Kirjan kieli

Lapsuudestani saakka kirjat ovat olleet minulle eräänlainen henkireikä elämään. En katso sen koskaan olleen pakoa todellisuudesta – olen enemmänkin Hayakawan kannalla: ihminen voi elää niin monta ja monenlaista elämää kirjojen välityksellä, kuin ikinä haluaa – matkustamatta maailman ääriin. Merete Mazzarella sanoo sen näin: Silloin en koskaan ole yksin.

       Olen aina lukenut kaikenlaista kirjallisuutta – poikkeuksena sotakirjat. Sotakirjoina pidettävistä kirjoista olen lukenut tasan kolme: Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta, Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja Antti Tuurin Talvisodan. Niistä Talvisota on koskettanut minua eniten.

       Nuoruudestani saakka olen lukenut suuret määrät myös kristillistä kirjallisuutta, ja aikojen myötä minuun ovat vaikuttanet monet hyvinkin erilaiset teokset. Yhden koskettavimman elämykseni koin jo nuorena Metropoliitta Anthonyn kooltaan pienten, sisällöltään suurten kirjojen äärellä. Toinen valtavan vaikutuksen tehnyt kirjailija oli – totta kai – C.S. Lewis, erityisesti Paholaisen kirjeopistollaan.

En kuitenkaan aio kirjoittaa lukuelämyksistäni, en niistä huikeista tajuamisen hetkistä, mitä olen kokenut kirjojen välityksellä.

       Aloin ensinnäkin pohtia muutamia semanttisia kysymyksiä.

       Usein puhutaan hengellisestä kirjallisuudesta tai uskonnollisesta kirjallisuudesta. Jostakin syystä nämä kategoriat herättävät minussa henkisiä näppylöitä. Kuvittelen tuntemukseni vähän samankaltaiseksi, melkeinpä vastenmielisyydeksi, jollaista isä Alexander Schmemann tunsi päiväkirjamerkintöjensä mukaan tietynlaisia hyvin hurskaita ihmisiä kohtaan.

       Minusta tuntuu, että tällaiset hyvin hurskaat ihmiset lukevat nimenomaan hengellistä kirjallisuutta.

       Uskonnollista kirjallisuutta todennäköisesti lukevat uskonnolliset ihmiset – joista heistäkään isä Alexanderilla ei ollut kovin korkea käsitys.

       En tarkoita, että pitäisin isä Alexanderia suurimpana auktoriteettinani näissä kysymyksissä; satuin vain aivan hiljattain lukemaan toistamiseen hänen Päiväkirjansa – nyt niiden suomenkielisen käännöksen.

       Mutta ajattelen näin: jos olen kristitty, luen myös kristillistä kirjallisuutta – en hengellistä tai uskonnollista.

       Kyse saattaa hyvinkin olla aivan samoista kirjoista. Kuten sanoin, kysymys on semanttinen ja abstraktit ilmaisut harvoin ovat täysin samankaltaisia kaikille ihmisille toisin kuin suurin osa konkreettisista ilmauksista.

Viime aikoina olen tullut lukeneeksi myös aika monia luterilaisten teologien kirjoittamia teoksia. Mainitsen niistä kolme: Eero Huovisen Pappi?, Terho Pursiaisen Karitsan kiukku ja Jaakko Heinimäen viehkeä ja selkeä pikkukirja Taskuetiikka.

       Toki niissä kaikissa on enemmän tai vähemmän luterilaisia painotuksia, mutta jokaisessa niistä on varmasti kovin paljon ajateltavaa myös ortodoksille.

       Kaikille näille kirjoittajille, heidän suuresta erilaisuudestaan huolimatta, on yhteistä se, että heidän tekstinsä on mielettömän nautittavaa ja heidän kielensä erinomaista suomenkieltä. Huovinen ja Heinimäki osaavat heittää huumoria tekstiinsä, mikä valtavasti lisää sen luettavuutta – millään tavalla madaltamatta aiheen käsittelyä tai tekemättä pyhistä asioista profaaneja.

       Pursiaisen tekstissä ilmenevä huumori on salakavalaa, mutta kyllä huimissa kärjistyksissä on myös pilkahdus, ei pelkkä totinen toteaminen. Pursiaisen teksti ei toki ole helppoa, mutta kiehtovaa se on – erityisen kiehtovaa silloin, kun oma mielipide on vastakkainen kirjoittajan mielipiteelle.

       Eivätkä nämä kolme herraa ole toki ainoat luterilaiset teologit, jotka kirjoittavat erinomaisen kiintoisia kirjoja.

       Minulle tuli ikävä yhtä hienoja, yhtä taitavasti ja yhtä erinomaisella kielellä kirjoittavia tämän ajan ortodoksiteologeja.

       En unohda pappismunkki Serafimia. Hänen tekstinsä on niin huikeaa, että sitä voi kuvata vain hänen itsensä lanseeraamalla sanalla: makoisa. Lukisin silti muitakin suomalaisia ortodoksisia kirjoja kovin mieluusti…

Myönnän, että minulla on erityinen suhde kieleen. Rakastan kaunista kieltä. Jos ajattelen kaunokirjallisuutta, minulle aiheeltaankin kiintoisa kirja on hiukan tahmeaa luettavaa, jos kieli ontuu ja tekstissä on muutamakin sammakko.

       Ja nyt on niin, että kielellisesti minulla on sama vaatimus kristillisiä kirjoja kohtaan – myös käännöskirjoja. Hyvä alkuperäisteos ansaitsee hyvän kääntäjän. Valitettavasti monista käännöksistä löytyy joskus suoranaisia virheitä, mutta sitäkin ikävämpää on ajoittainen kielen kömpelyys.

       Tietysti on minun ongelmani, että huono tai keskinkertainenkin kieli kiinnittää huomioni nimenomaan kieleen – ei kirjan sanomaan. Mutta kunnioitus kirjaa kohtaan, myös kristillistä kirjaa kohtaan, vaatii suurta huolellisuutta ja paneutumista sekä ennen kaikkea erinomaista suomenkielen taitoa – ei se ole sen helpompaa kuin romaanin kääntäminen. Ei tärkeintä ole välittää lukijalle sitä, mitä kirjoittaja sanoo, vaan tärkeintä on välittää kirjoittajan sanoma sillä tavalla kuin hän on sen sanonut.

Jatkoa eiliseen

Palaan vielä hiukkasen edellisessä blogissa käsittelemääni aiheeseen. Kirjoitin kuljeuspalveluista, jolloin on mahdollista käyttää taksia asiointi- ja vapaa-ajanmatkoihin.

       Palvelu -sanan käyttäminen on hiukan hassua, sillä varsinaisista taksipalveluista ei kovin suuresti kannata puhua: useimmat taksit tekevät taksikyydistä vain omin-jaloin-liikkuvan esineen kuljettamisen paikasta a paikkaan b. On sattunut, että lähijunassa saa palvelua toisin kuin matkatessaan taksilla.

       Mutta en yleistä: on myös sellaisia takseja, joiden kuljettajat ovat käsittäneet, että taksin ajaminen ei ole pelkkää autolla ajamista vaan että se on palveluammatti.

       Minulla on runsaasti omakohtaista kokemusta molemmista tavoista.

Kun kävin päivittäin sädehoidoissa syöpätautien klinikalla, kuljetuksistani huolehti koko ajan sama taksihenkilö, Jos olin väsynyt, sain torkkua kaikessa rauhassa. Jos olin jännittynyt, täma asiat aistiva henkilö jutteli mukavia kanssani. Jos olin lukenut jonkin kiintoisan kirjan, hän jaksoi kuunnella selostustani, esittää kommentteja ja kysymyksiä – ja kertoa omista lukukokemuksistaan.

       Varmaan hän on harvinaislaatuinen taksinkuljettaja, mutta kokemukseni mukaan hän ei ole aivan ainoalaatuinen.

Toisaalta on tapahtunut, että kun taksi tulee noutamaan minua lumisateisena päivänä, jolloin jalkajäytävän ja ajokaistan väliin on jäänyt korkea lumivalli, ja kuljettaja näkee vaivaisen askellukseni ulkoportaita alas, hän ei vaivaudu edes avaamaan ovea minulle. Oven avaamiseksi sanon sitä, että kuljettaja nousee autosta ja tulee aukaisemaan oven – en sitä, että hän kurkottaa istuimen yli ja työntää oven rakoselleen.

       On myös niin, että muutamista taksinumeroista tilatessani taksin saan heti tietää, kuinka kauan minun on odotettava – toisin sanoen: en joudu selkä- ja polvivaivaisena seisoskelemaan kylmässä tuulikaapissa kohtuuttomia odotusaikoja. Olen antanut kertoa itselleni, että tällainen palvelu on aivan mahdollista, tilaapa taksin mistä tahansa. Totta kai se teettää enemmän työtä kuin ilmoitus, että varausnumero on se-ja-se.

       Nythän on niin, että että kaikki taksikyydit, saapa sitten palvelua osakseen tai ei, ovat samanhintaisia, koska Suomessa taksien perimät maksut vahvistaa valtioneuvosto.  Hinnoittelussa ei siis ole olemassa halpistakseja.

Edellisen blogikirjoitukseni kynnyskysymys oli siinä, mistä kaupunkikortin tai kuljetuspalvelukortin (kuten sen nimi Vantaalla on) onnellinen haltija saa tilata taksin.

       Minulla ei ole mitään huomauttamista pitkistä odotusajoista, kun olen tilannut taksin lähteäkseni kotoa, mutta arvelenkin taksin silloin tulevan Korson taksitolpalta. Sen sijaan tilatessani taksia niin paluumatkalle missä nyt olenkin sattunut olemaan odottelu saattaa venyä sietämättömän pitkäksi.

       Koska kaikki taksit veloittavat matkakulut mittarin mukaan, en tyhmissä vanhan naisen aivoissani käsitä, miksi kaupunki keskittää palvelut.

       Tosin Vantaan sosiaalitoimesta kerrottiin näin olevan siksi, että kaikki taksinkuljettavat olisivat tasa-arvoisessa asemassa.

Hallelujaa! sanon minä. Palveluntuottajien tasa-arvoisesta asemasta kannetaan huolta – mutta ei asiakkaiden.

       Koska kuvittelen, että näinhän se menee: se vammaiskortillinen siellä jossakin matkan takana kyllä odottaa – eihän se saa tilata muualta taksia! Joten välissä voi heittää pari keikkaa, kun kohdalle sattuu. Valittakoon vammainen sitten taksitarkastajalle!

       Ja koska siis olen vanha ja vammainen, en ymmärrä tätä logiikkaa: jos saa samalla rahalla hyvää ja huonoa, valitsee huonon. Vammainen ei itse voi valita.

Lopuksi matkapäivän saldo: vajaan tunnin seisoskelun aiheuttama mieletön selkä- ja polvikipu, joka ei loppunut yhteen päivään.

Vammaispalvelutaksi

Viime vuoden marraskuussa aloittelin tätä blogiani, ja kerroin alkajaisiksi siitä, millaista on, kun syöpä tulee ja jää asumaan. Kerroin siitäkin, miten Vantaan kaupungin sosiaalijaos tyrmäsi totaalisesti mahdollisuuteni vammaispalvelulain mukaiseen kuljetuspalveluun, koska sen mielestä liikkumisrajoittuneisuuteni oli ihan vain tilapäistä.

       Koska olen useasti esittänyt mielipiteen, että jos sanoo A, on sanottava myös B.

Tapahtui siis, että syöpälääkärini ei todennut ihmeparantumista viime lääkärintarkastuksessa; sen sijaan syöpäklinikan lääkärikäyntien välillä olin joutunut myös Peijaksen sairaalan ortopedin vastaanotolle, joka oli todennut polvessani olevan Bakerin kystan. Tietysti se on varsin mitätön vaiva luustometastasoituneeseen syöpään verrattuna, mutta vaikeuttaapa sekin kaikessa vähäisyydessään liikkumista.

       Kahden lääkärintodistuksen vahvistama uusanomukseni lähti siis Vantaan kaupungin sosiaali- ja terveystoimelle – ja katso: pari viikkoa sitten sain tiedon, että olen oikeutettu vammaisten kuljetuspalveluihin. Saan tehdä 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa, omavastuuosuuden toki maksaen. Omavastuuosuus on noin sama summa, minkä maksaisin julkisilla liikennevälineillä. Itse asiassa se on hiukan enemmän: se on yksittäisen kertalipun hinta – ei se hinta, minkä ihminen matkakorttia käyttäessään maksaa.

       Mutta en ole pikkutarkka – pois se minusta! Iloitsin suuresti ja olin hyvin kiitollinen Vantaan kaupungille.

       Kiitollisuuttani minua huomattavasti nuoremmat henkilöt eivät tietenkään käsitä, koska heidän mielestään kuljetuspalvelu on itsestään selvä etuus hyvinvointiyhteiskunnassamme.

Putosin arkiseen todellisuuteen hyvin nopeasti.

       Olin hakemassa lääkkeitäni apteekista. Kävi ilmi, että yhtä lääkkettä ei tässä apteekissa ollut – sitä ei, farmaseutin mukaan, ollut saatu lääketukusta, vaikka tilaus oli tehty jo runsas viikko sitten; farmaseutin mukaan sitä ei ollut lääketukussa saatavana. Useamman pyyntöni jälkeen farmaseutti suostui soittamaan saman ketjun apteekkeihin, olisiko ehkä jossakin vielä kyseistä lääkettä. Hänen mielestään se oli mahdotonta.

       Farmaseutin hämmästykseksi lääke löytyi yhden apteekin varastosta.

       Joten – koska tammikuu on lopuillaan ja minulla 18 yhdensuuntaista matkaa käytössä – kävelin lähimmälle taksitolpalle ja ajoin apteekkiin, josta tiesin saavani tarvitsemani lääkkeen.

       Kaikki meni hyvin, ja sain lääkkeen lisäksi erinomaista palvelua osakseni.

       Viikin Prisman lähellä vain ei olekaan taksitolppaa, joten tilasin taksin puhelimitse.

Nythän on niin, että Vantaan kaupungin sosiaali- ja terveystoimi vaatii, että taksi tilataan Lähitaksista, jonka numero on painettu Kuljetuspalvelukorttiin. Minä siis soitin Lähitaksin vammaispalvelunumeroon – kyllä, vammaisille on eri numero kuin terveille – ja tilasin taksin. Lähitaksi – ainakaan tämä vammaispuoli – ei osaa sanoa, kuinka kauan taksia joutuu odottamaan.

       Minä siis seisoin apteekin tuulikaapissa ja odotin.

       Seisoin ja odotin.

       Välillä koetin vähän kävellä, mutta kävelytilaa oli varsin vähän – ja minun piti tähystää, milloin taksi tulee.

       Sitä ei tullut, joten kahdenkymmenen minuutin kuluttua soitin Lähitaksin vammaispuolelle ja tiedustelin, mikä tilanne on. Sain kuulla, että ihan juuri minuutti sitten oli saatu taksi, joka lähtisi minua noutamaan.

       Ilostuin – mutta en ollut kiitollinen – ja odotin.

       Seisoin ja odotin.

       Välillä koetin vähän kävellä, mutta kävelytilaa oli edelleen varsin vähän.

       Rehellisyyden nimissä on mainittava, että odottaessani sain pummatuksi eräältä nuorelta naiselta tupakan…

       Kahdenkymmenen minuutin kuluttua soitin jälleen Lähitaksiin. Puhelinvastaaja oli vaihtunut naishenkilöksi, joka antoi minun ymmärtää, että Lähitaksissa ei ole mitään vikaa, että vika on minun, kun olen alueella, jossa takseja ei liiku ja että:

       - Tämä on nyt joka tapauksessa  uusi tilaus ja voitte valittaa taksitarkastajalle.

Tehdäkseni jo pitkäksi venyneestä odotuksesta lyhyemmän: taksi tuli – lopulta.

       Olin odottanut viisikymmentäseitsemän minuuttia.

Tarinan opetus: älä iloitse siitä, että olet vammainen. Kun olet vammainen, sinua kohdellaan kuin vammaista.

 

Minä, mummo

Olen aina ihastellut Facebookin suomia mahdollisuuksia kommunikoida mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Kun olen melkein koko elämäni kärsinyt unettomuudesta ja kun olen tullut vanhaksi, kuten kaikki tulemme, iloitsen siitä, että tähän minun vanhuuteeni Facebook tuo aivan riemukasta sisältöä.

       Ihan todella riemukasta! Kun vaikkapa minuun verrattuna varsin nuori henkilö heittelee herjaa siitä, miten tyhmistä ihmisistä tulee vanhetessaan yhä tyhmempiä, ja kaveri kannustaa, että näin on: ei ole mitään ikärasismia väittää vanhusten älykkyyden pudonneen huikeasti – vaikka vähäinen myöntölause seuraa: suurempi kokemus ja tietomäärä ehkä pitävät nämä vanhukset ikään kuin ajan tasalla.

       Vaikka tuo minusta onkin ikärasismia, se on myös oikeasti huvittavaa, ja tietyllä tavalla asennoituminen osin kuvastaa myös nykynuorison ajattelutapaa.

      Mutta ei tämä ole suinkaan vain nykynuorison vika. Yleistäminen on ikävä asia, ja siihen sortuvat varsin helposti kaiken ikäiset ihmiset. Se on oikeastaan surullista, koska yleistäminen varsin helposti aiheuttaa aggressioita.

Yleistämistä minusta on väittää, että mummot, so. naisvanhukset, aivan erityisesti suhtautuvat rasistisesti ihonväriltään erilaisiin ihmisiin, varsinkin lapsiin, varsinkin, jos lapsi liikkuu ihonväriltään toisenlaisen, selkeästi äidiksi tunnistettavan henkilön kanssa.

       Luin hiljattain tutkimuksesta, jossa ns kantaväestöön kuuluvat suomalaisäidit kertoivat siitä, miten heidän ihonväriltään erilaiset lapsensa olivat joutuneet kokemaan, varsinkin näiden mummojen taholta, syvää paheksuntaa, vastenmielisyyttä ja halveksuntaa. Mutta ei siinä kaikki: äidit kokivat loukkaavaksi myös sen, että mummot tunkeutuivat heidän elämäänsä silittelemällä lapsen tukkaa – ja kysymällä, mistä päin tämän isä mahtoi olla.

       Mummona aloin ihmetellä, miten minun tulisi käyttäytyä – kun esimerkiksi matkustan, silloin kun siihen kykenen, paikallisjunassa Helsingistä Vantaan Korsoon.

Muutamia vuosia sitten matkustin junalla Chartresista Pariisiin. Vinosti vastakkain minuun ja tyttäreeni istui isä pienen suloisen poikansa kanssa. Pikkupoika oli veikeä hurmuri, piti häpeämättömästi silmäpeliä kanssani – ja yks kaks halusi tulla syliini. Niin otin hänet syliini ja keskustelimme ummet lammet ja meillä oli mielettömän hauskaa. Hän puhui pikkulapsen ranskaa ja minä puhuin mummoihmisen suomea, mutta ei se haitannut.

      Ei     isääkään haitannut, että poika viihtyi niin hyvin sylissäni, kunnes saavuttiin heidän määräasemalleen. Heitimme haikeat jäähyväiset – jos vielä jolloinkin jossakin tapaisimme, mikä tietysti on mahdottoman mahdotonta, emme tietenkään enää tuntisi toisiamme.

        Minusta on nimittäin joskus hyvin hauska pitää silmäpeliä pikkupoikien tai pikkutyttöjen kanssa junassakin. Joskus saatamme ruveta juttelemaan. Minua on suuresti ilahduttanut, kun joku pikkutyttö on aikansa punaista takkiani katseltuaan sanonut: Sulla on kaunis takki!

        Mutta aina ei ole niin. Ei silloin, kun olen hyvin väsynyt ja minulla on melkoisia kipuja. Silloin saatan vilkaista jopa vihaisesti liian likelle tulevia äänekkäitä lapsia ja heidän äitejään, joita ei lainkaan kiinnosta se, kuinka heidän lapsensa käyttäytyvät julkisessa liikennevälineessä.

       Silloin olisin tietenkin suvaitsematon rasistinen mummo – jos lapsen ihonväri sattuisi poikkeamaan omastani.

       Noin yleistäen.

Tiedän, että on syvästi haavoittavaa, kun erilaista ihmistä kohdellaan hänen erilaisuutensa takia epäkunnioittavasti, loukkaavasti ja jopa uhkaavasti. Kun sen lapsuudessaan kokee, siitä ei milloinkaan toivu. Sitä tapahtuu koko ajan – ei vain silloin, kun lapsella on poikkeava ihonväri.

       Mutta palatakseni alkuun.

       Myös mummot saattavat pahoittaa mielensä, kun heidän kelvottomuudestaan puhutaan hilpeästi, vaikkapa siitä, miten tyhmiksi he ovat tulleet. Jotkut mummot ovat hyvin yksinäisiä ja hyvin sairaitakin, vaikka varsin nuoret henkilöt eivät sitä ihan aina huomaa – varsin nuoret henkilöt eivät nimittäin vielä ole oppineet, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää.

       Sillä sen lisäksi, että edelleen peräänkuulutan suvaitsevaisuutta ja tasapuolisuutta, toivon myös, että yleistyksiä ei pidetä totuutena.

Kadonneen runoilijan metsästys

Pitkät pöydät oli katettu valkoisilla liinoilla.

        Mustatukkainen elegantti nainen istuutui viereeni, esitteli itsensä, sanoi: Eira Stenberg. Ja minä, heti kun olin sanonut, kuka olin, muistin:

      

       ”Paholaisen uhrisauhut

       tavoittavat Jumalaa.

       Minä meidän kellarissa

       poltan tupakkaa.”

       Sanoin sen ääneen, riemastuneena.

       Hän katsoi minua kummissaan niin kuin hupsuja katsotaan. Minä kertomaan, että olin tavattomasti pitänyt tästä hänen runostaan.

       Hän ravisti musta tukkaansa, näytti tovin miettiväiseltä, mutta kiisti sitten jyrkästi milloinkaan kirjoittaneensa sellaista runoa.

       Minä en uskonut. Ihan oikeasti olin varma, että se on Eira Stenbergin runo.

       - Mutta Mad Eira.., minä sokelsin.

       Hän naurahti, sanoi, että kyllä, se on esikoiskokoelmasta, tämä Madeira.

       - Ja minusta tämä runo on samasta kokoelmasta, yritin yhä.

       Hän kiisti edelleen.

       Alistuneena arvelin, että hänen täytyi tietää, mitä on kirjoittanut. Ja mitä ei.

Tämä oli alku kadonneen runoilijan metsästykselle, joka ei ole päättynyt.

       Noin viisitoistavuotiaana – ja minun kielenkäytössäni tämä ikämääritys kattaa teen age –vuodet – minulla oli kesäisin oma huone kotimökkini vinttikamarissa; kesäisin siksi, että siellä ei ollut lämmitysmahdollisuutta. Kesäisin Tuula Kesäheinä ja minä istuimme illat pitkät yöhön saakka huoneen hämärässä, ja kun ikkuna antoi pohjoiseen ja kun oltiin lakeudella, peltoa pitkästi metsän reunaan, kenen peltoa olikin, saimme aina ihailla punaisen auringon putoamista mustan metsän taa.

       Kovin kirjallista oli nuoruutemme.

       Tietysti kirjalliseen nuoruuteen kuuluivat myös kielletyt leikit.

       Siihen aikaan, viiskytluvulla, maalla Etelä –Pohjanmaalla, ei ollut runsaasti mahdollisuuksia edes kiellettyihin leikkeihin.

       Sentään saattoi polttaa salaa tupakkaa – vaikka ei tietenkään meidän kellarissa. Meidän mökin kellari oli pieni perunakellari, keittiön lattiassa luukku, josta sinne pääsi.

       Tupakka oli merkiltään Kent, rasia keltainen.

       Ja silloin me luimme tätäkin runoa:

      ”Minä meidän kellarissa

      poltan tupakkaa.”

      Ah, se oli melkein kuin Suuri illusioni! Kun tee jäähtyi korkeissa laseissa, se oli melkein kuin vedellä laimennettua viskiä! Ja voi, kuinka me kaipasimme gramofonia!

Mutta että ei, Mad Eira ei ollut sitä runoa kirjoittanut. Varma olen kuitenkin siitä, että tämän runon kirjoittaja on nainen.

       Niin ryhdyin metsästämään ihmeellisen internetin välityksin naislyyrikkoa, joka joskus – ehkä – viiskytluvulla poltti kotitalonsa kellarissa salaa tupakkaa. Arvelin, että se on kakunpalanen: niin monia niin syvästi kirjallisuuteen perehtyneitä ystäviä minulla on.

       Rien.

       Kukaan ei ollut kuullutkaan tällaisesta runosta.

       Oulusta sain vihjeen: Kysy kirjastosta!

       Minä kysyin. Kirjastosta sain vastauksen muutaman päivän kuluttua: Etsitty oli, mutta lopputulos: Rien.

       Tuula sentään muisti, että sellainen runo oli – että olimme sitä lukeneet, mutta… Rien.

       Tytär katsoi minua viistoon ja kysyi ystävällisesti:

       - Ettet ole itse sitä kirjoittanut?

       Taatusti en.

Tässä siis ollaan.

       Minä meidän parvekkeella

       poltan tupakkaa.

       Kadonnutta runoilijaa

       mielestä en saa.

      

       Mutta kuka ikinä hän oli, joka runon kirjoitti, tietäköön, miten syvästi se runo on ainakin yhtä lukijaa koskettanut. Että yhä kymmenien vuosien jälkeen, kun kirjastokin on unohtanut, hän elää minun mielessäni; että hän palauttaa mieleeni viehättävän lapsekkaat, hurmioituneesti ikävystyneet, kirjallisuudeksi elämän muuttaneet noin viisitoistavuotiaan unelmat kauniina, puhtaina ja viattomina.

Kuva: Olli-Matti Matihalti

Sinä, minä ja herne.

Useammassa kuin kahdessa kirjassani olen käsitellyt aihetta, jossa yksi tai useampi lapsista tai nuorista on ”erilainen” ihonvärinsä, kielensä ja/tai kulttuurisen taustansa vuoksi. Olen tehnyt niin, koska olen – ehkä hiukan naiivisti – kuvitellut, että tällaisten asioiden kuvaaminen erityisesti lastenkirjoissa lisää suvaitsevaisuutta.

       Olen yleensäkin käsitellyt melkein jokaisessa kirjassani jollakin tavalla ”erilaisuutta” esimerkiksi vammaisen lapsen näkökulmasta tai homoseksuaalin nuoren osalta. Olen kirjoittanut, miltä tuntuu, kun äiti on niin vakavasti psyykkisesti sairas, että hänen sairautensa päättyy kuolemaan – itsemurhaan. Kaikessa kirjoittamisessani olen kuvitellut, siitäkin huolimatta, että ”tarinankertominen on tarinankertomista”, että edes hippusen tietoa lisäämällä voi kasvattaa ymmärtämystä ja suvaitsevaisuutta.

       Ehkä kaikki tuo johtuu lapsuudestani, jonka muutama ensimmäinen vuosi oli hyvin onnellinen, mutta joka päättyi siihen, että äitini sairastui keuhkotautiin ja kaikki entiset kaverini kylässä alkoivat nimittää minua basilliksi. 
       Voisin sanoa, että jouduin eräänlaisen rasismin kohteeksi.

       Ne lapsethan eivät edes tienneet, mikä basilli on. En minäkään tiennyt.

Aina on ollut ja aina tulee olemaan ihmisiä, jotka eivät suvaitse erilaisuutta. 

Minkään valtion laki ei milloinkaan tule muuttamaan sitä tosiasiaa, että aina on olemassa ihmisiä, joiden mielestä homoseksuaalisuus on syntiä tai luonnonvastaisuutta, ominaisuus, josta voi parantua tai eheytyä.

       Aina on ollut ja aina tulee olemaan ihmisiä, jotka pitävät itseään parempina kuin muut – eikä se johdu uskonnosta, ihonväristä tai seksuaalisesta suuntautumisesta. Aivan samalla tavoin, kuin yhä edelleen on hyvin runsaasti ihmisiä, jotka yhden Raamatun kohdan kirkkaasti muistavat ja sen mukaan elävät: ”Köyhät teillä on aina keskuudessanne.”

       Ellen muuta, nämä katkerat totuudet olen pitkän elämäni aikana oppinut.       Kukaan ei halua elää sellaisessa maailmassa, jossa jokainen antaa kykyjensä mukaan ja saa tarpeidensa mukaan. 
       Mutta sitä en ole oppinut, miksi näin on.

Kyllä – tietyllä tavalla nämä asiat kuuluvat hyvinkin yhteen.

       Yksinkertaisesti kysymys on siitä, että ihan aikuisten oikeasti olisi tehtävä lähimmäiselleen juuri niin kuin haluaa lähimmäisensä tekevän itselleen. Näin se on, puhutaan sitten kantasuomalaisista köyhistä, maahanmuuttajista, vammaisista tai mistä ihmisryhmästä tahansa – ryhmästä siksi, kun ei oikein osata puhua ihmisistä.

       Mutta ”Herra, kuka on lähimmäiseni?”

       Osaan kuvitella liudan varsin nokkeliakin vastauksia, jotka saisin, jos esittäisin vakavasti tämän kysymyksen.

       Enkä ole esimerkkihenkilö, joka käyttäytyy niin kuin tietää olevan oikein.

Lähimmäisyys on kuitenkin, myös se, kaksisuuntainen suhde. Se ei ole minä – se vaan minä – sinä. Ja nyt lähestyn käsitettä rasismi.

       ”Timo Makkonen on määritellyt rasismin seuraavasti: ´Rasismia ovat – – sellaiset uskomukset ja toiminnot, jotka pohjautuvat ajatukseen ihmisryhmien perustavanlaatuisesta kulttuurisesta ja/tai biologisesta erilaisuudesta, ja jotka oikeuttavat ihmisryhmien negatiivisen kohtelun tällä perusteella.´ Rasismiksi määritellään sekä kansainvälisten sopimusten että tutkijoiden piirissä yleensä nykyään myös kulttuurinen rasismi. Lisäksi puhutaan vaikeasti havaaittavasta piilorasismista.” (Wikipedia)

       Tarkoitan aivan yksinkertaisesti, että minäkin koen tulleeni loukatuksi, kun minua nimitellään, kritisoidaan ja joskus suorastaan loukataan kulttuurisen taustani vuoksi.

       Viattoman naiiviuteni melkein menettäneenä uskon, että rasismista voi toivoa päästävän eroon tai ainakin voi toivoa sen huomattavasti vähenevän, kun lähimmäisyyden kaksisuuntainen suhde ymmärretään, hyväksytään ja otetaan tosissaan.

       Mutta juuri se vaatii runsaasti aitoa suvaitsevaisuutta.

Kuva: Ilja Karsikas, 

kuvitusta Hellevi Salmisen lastenromaaniin 

Naapuriin muuttaa noita