Avoin kirkko

Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa oli aikoinaan ryhmittymä Avoin seurakunta, joka ajoi nimensä mukaisesti avoimuutta seurakunnalliseen päätöksentekoon ja toimintaan yleensäkin. Sen symbolina pidettiin lisäksi auringonkukkaa, tuota minulle ikuisesti rakasta van Goghin tajuntaani iskemää eteläistä hyötykasvia, joka meillä on kuitenkin lähinnä koriste. Avoimen seurakunnan perustelut ja suunnitelmat kuulostivat hyviltä ja kauniilta, kunnes sen edustajat pääsivät valtaan.

       Sen jälkeen en minkään seurakunnassamme ole huomannut muuttuneen. Surullisena olen ajatellut, että niin se on: kauniista ideologioista huolimatta valtaapitävät eivät koskaan halua jakaa valtaa ja toisinajattelijat harvoin ovat hyväksyttyjä, vaikkei heitä diktatuurimaiden tapaan tyrmään suljettaisikaan.

       Siitä huolimatta minulla on unelma – unelma avoimesta seurakunnasta ja avoimesta kirkosta. Yhä uskon sen toteutumismahdollisuuksiin, vaikka aivan selvästi tämä naiivi uskoni kertoo vain, että olen tyhmä valkea pikkukoira, joka ei koskaan oppinut varomaan fasaaneja – ei sittenkään, kun yksi fasaani nokkasi sitä vaarallisesti silmään.

       Mutta oikeastaan sillä ei ole väliä – koska aivan varmaa on, että tässä iässä, tässä tilanteessa, missä olen, minulla ei ole minkäänlaisia pyrkimyksiä, ei minkäänlaista halua mihinkään valtaan, ja menneiden hämmennysten määrä ”kuinkas tässä kävikään” –tuntemuksineen on niin laaja, että sen ohessa muutama lisäpettymys ei minulle henkilökohtaisesti merkitse enää yhtään mitään.

Muistelen menneiltä vuosilta ev.lut.kirkon silloisista kampanjoista myös termin Avoin kirkko. Käsittääkseni se tarkoitti kirkkoa ja seurakuntayhteisöä, joka avoimesti otti vastaan kaikki kyselijät ja epätietoiset, hyvin epäileväisetkin. En ollenkaan väitä, etteikö ortodoksinen kirkkommekin niin tekisi – vaikka toki ortodoksienkin joukossa on runsaasti sellaisia, jotka tietävät ainoan oikean totuuden jumalanpalvelusjärjestyksestä siihen, ketkä pääsevät taivaaseen.

       Mutta kun tässä ja nyt kaipailen avointa kirkkoa ja avointa seurakuntaa, en tarkoita tätä.

       Tarkoitan sitä, että avoimessa kirkossa alhaalta ylös pitäisi vallita kirkkaan läpinäkyvyyden – sanotaanpa, että niin sanoissa kuin teoissakin. Pelkkinä sanoina avoimuus ja läpinäkyvyys ovat silkkaa sanahelinää.

       Minun mielestäni tiedottaminen on melkein avoimuuden avainsana. Eräällä tavalla vain sen avulla voidaan oikeasti toteuttaa niin avoimuutta kuin läpinäkyvyyttäkin.

       En tarkoita tiedottamisella vain mitä-missä-milloin –palstoja. Hyvä tiedottaminen kertoo myös miksi.

Ei, en suinkaan esitä, että jumalanpalveluskalentereista pitää jokaisen palveluksen kohdalla löytyä vastaus kysymykseen miksi, koska lienee selvää, että kaikki ortodoksit tietävät jumalanpalvelusten merkityksen. Tarkoitan monia uutisia, tarkoitan monia kerrottuja päätöksiä, tehdään ne sitten seurakuntien valtuustoissa, neuvostoissa tai kirkollishallituksen kollegion kokouksissa ja piispainkokouksissa. Tarkoitan myös henkilövalintoja.

       Toki kirkon omilla ja eri seurakuntien sivustoilla, jopa joskus vielä ilmestyvissä lehdissäkin, kerrotaan tehdyistä päätöksistä. Kerrotaan myös, miten NN on valittu johonkin toimeen, johon oli vaikkapa kuusi hakijaa. Useimmiten päätökseen vaikuttaneista syistä ei kerrota puolta sanaa puhumattakaan siitä, että kerrottaisiin muista mahdollisista vaihtoehdoista. Useimmiten ei liioin edes niiden viiden muun hakijan nimiä mainita.

       Niin henkilövalinnoista tulee varsin usein mieleen, että on valittu sopivin, mukavin – tuttava, hyvä ystävä. Ei tämä minun mieleeni syyttä tule. Tiedän ystäviä valitun jopa ilman alan kokemusta, jos pätevämmän on koettu jotenkin edustavan erilaista näkemystä. Tosin ei ole tarkistettu, pitääkö näkemyseroepäily paikkansa.

       Valitettavan usein on myös pätevän ohi valittu miellyttävä ja mukautuva hakija.

       Joskus huvittuneena olen ajatellut, että nämä valintaprosessit ovat kuin koiranäyttelyt: tuomari kyllä antaa aivan erinomaisen arvostelun mustalle koiralle, ei löydä siitä pienintäkään virhettä – mutta valitsee voittajaksi valkoisen koiran, koska henkilökohtaisesti pitää enemmän valkoisista koirista.

       Avoimuutta olisi, että hakijoista annettaisiin ennakkotietoa ja valinnat perusteltaisiin julkisesti. Minusta tuntuu, että silloin mustallakin koiralla olisi mahdollisuus selviytyä voittajaksi.

Samanlainen menetelmä toimii oikein hyvin kirkkomme ja seurakuntiemme luottamushenkilövalinnoissa, koska vain seurakuntien valtuustojen vaaleissa ja kirkkoherrojen vaaleissa käytetään ns suoraa kansanvaalia. Sen jälkeen valtuustot eivät enää kykenekään valitsemaan demokraattisesti neuvostoja tai toimikuntien jäseniä: enemmistö on valinnut omat ehdokkaansa eikä vähemmistöllä ole siihen sanan sijaa. Ehdokkaista, heidän taidoistaan ja kyvyiltään, ei keskustella avoimesti, vaan enemmistön pieni ryhmä on ennakkoon katsastanut sopivat henkilöt, joita enemmistö yksimielisesti äänestää.

       Tällä tavalla valta keskittyy seurakunnassa tietylle ryhmälle, ja se demokratia, mikä suuremmasta kansankirkosta on lainattu meidän kirkkoomme, muuttuu enemmistödiktatuuriksi.

       Minkäänlaisessa diktatuurissa ei koskaan ole ollut vähäisintäkään mahdollisuutta avoimuudelle ja läpinäkyvyydelle.

       Mutta kirkossa ja seurakunnissa sellainen tuntuu täysin käsittämättömältä, koska siinä ei voi nähdä hippustakaan kristillistä rakkautta.

       Se on silkkaa vallanhimoa.

Tavallisena seurakuntalaisena, joka sattuu olemaan kiinnostunut kirkkonsa ja seurakuntansa asioista, joudun varsin usein myös hämmästelemään erilaisia uudistuksia, joita on tehty, joita tehdään ja joita suunnitellaan. Kun juuri on oppinut uuden ”järjestelmän”, saa yllättäen kuulla, että sitä on muutettu. Eiväthän nämä muutokset elämään ja uskoon vaikuttaisi, ellei joskus jonkun muutoksen tuloksena havaitsisi olevan vain jumalanpalvelusten vähentäminen.

       Sitä siis miettii pienessä päässään, mitä halutaan vähentää, kun odotetaan hallinnonuudistusta. Sellaistakin olen tässä yhteydessä kuullut vilautettavan, että kirkkomme oikeastaan tarvitsisi vain yhden piispan – seurakuntia voisi olla kaiken kaikkiaan viisi. Niiden kirkkoherrat olisivat sitten kai vähän kuin pikku piispoja, ja kirkkomme muuttuisikin käytännössä todella vain hiippakunnaksi.

       Tämähän ei tietenkään ole ortodoksisen ajattelun mukaista – ellei hiippakunnaksi paluu ole juuri se uudistuksen päämäärä.

       Tässä kohdin mieleeni juolahti sellainen ajatus, että entäpä, jos hallintoa uudistettaisiin niin, että jokaisessa hiippakunnassa piispa hoitaisi piispuutensa ohella yhden seurakunnan kirkkoherran tehtävätkin. Tietenkään kyseessä ei voisi olla hiippakunnan suurin seurakunta, koska suurten seurakuntien kirkkoherroilla lienee työtä muutenkin, joskus jopa jakoon asti. Tämähän saattaisi olla peräti ortodoksista – ja ainakin sillä saataisiin huomattavia säästöjä.

       Näin saattaisi tosin piispan maallinen hohdokkuus hiukan himmetä, mutta hän olisi paremmin laumansa paimen. Vaan tällaiseen tuskin kukaan päättäjä olisi halukas…

       Jos kuitenkin avoin ja läpinäkyvä tiedotus toimisi, tavallinen seurakuntalainen ymmärtäisi, miksi nimenomaan hallintoa halutaan uudistaa – ja ennen kaikkea: millaiseksi sitä halutaan uudistaa.

       Jos avoin ja läpinäkyvä tiedotus toimisi, jos se kertoisi myös taustoista, jos se olisi tasapuolista, tavallinen seurakuntalainen myös ehkä ymmärtäisi sen, miksi jatkuvasti puhutaan hallinnosta, organisaatioista, koulutuksesta, coachaamisesta - eikä juuri ollenkaan siitä, minkä pitäisi olla kirkon päätehtävä: sielujen pelastamisesta.

Mutta koska avoimuutta ja läpinäkyvyyttä löytää vain puheista, tavallinen seurakuntalainen panee talteen viime kesän auringonkukista keräämänsä siemenet odottamaan ensi kevättä.

       Se tulee kenelle Jumala sallii sen tulevan.