tiistai 25. joulukuuta 2012

Jouluna 2012: Mumma


Isoäitini Maria Sofia Saarela oli kaunis nainen, mutta ennen kaikkea hän oli jonkinlaisen talon tytär. Isoisäni Iivari Porkkala oli erittäin komea mies, ja torpparin poika.
       Torpparin poika hän oli, vaikka eteläpohjalainen historiankirjoitus väittää, ettei Etelä-Pohjanmaalla torpparilaitosta ole koskaan tunnettukaan.
Sitä en tiedä, kuinka Maria ja Iivari toisiinsa tutustuivat; sen tiedän, että heidät vihki avioliittoon Vaasassa tiistaina, huhtikuun 30. päivänä vuonna 1907 pastori E. Kovero. Päivämäärän ja vihkipapin nimen luen Marian ja Iivarin vihkiraamatusta, jonka sain isoisältäni – viikonpäivän, tiistain, sain selville googlen avulla.
       Niin eri maailmassa elän kuin isoäitini Maria Sofia.


* * *
Maria Porkkalan ensimmäinen lapsi syntyi tammikuussa 1908. Kaikkiaan hänellä oli kymmenen lasta – nuorin syntyi vuonna 1925. Lisäksi hänellä oli monia keskenmenoja äitini, vuonna 1909 syntyneen toiseksi vanhimman lapsen, muistin mukaan.
       Isoäitini, jota minä sanoin Mummaksi, kuoli tammikuun 29. päivänä vuonna 1945. Hän olisi täyttänyt 64 vuotta seuraavana syntymäpäivänään, maaliskuun 25. päivänä, Jumalansynnyttäjän ilmestyksen päivänä, Ilosanoman päivänä.
       Se päivä oli maanantai.
       Kuten joka päivä minä olin mennyt Mumman kamariin, koska äitini ja minä asuimme samassa talossa kuin Mumma, Paappa – tämä Iivari – enot ja täti. Minusta oli ihanaa mennä Mumman luo ja leikkiä hänen vuoteensa vierellä.
       Ei Mumma täysin vuoteenoma ollut, vaikka enimmäkseen lepäili.
       Mutta sinä maanantaina kaikki oli toisin. Mumma istui kyllä vuoteensa laidalla, mutta oli merkillisesti rojahtanut pystyuunia vasten. Hämmennyin ja jäin seisomaan ovelle.
       Tätini, joka oli äitini kanssa Mumman tuvassa, näki minun jähmetykseni. Tulivat katsomaan.
       Mumma oli kuollut.
       Minä olin silloin kolmivuotias. Helmikuussa täytin neljä.


* * *
Muistan, kuinka Mumma makasi avoimessa arkussa tupaverstaassa, ja minä sain käydä katsomassa häntä joka päivä ennen hautajaisia.
       Muistan, kuinka kylmä Mumman poski oli.
       Mutta tiesin, että Mumma oli mennyt Jumalan luo. Mumma oli ollut kovin vanha ja kovin sairas.
       Minulla oli ikävä Mummaa.
       Kotitalon pihaan tuotiin kuusia, niistä tehtiin maja, ja Mumman arkku oli siellä. Minulla oli ruskea samettinen talvitakki, jossa oli koristeena harmaata oravannahkaa.
       Mumman arkku vietiin hautausmaalle hevosen vetämällä reellä. Hevosrekiä tuli pitkä saatto perässä. Oli helmikuu, kova pakkanen, samettisessa takissani minä vähän palelin.
       Minun oli ikävä Mummaa.


* * *
Jokaisen joulun aikaan muistan Mummaa.
       Katson omaa kuvaani, sellaista, missä olen hiukan yli 60 –vuotias. En näytä ollenkaan vanhalta.
       Ei minulla ole ollut kymmentä lasta, ei monia keskenmenoja synnytysten lisäksi.
       Enkä minä koskaan ole joutunut teurastamaan sikaa. Minun Mummani piti tehdä sekin, jotta saatiin ruokaa talveksi monille lapsille.
       Minun isoisäni? Komea Iivari Porkkala? Mitäkö hän teki?
       Hänestä tuli leipuri, mutta hän oli myös tullut vakavasti herätykseen. Hän harjoitti leipurinammattia, mutta ehkä vähän puolisydämisesti – se vain ei luonnistanut, ja hän kuuli Jumalan kutsun yhä vahvempana. Hänestä tuli maallikkosaarnaaja.
       Hän kulki saarnaamassa, ja Maria hoiti kasvavaa lapsilaumaa; hän oli komea mies vanhaksi saakka, ennätti mennä uusiin naimisiin Marian kuoleman jälkeen – vielä kolmannenkin kerran toisen vaimonsa kuoleman jälkeen.


* * *
Kyllä minun isoisäni oli minulle rakas ja tärkeä, hän opetti elämän merkityksiä minulle.
       Mutta kun joulun aikaan otan esille tietyt esineet, en voi olla ajattelematta Mummaa. En voi olla kysymättä ihan hiljaa: Tapahtuiko kaikki oikein?
       Mumma, minun Mummani, hän nauraisi – mutta hän nauraisi hyvin hillitysti. Hän sanoisi, kuten sanoi kiukustuneelle äidilleni:
       - Hellevi on kiltti tyttö!
       Mutta Mumma – minun Mummani – ei tarkoittaisi ollenkaan sellaista kilttiä tyttöä, joka kiltisti alistuu kaikkeen. Vaikka niin eri maailmassa elämme, Mummani ja minä, jokin pysyy aina samanlaisena.








Jouluna 2012: Aira


Italialaiset sanovat sitä venäläiseksi salaatiksi, venäläisissä keittokirjoissa taas on kaupunginsalaatin ohje – ja Suomessa syödään italiansalaattia.
       Italiassa en koskaan ole syönyt venäläistä salaattia, mutta Venäjällä on tarjolla lähes joka aterialla kaupunginsalaattia. Ei se ole aina juuri keittokirjan ohjeen mukaista, koska niin kuin missä tahansa työssä ruoanlaitossakin tekijä antaa oman kosketuksensa lopputulokseen.
       Enkä nyt kirjoita valmisruoista, en K- tai S- tai minkä tahansa kaupan muovirasiaan pakatusta italiansalaatista.
       Oikeastaan opin italiansalaatin anopiltani, jota en koskaan sanonut anopiksi. Kun tapasimme ensimmäisen kerran, hän sanoi olevansa Aira; ja Aira hän on ollut minulle siitä syyskuisesta päivästä, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Vuosi oli 1962.


* * *
Aira oli armoitettu ruoanlaittaja, mutta oli hän saanut siihen koulutuksenkin. Opin häneltä italiansalaatin lisäksi myös piparkakkumökit. Mutta ennen kaikkea opin, että esteettinen elämys aterialla on aivan yhtä merkityksellinen kuin ruoka, jota tarjotaan.
        Jokaisen joulun aluspäivinä muistan ja muistelen Airaa. Hänen ohjeensa mukainen italiansalaatti on ollut neljäkymmentä vuotta perheessämme perinteinen jouluruoka. Sanon siis, että se on pyhä traditio.
       Mielestäni se oli erinomaisen herkullinen ja lisäksi hieno ruoka, kun ensimmäisen kerran sain sitä syödäkseni Airan luona. En minä ymmärtänyt niihin aikoihin, että Aira ei ollut sen varakkaampi kuin minun sukuni. Salaatissaan Aira oli korvannut lihan lauantaimakkaralla.
       Opin siis Airalta senkin, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää.


* * *
Karjalanpiirakoita Aira ei koskaan tehnyt. Siihen oli selkeä syy.
       Hän oli nuorena mennyt naimisiin Salmin pitäjän Lunkulan saarelta kotoisin olevan Matihaltin kanssa – tämä Matihalti oli ollut täysin vannoutunut poikamies, kunnes oli kohdannut eteläpohjalaisen vikkelän neitosen.
       Ja kuten jo kirjoitin, Aira oli koulutukseltaan talousihminen ja armoitettu ruoanlaittaja. Niinpä hän oli päättänyt, aikansa kuunneltuaan tämän Matihaltin muisteloita suussa sulavista karjalanpiirakoista, leipoa sellaiset suureksi yllätykseksi miehelleen.
       Mies, tämä Matihalti, tuli kotiin illansuussa, ja nuori hehkeä vaimo tarjoaa piirakoita munavoin kera, ihan oikeaan karjalaiseen tyyliin.
       Matihalti katsoo tarjolle pantuja herkkuja, katsoo vaimoaan, katsoo uudestaan tarjoiluvatia ja kysyy:
       - Mitä ne on?
       - Sen jälkeen, kertoi Aira minulle, - sen jälkeen en koskaan, en ikimaailmassa ole karjalanpiirakoita yrittänytkään tehdä.
       Ajattelin minäkin kerran kokeilla. Minun Matihaltini, Airan poika, osasi paremmat käytöstavat. Söimme tekemiäni merkillisiä riisillä täytettyjä ruismöykkyjä, ja minun Matihaltini alkoi kertoa Anni –tädin karjalanpiirakoista, ihan suussa sulavista…


* * *
Kun viikonvaihteessa pilppusin lauantaimakkaraa, suolakurkkua, omenoita italiansalaattia varten, sain mieleeni Merete Mazzarellan teoksen Illalla pelataan Afrikan tähteä, jota koskaan en ole saanut lukeakseni, mutta tiedän sen käsittelevän myös anoppi – miniä –suhdetta.
       Annoin ajatusteni kulkea niin kuin niitä mieli. Että englanniksi sanotaan mother-in-law, ranskaksi belle-mère, saksaksi Schwiegermutter… eikä mikään muu kieli kuulosta yhtä tylyltä kuin suomenkieli. Kun vain ajattelee piikkikaktusta…
       Ajatukseni kulkivat omia teitään vaikeaan anoppi – miniä –suhteeseen. Anoppi on yleensä pahis. Piikkikaktus. Mutta ajatukseni päätyivät siihen, että jokainen suhde on kaksisuuntainen.


* * *
Kun kaikki kurkut, omenat, porkkanat oli pilputtu ja makaronit kiehautettu, oli aika ryhtyä salaatinkastikkeen valmistamiseen.
       Kastike on se juttu. Vasta se antaa oikean maun. Jos sen osaa tehdä oikein, italiansalaatti maistuu juuri samalta kuin Airan italiansalaatti.
       Olen sen oppinut, kymmenien vuosien kokeilemisen jälkeen.

Merci beaucoup, ma Belle-Mère!













sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Keskusteluja kirjallisuudesta 2



En minä Matti Yrjänä Joensuuta tuntenut – muutamia kertoja olimme tavanneet yhteisen kustantajamme tilaisuuksissa.
        Niin tapahtui myös toukokuussa 2010. Minulla oli juuri silloin meneillään varsin rankka sytostaattikuuri, ja kirjoittamiseni oli tyrehtynyt kokonaan. Jos sainkin lauseen näyttöpäätteelle, huomasin, että se vilisi kirjoitusvirheitä, joita ala-asteen oppilaskaan ei tekisi.
        Olin kumminkin mennyt Otavan kevätjuhlaan. Olin mennyt vähän sellaisin ajatuksin, että lienevät kohdallani jäähyväisjuhlat. En minä kuolemaa ollut ruvennut tekemään, mutta oli sellainen olo, että viimeiset kirjat on kirjoitettu. Ajatus vähän masensikin.
        Illan mittaan menin tupakkahuoneeseen, jonka ovessa lukee Henrik.   Huoneessa oli tupakalla vain yksi ihminen, mikä on aika harvinaista – vaikkei siellä tungokseen saakka tupakkamiehiä ja –naisia enää useinkaan ole.

* * *
En mennyt istumaan huoneen toiseen nurkkaan, kuten tapanani on. Menin samalle tuhkakupille Joensuun kanssa, kysyin, häiritsenkö, ja kohteliaisuuttaan tai tosissaan Joensuu vastasi, etten lainkaan. Vähän siinä hymähtelimme sille, miten tupakanvastainen valistus on tehonnut, ja sitten Joensuu kysäisi, kohteliaisuuttaan tai tosissaan, miten kirjoittaminen sujuu.
        Minä aloin kertoa. Kuin tulppa olisi avattu. Kerroin, että istuessani parvekkeella mielikuvat olivat aivan selvät – se, mitä halusin kirjoittaa; miten lauseetkin muodostuivat selkeiksi, mutta kun pääsin takaisin koneen ääreen, sain ehkä valmiiksi ensimmäisen lauseen – eikä sekään ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt olla. Lisäksi se vilisi kirjoitusvirheitä.
        Joensuu nyökytteli. Ja kun vihdoin lopetin, melkein hengästyneenä, hän sanoi, että tiesi täsmälleen, millaista se on. Minä sanoin, että tiesin pitkän tauon hänen kirjoittamisessaan.
        Hän kertoi sairaudestaan, lääkkeistään – sanoi, että itse oli kokenut nimenomaan lääkkeiden vaikuttavan kertomallani tavalla. Mutta entä kirjoitusvirheet? minä tivasin – eiväthän ne voi johtua lääkkeistä. Hän sanoi, että myös hän oli tehnyt kirjoitusvirheitä mielettömästi.
        Hän vakuutti, että minun on turha viettää viimeisen kirjani muistotilaisuutta. Kyllä sinä vielä kirjoitat, aivan varmasti, hän sanoi. Sanoi, hymyillen, että ne kirjoitusvirheetkin katoaisivat…
        Ainakin kaksi tupakkaa oli kulunut, ehkä useampikin. Viinilasikin oli tyhjentynyt.

* * *
Ja minä aloin kirjoittaa. Sanat tottelivat taas minua, vielä sittenkin, kun olin tullut parvekkeelta koneen ääreen.
        Sain käsikirjoituksen ensiversion valmiiksi, ja keskustelin siitä kustantajan kanssa, aloin täynnä tarmoa sen muokkaamisen. Tuli Otavan pihajuhlan aika, ja toivoin kovin, että Joensuu olisi siellä – että voisin kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut.
        Mutta hän ei ollut pihajuhlassa.
        Eikä hän ollut takkatuli-illassakaan joulun alla.
        Aika kului. Viimeistelin käsikirjoitukseni ja siirryin toisen suunnitelmani työstämiseen.
        Ajattelin monesti itsekseni, mikä oikeastaan oli saanut aikaan sen, mikä keskustelussani Joensuun kanssa, että kykenin jatkuvasta sytostaattihoidosta huolimatta kirjoittamaan hyvinkin tiiviisti.
        Tieto siitä, että se, missä olin räpiköinyt, ei ollut ainoalaatuista? Että sellaista tapahtuu ja että siitä pääse läpi tai yli tai ohi? Luottamus siihen, kun toinen sanoo vakavasti: Kyllä sinä vielä kirjoitat.

* * *
Kokemus oli minulle niin valtava, niin merkittävä, että halusin kiittää siitä Joensuuta, ja niin eräänä alkuiltana seuraavana kesänä soitin hänelle.
        Kerroin, mitä oli tapahtunut – miten olin toivonut näkeväni hänet, että olisin voinut kasvotusten kuvata kokemani, kiitollisuudestani häntä kohtaan.
Hämmennyin kovin, kun hän sanoi hitaasti: Olen sitten ainakin yhden hyvän asian elämässäni tehnyt.
        Hämmennyin todella, enkä osannut sanoa mitään. Mutta sitten hän jatkoi, kysyi, mitä olin kirjoittanut, ja minä kerroin kirjoittaneeni koulukiusaamisesta…
        Puhuimme puhelimessa pitkään, ja kun lopettelimme, hän sanoi:
        - Soita toistekin.
        Hän kertoi, mihin aikaan päivästä kirjoitti, ettei sinä aikana vastannut puhelimeen. Mutta muuten ihan mihin aikaan vain.

* * *
En tullut soittaneeksi. Ajattelin niinkin, että se saattaisi silti tuntua tungettelevalta.
        Kunnes viime vuonna, joulukuun alussa, Otavan takkatuli-illan jälleen lähestyessä, minulle tuli ajatus, että ehkä sittenkin voisin soittaa. Mutta sinä iltana, arvelin, oli jo liian myöhäistä. Soitan huomenna, ajattelin.
        Seuraavana päivänä näin netissä uutisen, että Matti Yrjänä Joensuu on kuollut.





lauantai 15. joulukuuta 2012

Keskusteluja kirjallisuudesta 1


Muistan minäkin väärin.
        Kuvailin keskustelukumppanilleni oikein hyvin kauan sitten edesmenneen Weilin+Göösin vuonna 1977 julkaiseman Max Jacob –runoniteen ulkoasun: hyvin ohut, mustat kannet, kannessa valkoisella piirros – varmaan tämän Max Jacobin profiili.
        Juuri siinä erehdyin. Profiilipiirros on takakannessa, varsinainen kansikuva on noppapikari. Tietysti. Runovalikoiman nimihän on Runoja noppapikarissa.
        Olin lisäksi aikaani edellä muistikuvissani – arvelin kirjan ilmestyneen 1950 –luvun lopulla tai 1960-luvun alussa. Alun perin runot ovatkin ilmestyneet jo 1940- ja 1950 –luvuilla, kaksi kokoelmaa, mutta ranskankielisinä. Enkä minä osannut ranskaa, en osaa vieläkään. Vanhan sanakirjani ja uuden google –kääntäjän avulla yritin selvittää, mitä tarkoittaa Le cornet à dés, eikä kumpikaan avustajani antanut minulle tulkintaa, jonka olisin osannut käsittää oikeaksi.
        Le cornet à dés ja Le cornet à dés II ovat nimeltään ne Max Jacobin runokokoelmat, joista Pekka Parkkinen ja Jaakko Ahokas ovat kääntäneet suomenkieliseen valikoimaan ihastuttavat, hassunkuriset, ilmestyksenomaiset, uskomattoman upeat runot.

* * *
Muisti keskustelukumppaninikin väärin.
        Sanoi Jacobin olleen belgialainen.
        Jos on alemmuudentuntoinen maalta muuttanut naisihminen, vaikkei enää ihan maalaistyttö, hämmentyy välittömästi, kun joku esittää varmana vastaväitteen. Vain häivähdys Hercule Poirotia käväisi mielessäni, ja annoin asian olla – en belgialaisuuteen sentään uskonut, koska heti kotiin palattuani etsin kirjahyllystä tämän ohuen mustakantisen runovalikoiman nimeltään Runoja noppapikarissa – tämän, jonka etukannessa ei ollut profiilipiirrosta – ehkä – Max Jacobista.
        Ja kuten jo kirjoitettu, muistin minäkin väärin.
        En sentään sitä, että Jacob oli ranskalainen. Quimperistä, Bretagnesta, missä hänen vanhemmillaan oli lahja- ja antiikkiesinekauppa.
        Pariisiin opiskelemaan lähetetty, vähemmän kumminkin opiskellut, Picasson kämppäkaveri missä sitten asuivatkin, Montmartrella ainakin.
        Juutalainen kyllä – kuoli Drancyn keskitysleirillä. Ei häntä tosin ehditty tappaa, ymmärsi kuolla omia aikojaan, ikiaikaiseen keuhkotulehdukseensa, ja vain päivää ennen vapauttamistaan. Sairautta tosin ei hoidettu, ja kenenkäpä sairauksia keskitysleireillä hoidettiin.
        Kuoli päivää ennen vapauttamistaan.

* * *
Oleellista kaikessa tuossa kirjoittamassani on tässä ja nyt sillä, että runoudellaan Max Jacob on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen minuun – tällä yhdellä ainoalla ohuella mustakantisella runovalikoimalla, jonka joskus vuosikymmeniä sitten vahingossa sain käsiini, luin – ja halusin lukea uudestaan ja uudestaan.
        Sellainen on kirja, joka ehdottomasti täytyy saada itselleen.
        Sen täytyy olla kirjahyllyssä, että sen voi koska tahansa ottaa käsiinsä, sitä voi vain katsella, siitä voi lukea lauseen tai kaksi, sen voi lukea alusta loppuun, sitä voi vain muistella.

* * *
Samana vuonna, kun äitini syntyi, Max Jacobin elämässä tapahtui kääntymys.
        Näillä asioilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta muistan vuosiluvun, 1909, erinomaisen hyvin äitini syntymävuodesta.
        ”Tulin kotiin Kansalliskirjastosta… Salama riisui minut! Oi! kuolematon sekunti! Oi! totuus! totuus! Taivaallinen ruumis on köyhän huoneeni seinällä! Miksi, Herra! - - - Mikä kauneus! sirous ja lempeys!”
        Jacob kuvaa runoissaan ilmestyksiään, joista ”vakavamieliset uskovaiset eivät oikein tienneet, mitä tällaisista jutuista olisi pitänyt ajatella”. Katolisen kirkon jäseneksikin hänet kastettiin vasta vuonna 1915.
        Hupsunhassustihan hän ilmestyksiään kuvaa; jotkut ovat taipuvaisia pitämään niitä vain hänen hupsunhassuina sepitteinään. Toisaalta taas jotkut pitävät hänen uskonnollisia runojaan persoonallisimpana kaikesta, mitä hän kirjoitti.
        Minä uskon niiden syvään vakavuuteen. Juuri se on aina puhutellut minua,
        ”Max Jacobilla oli oikeaa kristillistä nöyryyttä, hän ei varmasti pitänyt itseään neron näköisenäkään, ja turhilla asenteilla keikaileminen oli myös varmasti hänelle täysin vierasta.” (Jaakko A. Ahokas)

* * *
Olen itse asiassa varsin iloinen siitä, että joskus muistan väärinkin.
        Ellei niin olisi tapahtunut, erästä keskustelua ei olisi syntynyt, keskustelukumppanini ei olisi sanonut Max Jacobin olevan belgialainen, minä en olisi kotiin palattuani ruvennut tarkistamaan asiaa, en olisi taas kerran ruvennut lukemaan näitä uskomattoman hienoja, koskettavia, syvällisiä proosarunoja.
        Täsmälleen niin kuin noppapikarista.

 


torstai 13. joulukuuta 2012

Suru ja ikävä


En oikeastaan muista, tulinko C.S.Lewisin kanssa tutuksi Paholaisen kirjeopistossa vai Narniassa, mutta muistan, että ystäväni Tuula toimi esittelijänä. Pienessä kesäasuttavassa vinttikamarissani nautiskelimme kuitenkin runsaasti erilaisia kirjallisia cocktaileja ja selvittääksemme päätämme lähdimme kävelylle peltotietä kohti metsänreunaa. Jälkikuvana olen varma, että pellot kasvoivat ruista, me olimme sieppareita, ei tietoakaan Salingerista eikä sen enempää Saarikoskesta.
        Se oli viisikymmentälukua, viime vuosituhannella.
        Paholaisen kirjeopisto jäi elinikäiseksi kumppanikseni, niin myös Narnia –kirjat; eniten olen aina rakastanut Narnia –kirjoissa (Kaspianin matka maailman ääriin) sitä kohtaa, missä Leijona Aslan riisuu lohikäärmeeksi muuttuneen ilkeän pikkupojan, Eustachen:
        ”Ensimmäisen veto meni niin syvälle, että ylti sydämeen saakka. Ja kun se alkoi kiskoa nahkaa yltäni, tunsin kauheampaa kipua kuin koskaan eläessäni. Saatoin kestää sen vain siksi, että tuntui hyvältä päästä siitä nahasta. Se tuntui vähän samanlaiselta kuin silloin, kun kiskoo ruven irti arasta paikasta, tiedäthän. Se koskee tavattomasti, mutta toisaalta tuntuu hyvältä, kun näkee sen irtoavan.”

* * *
Vuosikymmenten myötä Lewis tuli hyvinkin tunnetuksi myös Suomessa, ja sittemmin elokuva muokkasi Narnian yhtä taidokkaasti kuin Lewisin ystävän, Tolkienin, Tarut sormusten herrasta.
         Muistan, miten nuoremman pojanpoikani kanssa, tiiviisti vierekkäin sohvassa istuen, katsoimme dvd:ltä Narnian viimeistä taistelua. Se oli taitavasti tehty, jännitystä sopivasti ja onnellinen loppu. En sitten ruvennut selittämään sen symboliikkaa, koska ei sitä elokuvaversiossa enää ollut.
        Ja Lewis menetti ystävänsä Tolkienin, kun valitsi rakkauden.
        Ajatella, että tälle, ensin oxfordilaiselle, sitten cambridgelaiselle, vanhallepojalle saattoikin käydä niin: tuli amerikkalaisnainen, ei vielä eronnutkaan, ja älyllään valloitti hänet.
        Onni oli lyhyt, avioliitto sitäkin lyhyempi. Tuli syöpä, joka vei Helenin.
        Tästäkin tragediasta on tehty elokuva (Varjojen maa); kuvaksi kääntyy kaikki.

* * *
”Kun tauti oli tosiasia, sen nimi ja sen idea ikään kuin riisuttiin aseista… Tämä on tärkeää. Emme koskaan kohtaa pelkästään Syöpää tai Sotaa tai onnettomuutta.” 
        Sitaatti on C.S.Lewisin teoksesta Muistiinpanoja surun ajalla (A Grief Observed), jonka hän kirjoitti vaimonsa kuoleman jälkeisinä aikoina ja joka ensin julkaistiin salanimellä N. W. Clerk. Hän ei suinkaan kirjoittanut tekstiä julkaistakseen sitä – vaikka, ollakseni rehellinen, kukaan kirjailija ei oikeasti kirjoita mitään, ellei edes tajunnan takaraivossa häivähdä mahdollisuus julkaisemisesta. Vaikka en vähimmässäkään määrin rinnasta itseäni Lewisiin, luulen perustellusti enkä vain omien kokemusteni pohjalta, että kirjailija aina kirjoittaa julkaistakseen…
        Mutta lainaamastani lauseesta muistin elävästi yli kahdenkymmenen vuoden takaisen ajan, jolloin sairastuin syöpään.
        Leikkauksen jälkeen sairaalassa kesti neljä päivää, ennen kuin lääkäri ensimmäisen kerran sanoi sanan syöpä. Siihen saakka minulla oli ollut ”vaikea sairaus”.
        Ja minusta tuntui koko ajan, että niin kauan kuin sanaa ei sanota ääneen, sillä on ylivalta.

* * *
En lukenut Muistiinpanoja surun ajalta niin kuin olisin lukenut, jos juuri olisin menettänyt läheiseni. Luin sitä ikään kuin lukisin, jos voisin, kun läheiseni on menettänyt minut. Ja eräs tärkeä lause on tämä:
        ”…kiihkeä suru ei yhdistä meitä kuolleisiin, vaan erottaa meitä heistä.”
        Pysähdyin ajattelemaan tätä lausetta pitkäksi aikaa. Onko kyseessä suru – mikä suru? Vai onko kyseessä ikävä – ikävä läheistä ihmistä, joka ei enää ole läsnä tässä ja nyt?
        On niin helppo sanoa surevansa, kun on menettänyt läheisen, mutta mitä se suru itse asiassa on? Niin monen läheisen ihmisen kuoleman kohdanneena minun on sanottava, että suru on ollut aina ikävää, kauheaa menetyksen tunnetta, jotakin täysin peruuttamatonta.
Ja ainoa tosi tässä on oma ikävä.

* * *
C.S. Lewisista aloitin, melkein Narniasta.
        Narniaankaan ei ollut helppo päästä, eikä sinne päässyt silloin, kun itse sitä halusi.



lauantai 8. joulukuuta 2012

Tuntematon ystävä


Taannoin eräs henkilö pyysi minua ystäväkseen Facebookissa. Hämmästyin kovin pyynnöstä, kun tunsin tämän henkilön vain julkisuudesta – mutta tulin sen verran uteliaaksikin, että hyväksyin hänet. Ajattelin, että aikaa myöten selviäisi, miksi hän oli ystäväpyynnön lähettänyt. Käväisihän mielessäni tietysti, että se oli silkka vahinko.
       Mutta varmaan hän sellaisessa tapauksessa poistaisi minut saman tien laajasta ystäväjoukostaan, arvelin. Ei hän poistanut.
       Tosin hän ei koskaan kommentoinut minun päivityksiäni.
       No, onhan olemassa niitäkin, joista vain on kiva brassailla valtavalla kaverimäärällä. Hän saattoi olla siis sellainen – ja oikeastaan olin vähän pettynyt. Julkisuuden henkilöillä nyt on kavereita taatusti pyytämättäkin, mutta kun mitään merkillistä urkittavaa minun päivityksissäni ja FB –sivustossani edes kuvineen kaikkineen ei ole, annoin hänen roikkua siellä joukon jatkona.
       Ainakin saatoin, uteliaisuuttani, silloin tällöin vilkaista hänen päivityksiään. Joskus ne olivat todella sävähdyttäviä.

Päätin heittää muutaman kommentin toisinaan. Joskus hän huomasi kommenttini, vastasikin niihin – mutta ei siitä koskaan mitään keskustelua meidän välillämme syntynyt. Kiinnostuksemme kohteet olivat niin kaukana toisistaan ja vähän ajattelin, että niin suomenkieltä kuin käytimmekin, tarkoitimme samoilla ilmauksilla useasti aivan eri asioita.
       Aikaa kului.
       Myönnän, että unohdin hänet kokonaan.
       Sitten Sofi Oksasen upea romaani Puhdistus ilmestyi, sai runsaasti huomiota osakseen ja – ennustukseni mukaisesti, mistä edelleen olen tavattoman ylpeä – palkittiin Finlandia –palkinnolla.

Jonkin ajan kuluttua tämän FB –ystäväni seinällä oli syntynyt Puhdistuksen teemoja käsittelevä keskustelu, ja kirjallisuushan minua kiinnostaa – Sofi Oksasen Puhdistus kiinnosti minua aivan erityisesti, koska se todella oli heti ensimmäisellä lukukerralla tehnyt minuun niin huikean vaikutuksen, että harva kirja. Arvelen myös tietäväni kirjallisuudesta jopa hiukan enemmän kuin tämä henkilö.
       Olimme hyvin eri mieltä Sofi Oksasen teoksen ansioista.
       Toisaalta minä, kuten sanottu, tietenkin arvioin kirjaa ensisijaisesti kirjallisin perustein, vaikka se oli vaikuttanut minuun sisältönsäkin puolesta syvästi – hän, ja joku muu hänen ystävänsä, arvioivat teosta aivan toisin tavoin.
       Laadin omasta mielestäni hienon selvityksen fiktiosta, tulin puuttuneeksi myös joihinkin faktakysymyksiin; sain nopeasti vastauksen ja hyvänen aika! siitähän syntyi keskustelu, vaikkakin varsin merkillinen - hiukan siihen tapaan kuin vanha sanonta naurismaasta ja sen aidasta. 
       Mutta yhtäkkiä huomasin kellon kulkeneen nopeasti: minun oli aika lähteä junalle, koska aioin ehtiä vigiliaan.
       Se oli siis lauantai-ilta.
       Ilmoitin jatkavani keskustelua kotiin palattuani ja suljin koneeni.

Todellakin olisin halunnut jatkaa keskustelua, olin siihen niin motivoitunut, että luulen tuon motivaationi melkein häirinneen oloani palveluksessa.
       Kun tulin kotiin, kiiruhdin heti avaamaan koneen ja kirjautumaan takaisin Facebookiin.
       Vaan katso: ystäväni oli poistanut koko keskustelun.
       Niinpä ajattelin, että kirjoitan hänen seinälleen haluavani vielä jatkaa…
       Vaan katso: en enää ollut hänen ystävänsä.

Yritin epätoivoisesti palauttaa vigilian veisuissa aavisteisesti elävän mieleni takaisin käytyyn keskusteluun – mutta enhän minä sitä sanatarkasti muistanut, en sillä tavoin, että olisin ymmärtänyt, mikä sai hänet hermostumaan niin suuresti.
       Monista eri syistä olen vielä myöhemminkin pohtinut asiaa ymmärtämättä todellakaan hänen reagointiaan. Olen toki pohtinut asiaa useammankin ystäväni kanssa - ja ehkä eräs heistä osui arvauksessaan oikeaan: Poisti sinut, kun huomasi, ettei sinusta saa kannattajaa...

En vain vieläkään käsitä, miten hän olisi ylipäätään voinut päätyä edes arveluun, että niin kävisi.
       Varsinkin, kun ajattelen hänen tämänhetkistäkin julkisuuskuvaansa.
       






keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Olkoon illuusio


Tiedän toistavani itseäni, kun kirjoitan, että isän ikävästä ei toivu koskaan.
         Varhaisessa lapsuudessani en osannut kaivata isää: minulla oli eno, useampikin, mutta yksi heistä hyvinkin kävi isän korvikkeesta, eikä vain korvikkeesta – sana tuntuu pahalta. Oikeasti en tietenkään osannut edes kaivata isää, kun äitini kanssa asuin vanhassa keltaisessa talossa, missä asuivat myös isovanhempani, kaksi enoani ja tätini. Meitähän oli kokonainen iso perhe.
         Mutta se perhe hajosi, ja olimme kahdestaan äitini kanssa, ja lapsi minä olin yhä. Asuimme pienessä punaisessa mökissä, jossa oli keittiö ja kamari. Kamarin seinällä oli kehystettynä Ylipäällikön päiväkäsky, joka alkoi: ”Olette antanut isänmaalle kalleimman uhrin…”
         Alla oli kuin nimikirjoitus: C.G.E. Mannerheim. Mutta ei se ollut oikea nimikirjoitus, samalla tavoin painettu kuin muukin teksti ohuelle kartongille.


Isän ikävä syntyi silloin, kun meitä oli vain kaksi, kun emme enää olleet perhe.
         Isän ikävä syntyi samoihin aikoihin, kun aloin sepittää muitakin tarinoita; tai ehkä aloin sepittää muitakin tarinoita, kun olin sepittänyt itselleni isän. Ja olen useasti sanonut, että minulla on maailman paras isä, ei ole hänen voittanuttaan; kuvitelmaa ei todellisuus koskaan ylitä.
         Mutta ei koskaan kuviteltu isä liioin ottanut minua syliinsä, ei kietonut käsiään ympärilleni, ei silittänyt hiuksiani, sanonut: Isin pikku tyttö.
         Ja ikävä oli, ikuinen ikävä, kaikki nämä kymmenet ja kymmenet vuodet.


Jokaisena Suomen itsenäisyyspäivänä koen oloni sanomattoman ristiriitaiseksi.
         Sodasta, joka isäni vei, isäni kirjoitti viimeisessä kirjeessään, miten osasikin, aavistiko – viimeisessä kirjeessään äidilleni hän kirjoitti, että jos sille tielle jäisi, saisipa pikku –Hellevi ainakin elää vapaan maan vapaana kansalaisena.
         Maata, isänmaata, jonka vapauden puolesta, C.G.E. Mannerheimin mukaan, äitini ja minä annoimme kalleimman uhrin, olen miettinyt paljon.
         Sen tiedän, että yksikään isänmaa ei korvaa isää.
         Yksikään isänmaa ei ota syliinsä. Ei kiedo käsiään ympärilleni, ei sano: Isin pikku tyttö.
         Mutta vapaus?


Myös vapautta olen miettinyt paljon.
         Olen verrannut Suomen ja Viron kohtaloita toisiinsa, ja olen kiitollinen siitä, että Suomi ei koskaan ollut osa Neuvostoliittoa.
         Mutta kun mietin vapautta, ajattelen myös itsenäisyyttä. Kun puhutaan vapaasta maasta, tarkoitetaan tietysti itsenäistä maata. Mietin, millainen oli se itsenäinen ja vapaa maa, jota isäni oli puolustamassa.
         Se oli maa, jolla oli oma raha, oma lippu, oma postimerkki – nämä itsenäisen maan tunnusmerkit.
         Niin koen oloni entistä ristiriitaisemmaksi, kun salkoihin vedetään sinivalkoinen ristilippu. Se on vielä olemassa. On myös oma postimerkki.
         Oma raha on jo menetetty.


Ajatusteni sekamelskaan syöksyy Paavo Rintala, joka lapsilleen ”kertoo semmoisia asioita, mitä ette omassa koulussanne oppisi koskaan tietämään. Ne historian oppikirjat, joita täällä koulussa luette, eivät kerro teille lapsista. Ne kertovat kuninkaista ja valtiomiehistä ja sodista… mutta eivät lapsista: historian kirjoittajat eivät tiedä, että lapsia on olemassa.” (Leningradin kohtalosinfonia)
         Arvelen, ettei C.G.E. Mannerheimkaan tullut ajatelleeksi, että hänen ohuelle kartongille painettu päiväkäskynsä tavoittaisi lapsen.
         Että lapsi olisi antanut kalleimman uhrin, minkä isänmaa voi vaatia? toivoa? tarvita?
         Mietin, mahtavatko nykyiset vallanpitäjät koskaan ajatella, että he saavat olla vapaan maan vapaita kansalaisia vain siksi, että niin monet ovat antaneet henkensä sen takia.


Isänmaa? Itsenäisyys? Vapaus?
         Olkoon illuusio.
         Kuten minulla isästä.











maanantai 3. joulukuuta 2012

Valta - tuo haluttu


Valta turmelee. Mitä enemmän valtaa, sitä suurempi turmelus. Tämä on niin usein toistettu lause, ettei se ehkä enää merkitse monelle mitään.
      Sillä valtaa ihminen haluaa, kuten on halunnut koko ihmiskunnan olemassaolon ajan.
      Silti ihan pienikin tunto vallasta turmelee, eikä ihan pienesti.
      Minäpä kerron, kuinka se käy, koska minulla on vähäinen kokemus – kalliisti hankittu, ilmaiseksi kaikille tarjottu, mutta kukapa sen ottaisi vastaan.
      Zen ziljoona vuotta sitten, edesmenneen Vaasan läänin edesmenneen taidetoimikunnan silloisena puheenjohtajana, niin kirjallisuuden kuin nuorisokulttuurinkin edustajana, olin totisesti tehnyt kaikkeni, en sentään naisellisesti purskahtanut itkuun, että KEMU, kehittyvän musiikin yhdistys, tämä, joka loi Provinssirockin, saisi toimintansa tukemiseen varoja taiteen edistämiseen varatuista määrärahoista. Olin siinä onnistunut. Olin iloinen, olin tyytyväinen, olin peräti kiitollinen taidetoimikunnan muille, perinteisempiä taiteenaloja edustaville jäsenille.
      Ja sitten luen tämän KEMUn julkaisusta, että Hellevi Salminen, joka nuorisokirjailijana on edustavinaan myös nuorisokulttuuria taidetoimikunnassa, ei suonut kuin vaivaiset roposet avustukseksi tälle KEMUlle.
      Ja nyt mahdollinen lukija olkoon tarkkaavainen.
      Ensimmäinen ajatukseni oli: Odottakaa! Odottakaa ensi vuotta! Ei penniäkään!
      Se oli siis markka-aikaa.

Paljon tätä ennen olin sanonut, että minä, vaikka millaiseen asemaan kohoaisin, miten paljon valtaa saisin, en sallisi sen turmelevan itseäni. Väitteeni kuului, että se on mahdollista.
      Ja kun kuulin omat ajatukseni, häpesin.
      Niin päätin: tämän jälkeen en enää jatka taidetoimikunnassa. En olekaan poikkeus, mutta en halua, että valta turmelee minua, että edes vähäinen valta ihan vähän – haluan olla juuri sellainen kuin olen kaikessa naiiviudessani.
      Ja niinpä, kun kaikista maaherroista eniten kunnioittamani, edesmenneen Vaasan läänin viimeinen maaherra Tom Westergård sanoi, että haluaa minun jatkavan vielä seuraavan kauden taidetoimikunnan puheenjohtajana, niinpä kerroin hänelle, että en missään olosuhteissa ole siihen halukas, valmis enkä edes kelvollinen – en missään tapauksessa halua edes sen äärimmäisen vähäisen vallan, mikä taidetoimikunnan puheenjohtajalla oli, turmelevan minun pientä lapsellista sieluani.
      Ihmeellinen hän oli, tämä Tom Westergård, mutta ei ymmärtänyt minua. Musta koirani Pekko, joka oikeastaan oli tyttäreni koira, rakasti häntä suunnattomasti.
      Melkein aina koirat ovat oikeassa.
      Mutta minä en kuitenkaan enää jatkanut taidetoimikunnassa, en edes sen jäsenenä.
      En väitä, että olisin turmeltumaton. Mutta väitän, että tiedän vallan vaikutuksen ihmiseen – vähäisenkin vallan vähäisen vaikutuksen.

Marilyn Monroe sanoi – tai ehkä tuli taitava myyntimies ja pani hänen sanomakseen, että ”kuuluisuus on kyllä hyvä asia, mutta se ei lämmitä öisin”.
      Olen joskus miettinyt, mahtaako vallan suhteen olla samoin.
      Tokihan kuuluisuudella saa lämmittäjän vierelleen yöksi jos toiseksikin, ja vallalla varmaan vielä helpommin. Mutta ehkä Marilyn tajusi, kaikessa naiiviudessaan hänkin, asian syvemmin kuin se kepeä mielikuva, mikä sitaattilausahduksesta niin kovin helposti syntyy.
      Ehkä hän yksinkertaisesti tajusi sen, minkä tajuavat vain harvat, joilla on kuuluisuutta tai valtaa.
      Sen tajusi myös arkkipiispa Johannes, joka viimeisenä arkkipiispa -joulunaan katsellessaan saamiensa joulutervehdysten määrää mietti: "Eipä taida näin paljon joulukortteja tulla, kun jään eläkkeelle…"

Sen, joka on kuuluisa, ja sen, jolla on valtaa, on vaikea luopua kummastakaan, koska valta tuo ympärille runsaasti ihmisiä, joita kovin helposti erehtyy pitämään ystävinä. Tuntuu suurenmoiselta olla suosittu.
      Sillä harva tajuaa, että eiväthän he rakasta tätä ihmistä! He rakastavat sitä arvoa ja asemaa, mikä tällä ihmisellä tämän maailman silmissä on. Ja jos siihen on vahingossa ruvennut uskomaan – vallan mukanaan tuoman hovin uskollisuuteen - siitä luopuessaan saa todeta, kuinka hienosti Jukka Vieno lyhyessä tekstissään Yhtenä yönä totuuden sanoo:
      
”Yhtenä yönä sirkus lähtee, sinä et.”

lauantai 1. joulukuuta 2012

Ortodoksinen kotimaa?


Ortodoksina, Suomen ortodoksisen kirkon jäsenenä ja Helsingin ortodoksisen seurakunnan jäsenenä toivoin niin kovin, että olisimme jälleen saaneet valtakunnallisen ortodoksisen lehden. Mutta kirkkomme korkein päättävä elin, tämä melkein demokraattisesti valittu kirkolliskokous, joka äskettäin kokoontui Valamon luostarissa Heinävedellä, katsoi, että se ei ole tarpeellista.
          Ei ole tarpeellista, että kaikki Suomen ortodoksisen kirkon jäsenet saavat samanlaista tietoa kirkkoamme koskevista asioista.

Koska en ollut seuraamassa kirkolliskokouksen istuntoja - ja miten siellä nyt kuka tahansa kirkon rivijäsen voisi ollakaan, ahdasta tulisi, eikä majoituspaikkojakaan riittäisi – en tiedä, miksi tähän päädyttiin. Sen tiedän – merkonomihan minäkin olen koulutukseltani – että asiantuntijoiden tekemän laskelman mukaan kirkon tiedotukselle olisi tullut euroisesti edullisemmaksi julkaista yhtä lehteä kuin ylläpitää nykyistä tilannetta.
          Nykyisessä tilanteessa Oulun hiippakunta julkaisee yhteistä halvalle sanomalehtipaperille painettua tabloidijulkaisua nimeltä Paimen-Sanomat; Karjalan hiippakunnassa ilmestyy Aamun Koitto, jonka mitrarovasti Sergei Okulov aikoinaan perusti ja joka sittemmin varsin kriittisen arkkipiispa Johanneksenkin aikana siunautui kirkon pää- äänenkannattajaksi – Aamun Koitto, joka koki kaikenlaista, mutta ei enää yllä edes yhden hiippakunnan tiedotuslehdykäksi. Karjalan hiippakunnassa ilmestyy käsittääkseni myös muita seurakuntalehtiä, mutta hajonta on niin suuri ja muutoksia tapahtuu niin usein, etten osaa olla näistä seikoista aivan varma.
          Helsingin hiippakunnassa ilmestyy melkein hiippakunnan kokoinen lehti, tämä kirkkomme parhaaksi lehdeksi todettu Analogi, ja hiippakunnan suurimman seurakunnan Helsingin ihan oma Ortodoksiviesti.
          Paperilehtien lisäksi kirkolla on tietysti oma tiedotuksensa. Sen käyttäminen edellyttää, että kirkon jäsenellä on tietokone ja internet –yhteys. Hämmästyttävää kyllä, tiedottaminen sähköisestikin edellyttää yhä, että kaiken takana on ihminen – ja sieltä täältä sitä tätä kuulleena en usko, että yksi ihminen kykenee hoitamaan tiedotuksen teknisen, visuaalisen ja sisällöllisen puolen edes meidän piskuisessa kirkossamme.

Huvittuneena ajattelen, että miten näin somasti sattuukin: olen aikoinani ollut tekemässä niin Paimen-Sanomia kuin Ortodoksiviestiä ja Aamun Koittoa vieläpä peräti kahteen kertaan. Ne olivat ihania aikoja, ne opettivat minut tuntemaan tätä kirkkoamme kokolailla perusteellisesti, olkoonkin, että tämä toimitustyö myös vei totaalisesti minun viattomuuteni.
          Opin, että ortodoksinen kirkko on ihan yhtä raadollinen kuin mikä tahansa yhteisö.
          Mutta se on toinen juttu, ja voi olla, että palaan siihen – siihenkin – joskus myöhemmin.
          Mutta miksi kaikkivaltias kirkolliskokous hylkäsi kirkollishallituksenkin   hyväksymän esityksen valtakunnallisesta, joka kotiin joutuvasta ortodoksisesta lehdestä?
          Minähän en tietenkään tiedä.
          Mutta ainakin voin arvella, että huomattavaa enemmistöä melkein demokraattisesti valitussa kirkolliskokouksessa edustavat Helsingin hiippakunnan ja kenties peräti Helsingin seurakunnan edustajat eivät olleet asiasta ihastuneita.

Valta on veikeä asia, ja kun sen saa käsiinsä, sitä haluaa hellitellä – ja tulla sen hellimäksi.
           Ehkä ei olisi ollenkaan kivaa, jos valtakunnallinen lehti valaisisi kaikille Suomen ortodoksisen kirkon jäsenille, mikä Helsingin seurakunnan kirkolliskokousedustajan kannalta on perustyötä seurakunnassa.
           Ehkä on kaikille mukavampaa, jos oma lehti kertoo asiat omalla tavallaan.