, se pysyy mukana jatkuvasti, ja oikeastaan se mahtuu lääkkeiden keskelle yöpöydälle, vihreäkantinen, vähän repaleinen Rukouskirja. 

eKr

Sain pari kesää sitten ystävältäni Marilyniltä isä ja poika McNeillin erinomaisen kiintoisan kirjan Verkostunut ihmiskunta, joka on amerikkalaisten McNeillien yleiskatsaus maailmanhistoriaan.

                 Kaikenkattavuudellaan se melkein tukahdutti minut, hyvin eurooppalaisen, selvittäessään, ettei ensimmäinen korkeakulttuuri suinkaan syntynyt Pariisissa tai että Kiina oli ensimmäinen markkinatalousyhteiskunta.

                 Eniten kumminkin vavahdin vähäisestä alaviitteestä:

                 ”Perinteinen ajanlaskutapa, jossa eKr. tarkoittaa ennen Kristusta ja jKr. jälkeen Kristuksen, on yhä epäsuositumpi, koska se on sidoksissa tiettyyn uskonnolliseen perinteeseen.”

                 Sain mieleeni ne ajat, jolloin luin Hufvudstadsbladetia päivittäin, tilattuna versiona, ihan niinkin yksinkertaisesta syystä, että niihin aikoihin se tuntui varsin kristilliseltä lehdeltä suomenkieliseen pääkaupunkiseudun päivälehteen verrattuna. Jonkin joulun alla HBL julkaisi juttua kaikkien niin kovin rakastamasta Stockmannista – ja, muistini mukaan, kahden sivun artikkelista kristallinkirkkaasti muistan edelleen selvityksen siitä, miksi Stockmannin näyteikkunoissa ei ole häivähdystäkään kristilliseen jouluun: se karkottaisi muihin uskontoihin kuuluvat asiakkaat.

                 Kristitythän eivät asiakkaiden joukosta katoa, nämä ”tiettyyn uskonnolliseen perinteeseen” kuuluvat. Stockmann on Stockmann – melkein voisi kuvitella, että kävisi NYCissä Viidennellä Avenuella Saksin kerroksissa!

                 Vaikka tosiasiassa Atlantin yli on pitkä matka.

                

* * *

                 ”…on yhä epäsuositumpi, koska se on sidoksissa tiettyyn uskonnolliseen perinteeseen.”

                 Luen tämän, mielestäni aivan oikein, koska lukutaitoinen olen: tietty uskonnollinen perinne, tässä tapauksessa kristinusko, on siis yhä epäsuositumpi.

                 Lauseen sisältö voi olla totta; voi olla, että muut uskonnot ovat suositumpia – vaikka mielestäni on aika hämmentävää pitää mitä tahansa uskontoa suosittuna – mutta eniten minun tulee paha olo siitä ajatuksesta, miten välinpitämättömiä kristityt itse ovat.

                 Että on ihan samantekevää, käytetäänkö ilmaisua eKr vai eaa?

                 Eikö tähän, juuri tähän ilmaisuun, sisälly peräti meidän uskontunnustuksemme?

                 Minä uskon Jumalaan,
                 Isään, Kaikkivaltiaaseen,
                 taivaan ja maan Luojaan,

                 ja Jeesukseen Kristukseen,
                 Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme,
                 joka sikisi Pyhästä Hengestä,
                 syntyi neitsyt Mariasta,
                 kärsi Pontius Pilatuksen aikana,
                 ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin…

                 * * *

Ehkä onkin epäsuosittua uskoa häneen, ”joka sikisi Pyhästä Hengestä”. Silti aavisteisesti ihmettelen, mistä ajanlaskumme alkaa, jos se alkaa ennen ajanlaskun alkua.

                

                

Isä meidän

Hyvä ystäväni kertoi olleensa läsnä luterilaisen tuttavansa kodinsiunauksessa. Hän oli tilaisuudessa hyvinkin käsittänyt, että liikuttiin erittäin feministiteologisissa piireissä, kun Isä meidän rukousta ei ollut voitu lukea tavalliseen tapaan.

                 Siis koska Jumala ei ole mies, ei voida sanoa Isä meidän. Ja tietenkään Jumala ei ole neutri. Näin ollen on luettava: Isä ja Äiti meidän, joka olet taivaassa.

                 Tietenkään ei voi sanoa jotka, koska Jumala on kuitenkin yksi.

                 Ajatus ei varmaankaan ole pahasti virheellinen, ja vaikka minä olen aivan tavallinen maallikko, kaiken lisäksi ortodoksi – mutta tämä ei liioin ole opetuspuhe – aloin vähäisen tietämykseni perusteella pohdiskella asiaa.

                 Kummastelin sitä suppeaa näkemystä, että Jumalaa yritetään määritellä ihmisen rajallisella käsityskyvyllä ja varsin vajavaisilla inhimillisillä ilmauksilla. Kun vähäisen teologisen tietämykseni perusteella ajattelen, tuntuu todella oudolta käsitellä Jumalaa sukupuoleen sidottuna.

                 Jumala ei ole mies eikä Jumala ole nainen. Jumala ei ole neutri - Jumala on jotakin, mitä rajallinen käsityskykymme ei voi tajua; jos voisi, hän olisi inhimillinen olento.

                 Mutta en näe mitään merkillistä siinä, että puhuttelemme häntä aikansa kontekstiin sidotulla käsitteellä isäksi antamatta hänelle mitään sukupuoliin liittyviä ominaisuuksia tai ihmisarvoa alentavia attribuutteja.

                 Pitkän elämäni aikana olen oppinut, että ortodoksinen apofaattinen teologia, ”jota nimitetään myös kieltämisen tieksi” on lähinnä sitä, mitä me voimme sanoa Jumalasta. ”Mikään, mitä Jumalasta sanomme tai väitämme, ei riitä kuvaamaan Hänen totuuttaan” (Pia Koskinen-Launonen, esipuhe Äiti Maria Normabylaisen teokseen Kätketty aarre, jonka PK-L on kääntänyt suomeksi).

                 On äärimmäisen vaikeaa kuvata sanoin jotakin huikeaa elämystä, jonka on kokenut - ja kuitenkin kaikki, mitä ihminen kokee, on enimmäkseen inhimillisen käsityskyvyn - tai ainakin inhimillisen kuvittelukyvyn - puitteissa tapahtuvaa. Kuvaaminen on vaikeaa siksikin, että meillä on taipumus antaa ainakin abstrakteille sanoille kovin erilainen sisältö.

                 Ja vähän konkreettisillekin.

                 Isässä pysyäkseni: minulla on aina ollut tunne, että kenenkään muun isä ei koskaan voi olla niin ihmeellinen kuin minun isäni. Koska minun isäni kuoli, kun oli seitsemän kuukauden ikäinen – mitään en siis isästäni muista, mutta maailman ihmeellisimmän isän olen itselleni osannut kuvitella, ja kuviteltua isää ei voi yksikään elävä isä voittaa.

                 Kaiken sanaleikittelyn ja sanavajavuuden jälkeen minusta on merkillistä, että oppineet naiset halukkuudessaan päästä miehen asemaan, ikään kuin siinä olisi jotakin tavoiteltavaa, yrittävät latistaa Jumalan näiden banaalien sanojemme tasolle.

                 

* * *

                 Mutta kuten aina: kaikilla asioilla jopa tässä ajassa on monet puolet, niin tälläkin merkillisellä rukousmuokkauksella.

                 Sillä juuri siksi, että sitä aloin pohdiskella, muistin äiti Maria Normanbylaisen, ne kaksi kapeaa kirjaa, jotka minulla on kirjahyllyssäni; toinen niistä on tämä Kätketty aarre, jonka esipuheesta lainasin muutaman lauseen jo edellä.

                 Äiti Maria kuoli syöpään marraskuun 25. päivänä 1977. Saman marraskuun alussa hän kirjoitti:

                 ”Yhä voin ajatella, ja ylipäätään olen onnellinen ja tyytyväinen. - - - Tunnen usein oloni sairaaksi – se on ehkä kaikkein pahinta.”

                 ”Niin me ryömimme nelinkontin taivasta kohti, ja silti siinä samassa juoksemme nopeasti ja rajusti, kierrämme jokikisen kolkan eikä siinä ole mitään ihmeellistä.”

                 Se oli riemastuttavaa luettavaa kohtalosisarelta, jota missään tapauksessa en muussa merkityksessä alenna omalle tasolleni!