sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Keskusteluja kirjallisuudesta 2



En minä Matti Yrjänä Joensuuta tuntenut – muutamia kertoja olimme tavanneet yhteisen kustantajamme tilaisuuksissa.
        Niin tapahtui myös toukokuussa 2010. Minulla oli juuri silloin meneillään varsin rankka sytostaattikuuri, ja kirjoittamiseni oli tyrehtynyt kokonaan. Jos sainkin lauseen näyttöpäätteelle, huomasin, että se vilisi kirjoitusvirheitä, joita ala-asteen oppilaskaan ei tekisi.
        Olin kumminkin mennyt Otavan kevätjuhlaan. Olin mennyt vähän sellaisin ajatuksin, että lienevät kohdallani jäähyväisjuhlat. En minä kuolemaa ollut ruvennut tekemään, mutta oli sellainen olo, että viimeiset kirjat on kirjoitettu. Ajatus vähän masensikin.
        Illan mittaan menin tupakkahuoneeseen, jonka ovessa lukee Henrik.   Huoneessa oli tupakalla vain yksi ihminen, mikä on aika harvinaista – vaikkei siellä tungokseen saakka tupakkamiehiä ja –naisia enää useinkaan ole.

* * *
En mennyt istumaan huoneen toiseen nurkkaan, kuten tapanani on. Menin samalle tuhkakupille Joensuun kanssa, kysyin, häiritsenkö, ja kohteliaisuuttaan tai tosissaan Joensuu vastasi, etten lainkaan. Vähän siinä hymähtelimme sille, miten tupakanvastainen valistus on tehonnut, ja sitten Joensuu kysäisi, kohteliaisuuttaan tai tosissaan, miten kirjoittaminen sujuu.
        Minä aloin kertoa. Kuin tulppa olisi avattu. Kerroin, että istuessani parvekkeella mielikuvat olivat aivan selvät – se, mitä halusin kirjoittaa; miten lauseetkin muodostuivat selkeiksi, mutta kun pääsin takaisin koneen ääreen, sain ehkä valmiiksi ensimmäisen lauseen – eikä sekään ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt olla. Lisäksi se vilisi kirjoitusvirheitä.
        Joensuu nyökytteli. Ja kun vihdoin lopetin, melkein hengästyneenä, hän sanoi, että tiesi täsmälleen, millaista se on. Minä sanoin, että tiesin pitkän tauon hänen kirjoittamisessaan.
        Hän kertoi sairaudestaan, lääkkeistään – sanoi, että itse oli kokenut nimenomaan lääkkeiden vaikuttavan kertomallani tavalla. Mutta entä kirjoitusvirheet? minä tivasin – eiväthän ne voi johtua lääkkeistä. Hän sanoi, että myös hän oli tehnyt kirjoitusvirheitä mielettömästi.
        Hän vakuutti, että minun on turha viettää viimeisen kirjani muistotilaisuutta. Kyllä sinä vielä kirjoitat, aivan varmasti, hän sanoi. Sanoi, hymyillen, että ne kirjoitusvirheetkin katoaisivat…
        Ainakin kaksi tupakkaa oli kulunut, ehkä useampikin. Viinilasikin oli tyhjentynyt.

* * *
Ja minä aloin kirjoittaa. Sanat tottelivat taas minua, vielä sittenkin, kun olin tullut parvekkeelta koneen ääreen.
        Sain käsikirjoituksen ensiversion valmiiksi, ja keskustelin siitä kustantajan kanssa, aloin täynnä tarmoa sen muokkaamisen. Tuli Otavan pihajuhlan aika, ja toivoin kovin, että Joensuu olisi siellä – että voisin kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut.
        Mutta hän ei ollut pihajuhlassa.
        Eikä hän ollut takkatuli-illassakaan joulun alla.
        Aika kului. Viimeistelin käsikirjoitukseni ja siirryin toisen suunnitelmani työstämiseen.
        Ajattelin monesti itsekseni, mikä oikeastaan oli saanut aikaan sen, mikä keskustelussani Joensuun kanssa, että kykenin jatkuvasta sytostaattihoidosta huolimatta kirjoittamaan hyvinkin tiiviisti.
        Tieto siitä, että se, missä olin räpiköinyt, ei ollut ainoalaatuista? Että sellaista tapahtuu ja että siitä pääse läpi tai yli tai ohi? Luottamus siihen, kun toinen sanoo vakavasti: Kyllä sinä vielä kirjoitat.

* * *
Kokemus oli minulle niin valtava, niin merkittävä, että halusin kiittää siitä Joensuuta, ja niin eräänä alkuiltana seuraavana kesänä soitin hänelle.
        Kerroin, mitä oli tapahtunut – miten olin toivonut näkeväni hänet, että olisin voinut kasvotusten kuvata kokemani, kiitollisuudestani häntä kohtaan.
Hämmennyin kovin, kun hän sanoi hitaasti: Olen sitten ainakin yhden hyvän asian elämässäni tehnyt.
        Hämmennyin todella, enkä osannut sanoa mitään. Mutta sitten hän jatkoi, kysyi, mitä olin kirjoittanut, ja minä kerroin kirjoittaneeni koulukiusaamisesta…
        Puhuimme puhelimessa pitkään, ja kun lopettelimme, hän sanoi:
        - Soita toistekin.
        Hän kertoi, mihin aikaan päivästä kirjoitti, ettei sinä aikana vastannut puhelimeen. Mutta muuten ihan mihin aikaan vain.

* * *
En tullut soittaneeksi. Ajattelin niinkin, että se saattaisi silti tuntua tungettelevalta.
        Kunnes viime vuonna, joulukuun alussa, Otavan takkatuli-illan jälleen lähestyessä, minulle tuli ajatus, että ehkä sittenkin voisin soittaa. Mutta sinä iltana, arvelin, oli jo liian myöhäistä. Soitan huomenna, ajattelin.
        Seuraavana päivänä näin netissä uutisen, että Matti Yrjänä Joensuu on kuollut.





Ei kommentteja: