torstai 21. maaliskuuta 2013

Joskus en ymmärrä miksi



Aina joskus kuohahtaa esiin kauhistus ortodoksisen kirkon vuosisataisesta patriarkaalisesta naissorrosta; kukaan sentään ei vielä liene aloittanut adressia tämän mielettömän alennustilan muuttamiseksi modernin yhteiskunnan yleisen mielipiteen mukaiseksi lainsäädännöllisin toimenpitein. Ihmeenä en tosin sitäkään pitäisi joitakin ajatuksia aiheesta kuultuani.
       Sukupuolten epätasa-arvo, siinä se.
       Pappien  - ja erityisesti piispojen - mustat viitat, klobukit, hunnut ja hurstit – kuinka kiehtovia ne ovatkaan! Ja kuinka ehdottoman kiellettyjä naisilta!
       Ei auta, että on suorittanut saman määrän opintopisteitä kuin miesihminen, ei auta, että on saanut huikeasti paremmat arvosanat – pappeutta ei tule. Ei auta, kun kyse on sarjaan- eikä rinnankytkennästä.

Minä olen nainen ja olen hyvin mielelläni nainen, enkä koskaan elämässäni ole kokenut, että jokin olisi elämässäni ollut paremmin, jos olisin ollut mies. Akateemisia, varsinkaan teologisia opintoja, minulla tosin ei ole, joten ehkä minulla ei ole kompetenssia puuttua kysymykseen naispappeudesta. Teen sen silti.
       Eivät kaikki ortodoksinaiset, joiden olen kuullut vaativan naispappeutta, ole liioin teologeja.
       Olen paljon miettinyt kysymystä, kiihkeyttä, millä siihen joskus suhtaudutaan – ja olen usein miettinyt sitä, kun olen lukenut esimerkiksi äiti Maria Pariisilaisesta tai äiti Maria Normanbylaisesta. Kummankaan heistä en muista kaivanneen kleerikon statusta tehdäkseen työtä rakkaudesta kirkkoon.
       Kummankaan vaatteisiin minusta ei olisi, ei elämään läpi sellaista elämää, ei kirkastumaan siksi, miksi Jumala ihmisen, niin miehen kuin naisen, loi – omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen.
       Jumala ei luonut ihmistä toteuttamaan itseään vaan Jumalan tahtoa, kirjoittaa Metropoliitta Johannes teoksessaan Lähimmäiset.

Kun minut neljännesvuosisata sitten liitettiin ortodoksiseen kirkkoon, tiesin tasan tarkkaan, millaiseen kirkkoon minut liitettiin. Tiesin, että kirkkomme perustana on traditio. Vähin erin tosin opin, että tämä Kirkon traditio on niin syvä ja laaja, että siinä riittää oppimista yhden ihmisen eliniäksi.
       Sittemmin erilaisissa työtehtävissäni tutustuin myös moniin naisiin, jotka olivat kirkon työssä. He kokivat olevansa omalla paikallaan, tekevänsä tärkeää työtä kirkon hyväksi, vaikka eivät palvelleet pappeina. Yhteistä heille oli se, että he ajattelivat, mitä voivat tehdä kirkossa.
       Niin tutustuin myös nunna Marinaan, josta sittemmin tuli Lintulan luostarin igumenia, ja jota voisin oikeastaan kutsua hengelliseksi äidikseni.
       Toki hänet oli vihitty nunnaksi, toki hänellä oli viitta – mutta pappisvihkimystä, papin statusta, ei siihen tarvita, että kykenee kuuntelemaan, ymmärtämään, lohduttamaan.
       Ja rukoilemaan.

Ortodoksinen kirkko ei ole nykyaikaisesti ajatellen tasa-arvoinen kirkko, mutta senhän jokainen ortodoksi tietää. Siihen ovat kasvaneet ne, jotka on kasteessa liitetty ortodoksisen seurakunnan jäseniksi ja sen ovat vapaaehtoisesti aikuisiällä liittyneet valinneet.
       Siksi minun on kovin vaikea ymmärtää näitä kauhistuksen kuohahtamisia.
       Tietysti kirkon on elettävä tässä ajassa, ei menneisyydessä, ja kirkon kanonit on tulkittava omassa kontekstissaan. Minulla ei ole minkäänlaista kykyä kanonien tulkintaan, mutta sen verran olen käsittävinäni, ettei nykyajassa eläminenkään kirkolle merkitse sen enempää mukautumista materialismin ylivaltaan kuin hetkellisiin muotivirtauksiin – eikä missään tapauksessa niin sanottuun yleiseen mielipiteeseen.
       Hämmentävää kyllä opin hyvin paljon ortodoksisessakin kirkossa liikkuvista ajatuksista lukiessani luterilaisen Sammeli Juntusen sangen kiinnostavaa teosta Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta.
       Kun kirkko on kirkko, olettaisi sen jäsenten olevan tasa-arvoa enemmän kiinnostuneita siitä, mikä on opin ja opetuksen syvin sisältö ja kuinka vakavasti se otetaan.
       Kuulummeko me kirkkoon saadaksemme häät ja hautajaiset? Käymmekö me kirkossa, vaikkemme ihan Jumalaan uskokaan, mutta se on kivaa ja monesti kirkkokahvit on hyvä sosiaalinen tapahtuma? Laulammeko kuorossa, koska osaamme laulaa ja haluamme harrastaa laulamista?
       Koska juuri sellaista tapahtuu. Mutta se ei herätä intohimoja muissa kuin fundiksissa, ehkä.






keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Mustatlasit omalletunnolle?



Olen allekirjoittanut paljon. Olen osallistunut vetoomuksiin ja vaatimuksiin ihan vain klikkaamalla allekirjoita – ja antamalla yhteystietoni.
       Olen lähettänyt sähköpostina ja jakanut Facebook –sivustollani vetoomuksia ja vaatimuksia, olen toivonut ystävienikin allekirjoittavan ne. Olen ystävieni pyynnöstä allekirjoittanut heidän lähettämiään vetoomuksia.
       Toivomme, pyydämme, vaadimme. Kerromme, mitä mieltä olemme.
       Tunnustamme väriä?
       Eipä sitä näinä aikoina juuri muuten voi tehdä.

Eräänä päivänä Amnesty kertoi, miten isäpuolensa seksuaalisesti hyväksikäyttämä 15-vuotias tyttö on tuomittu Malediiveilla kotiarestiin ja raipaniskuihin "haureuden" perusteella. Jälleen kerran minä allekirjoitin.
       Allekirjoitin presidetti Mohamed Waheedille osoitetun vetoomuksen.
       Vetoomuksessa vaadin presidenttiä muuttamaan Malediivien lainsäädäntöä.
       Moni Facebook –ystäväni on allekirjoittanut vetoomuksen ja jakaa sitä seinällään aivan samoin kuin minäkin teen.
       Eräällä seinällä joku kirjoittaa, ettei allekirjoita.
       Ei hän siksi jätä allekirjoittamatta, että hyväksyisi Malediiveilla tapahtuvan, vaan siksi, että on allekirjoittanut kymmeniä vetoomuksia, jotka eivät koskaan ole johtaneet mihinkään.
       Hän on sitä mieltä, että tällainen osallistuminen on ihan kiva tapa pönkittää omaa itsetuntoa.
       Saada itsensä uskomaan, että on tehnyt jotakin.
       Panna mustatlasit omantunnon silmille?
       Siis, jos nykyaikana vielä omiatuntoja on olemassa.

Niinpä esitin kysymyksiä itselleni:
       Onko kaikkien näiden vetoomusten ja vaatimusten allekirjoittamisesta ollut jotakin hyötyä?
       En äkkiseltään saa mieleeni mitään myönteistä. Sen sijaan muistan, että
       - Anna Politkovskajan todelliset murhaajat lienevät yhä vapaalla jalalla.
       - Pussy Riotin jäsenet, jotka vanhaan neuvostotapaan on karkotettu kärsimään rangaistustaan, kärsivät sitä yhä.
       - kiinalaisten toisinajattelijoiden asema ei ole muuksi muuttunut,
       - Intiassa naisten raiskaukset eivät ole vähentyneet,
jne. Jne. Jne.
Niin turhaa siis kaikki – vain mustialaseja omantunnon silmille. Kunnes yhtäkkiä postilaatikkoon räpsähtää uusi viesti. Lähettäjänä on Amnesty International. Avaan viestin ja luen:

Teit tärkeän päätöksen vedotessasi ´haureudesta´ raipaniskuihin tuomitun malediivilaisen tytön puolesta. Yhden viikon aikana kaiken kaikkiaan 33 370 suomalaista allekirjoitti vetoomuksen. Tämä on Amnesty Suomen osaston historian ennätys. KIITOS, että olit mukana.
”Malediivien hallitus myönsi jo
perjantain 28.2. lausunnossaan, että "haureudesta" 100 raipaniskuun tuomittua 15-vuotiasta tyttöä tulisi kohdella uhrina eikä rikollisena ja että ´hänen oikeutensa tulisi turvata´.
”Tämä on askel oikeaan suuntaan. Työmme kuitenkin jatkuu. Tänään toimitamme vetoomuksen allekirjoitukset Malediivien presidentille. Amnesty vaatii Malediivien hallitukselta raipparangaistuksen poistamista lainsäädännöstä, sekä toimia ´haureuden´ kriminalisoivien säädösten poistamiseksi.”

Niin ilo valtaa mieleni: ehkä kaikki allekirjoittamiset, vaatimiset ja vetoamiset eivät sittenkään ole olleet turhia. Mikään vain ei muutu silmänräpäyksessä. Ah niin, onhan olemassa se vanha, vanha sanonta Rooman rakentamisesta!
       Entä ellei kukaan vaatisi, vetoaisi, laatisi vetoomuksia ja ellei kukaan allekirjoittaisi niitä? Tapahtuisiko silloin jotakin? Ihan itsestään? Enpä usko.
       Niin minä edelleen klikkaan ”allekirjoita” ja annan yhteystietoni. Koska vaikkapa niinkin, että vain yksi hyvä asia sadasta onnistuisi. Se on enemmän kuin ei mitään.





sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Mitä tapahtuu todella


Yhdessä ystäväni apostoli A:n kanssa olen tehnyt paljonkin tiedotukseen liittyvää työtä ihan pelkästä tiedottamisesta oikean lehdentekoon saakka. Apostoli A useasti pani minua aisoihin sen suhteen mitä esimerkiksi pääkirjoituksissa saa kirjoittaa, ettei Turkin suurlähetystö loukkaannu tai Moskovan patriarkaatti vedä hernettä nenään. Usein tottelin häntä mutta useammin kirjoitin niin kuin mielestäni oikein oli – oli sitten kysymys Turkin pääministerin rouvan hunnuttautumisesta tai Viron kirkon tilanteesta.

Sitä oppi siihen aikaan muutamia perusasioita, jotka ovat muistissa yhä.
        Ensimmäinen, minulle tärkein, oli tämä: nauhoita aina haastattelu. Pidä nauhoitus tallessa. Mieluusti pura se paperiversioksi ihan sellaisena kuin olet sen nauhoittanut.
       Toinen, itsestäänselvyys, erityisesti haastatteluiden kohdalla, oli: tarkistuta kirjoittamasi teksti haastatellulla.
       Sen jälkeen ei kenelläkään ole sanan sanaa siihen nähden, mitä paperilehdessä lukee.
       Mutta se koskee vain tiettyä henkilöhaastattelua. Haastatellulla henkilöllä on oikeus omiin mielipiteisiinsä, eikä haastattelija voi hänen sanomisiaan muokata.
       Mutta jos jotakuta haastatellaan asiasta, mistä toisella osapuolella on rankastikin erilainen näkemys tai on useitakin erilaisia näkemyksiä, on varsin suotavaa ja tasapuolista neutraalin tiedonvälityksen kannalta, että myös muita osapuolia kuullaan.
       Mielipidekirjoitukset – toimittajankin kirjoittamat kolumnityyppiset – ovat asia erikseen. Mutta lukijalle on silloin tehtävä ymmärrettäväksi, että tämä on yhden henkilön mielipide, joka ei välttämättä ole koko totuus, vain nimensä ilmoittavan kirjoittajan näkökulma.
       Sikäli kun kaikista asioista koskaan saadaan kokonaista ja täydellistä totuutta esille monien ”ainoiden oikeiden” näkökantojen sekamelskasta.

Emme me maan parhaita ortodoksisia lehtiä koskaan tehneet, mutta vilpittömästi pyrimme jakamaan niin selkeää ja monipuolista tietoa asioista kuin pienin resurssein tehty ”tutkiva journalismi” suinkin salli.
       Sen jälkeen sähköinen tiedonvälitys on nopeutumistaan nopeutunut ja entisestään enentynyt. On pitänyt oppia siihen, että tietoa on haettava lukemattomilta sivustoilta, otettava kaikista oleelliset ja verrattava saatuja tuloksia toisiinsa.
       Jossakin henkilö X sanoo näin ja toisessa kohdin noin; ja toisessa kohdin henkilö Z kumoaa täysin henkilön X sanomiset. Että etsi siinä sitten villakoiran ydintä.
       Toivoisi olevan myös joitakin selkeästi tiedottavia sivustoja, joilta voi lukea sekä henkilön X että henkilön Z sanomiset ja parhaassa tapauksessa jonkin sortin yhteenvedon asiasta, josta henkilöt puhuvat – tai ainakin mahdollisimman suureen objektiivisuuteen pyrkivää taustoitusta.
Vaikka joskus sitä kyynisenä lukemansa keskellä alkaa miettiä, mikä on totta ja mikä on hyvä vapaamuurariveli –selittelyä.
       Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, MOT on lempiohjelmani televisiossa.

Aloitin apostoli A:n kanssa tekemälläni yhteistyöllä, ja sitähän me olemme ensisijaisesti tehneet ortodoksisen lehdistön puitteissa.
       Joten ortodoksista tiedottamista tässä hapuilen, totta kai – siitä, mitä tapahtuu, miksi tapahtuu ja miten siitä kerrotaan.
       Kirkossamme on jo jonkin aikaa ollut havaittavissa melkoista kuohuntaa, joka on tuotu esille kahden sekametelikeitoksen avulla: Kirkkomuseota ja Valamon luostaria koskevien tapahtumien kautta. Kiintoisinta minusta on se, onko lopultakaan kyse puhtaasti näistä seikoista vai onko pinnan alla jotakin sellaista, mitä ei lainkaan haluta julkisuuteen.
       Mietin iki-ikivanhaa M.A. Nummisen Laulua Nesteestä ja mietin, mitä me tavalliset kirkon jäsenet oikeastaan saamme tietää.
       Onko kirkossamme ihan aikuisten oikeasti hyviksiä ja pahiksia, vai onko niin, että vallan kahvassa vähän itse kukin harrastaa aivan jotakin muuta kuin kirkon hyvää ja seurakuntalaisten etua.
       Kun tiedottaminen on mitä on, sähköisenä joskus vaikka kuinkakin joutuisaa, huhut kiitävät sitä tarkempina ja paljon nopeammin. Huhuja minulla on kasassa, enemmän ja vähemmän luotettavia, ainakin yhden pamfletin verran – ”varmoja mielipiteitä” siitä, mitä tapahtuu todella.

Minut tekee surulliseksi se, että tällainen kuohunta ei missään historian vaiheessa ole ollut hyväksi kirkolle, jolla on varsinainen tehtäväkin. En usko sen nytkään millään tavalla edistävän kenenkään sielun pelastusta.
       Minut tekee surulliseksi se, että koen luotettavan tiedottamisen puuttuvan kirkossamme. Sen puutteen kokee omassa seurakunnassaan ja sen puutteen kokee koko kirkossa. Niin kauan kuin näin on, sähköistä viestintää nopeammat huhut kiitävät korvasta korvaan ja aiheuttavat yhä suurempaa hämmennystä.