keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Mustatlasit omalletunnolle?



Olen allekirjoittanut paljon. Olen osallistunut vetoomuksiin ja vaatimuksiin ihan vain klikkaamalla allekirjoita – ja antamalla yhteystietoni.
       Olen lähettänyt sähköpostina ja jakanut Facebook –sivustollani vetoomuksia ja vaatimuksia, olen toivonut ystävienikin allekirjoittavan ne. Olen ystävieni pyynnöstä allekirjoittanut heidän lähettämiään vetoomuksia.
       Toivomme, pyydämme, vaadimme. Kerromme, mitä mieltä olemme.
       Tunnustamme väriä?
       Eipä sitä näinä aikoina juuri muuten voi tehdä.

Eräänä päivänä Amnesty kertoi, miten isäpuolensa seksuaalisesti hyväksikäyttämä 15-vuotias tyttö on tuomittu Malediiveilla kotiarestiin ja raipaniskuihin "haureuden" perusteella. Jälleen kerran minä allekirjoitin.
       Allekirjoitin presidetti Mohamed Waheedille osoitetun vetoomuksen.
       Vetoomuksessa vaadin presidenttiä muuttamaan Malediivien lainsäädäntöä.
       Moni Facebook –ystäväni on allekirjoittanut vetoomuksen ja jakaa sitä seinällään aivan samoin kuin minäkin teen.
       Eräällä seinällä joku kirjoittaa, ettei allekirjoita.
       Ei hän siksi jätä allekirjoittamatta, että hyväksyisi Malediiveilla tapahtuvan, vaan siksi, että on allekirjoittanut kymmeniä vetoomuksia, jotka eivät koskaan ole johtaneet mihinkään.
       Hän on sitä mieltä, että tällainen osallistuminen on ihan kiva tapa pönkittää omaa itsetuntoa.
       Saada itsensä uskomaan, että on tehnyt jotakin.
       Panna mustatlasit omantunnon silmille?
       Siis, jos nykyaikana vielä omiatuntoja on olemassa.

Niinpä esitin kysymyksiä itselleni:
       Onko kaikkien näiden vetoomusten ja vaatimusten allekirjoittamisesta ollut jotakin hyötyä?
       En äkkiseltään saa mieleeni mitään myönteistä. Sen sijaan muistan, että
       - Anna Politkovskajan todelliset murhaajat lienevät yhä vapaalla jalalla.
       - Pussy Riotin jäsenet, jotka vanhaan neuvostotapaan on karkotettu kärsimään rangaistustaan, kärsivät sitä yhä.
       - kiinalaisten toisinajattelijoiden asema ei ole muuksi muuttunut,
       - Intiassa naisten raiskaukset eivät ole vähentyneet,
jne. Jne. Jne.
Niin turhaa siis kaikki – vain mustialaseja omantunnon silmille. Kunnes yhtäkkiä postilaatikkoon räpsähtää uusi viesti. Lähettäjänä on Amnesty International. Avaan viestin ja luen:

Teit tärkeän päätöksen vedotessasi ´haureudesta´ raipaniskuihin tuomitun malediivilaisen tytön puolesta. Yhden viikon aikana kaiken kaikkiaan 33 370 suomalaista allekirjoitti vetoomuksen. Tämä on Amnesty Suomen osaston historian ennätys. KIITOS, että olit mukana.
”Malediivien hallitus myönsi jo
perjantain 28.2. lausunnossaan, että "haureudesta" 100 raipaniskuun tuomittua 15-vuotiasta tyttöä tulisi kohdella uhrina eikä rikollisena ja että ´hänen oikeutensa tulisi turvata´.
”Tämä on askel oikeaan suuntaan. Työmme kuitenkin jatkuu. Tänään toimitamme vetoomuksen allekirjoitukset Malediivien presidentille. Amnesty vaatii Malediivien hallitukselta raipparangaistuksen poistamista lainsäädännöstä, sekä toimia ´haureuden´ kriminalisoivien säädösten poistamiseksi.”

Niin ilo valtaa mieleni: ehkä kaikki allekirjoittamiset, vaatimiset ja vetoamiset eivät sittenkään ole olleet turhia. Mikään vain ei muutu silmänräpäyksessä. Ah niin, onhan olemassa se vanha, vanha sanonta Rooman rakentamisesta!
       Entä ellei kukaan vaatisi, vetoaisi, laatisi vetoomuksia ja ellei kukaan allekirjoittaisi niitä? Tapahtuisiko silloin jotakin? Ihan itsestään? Enpä usko.
       Niin minä edelleen klikkaan ”allekirjoita” ja annan yhteystietoni. Koska vaikkapa niinkin, että vain yksi hyvä asia sadasta onnistuisi. Se on enemmän kuin ei mitään.





2 kommenttia:

Liisa kirjoitti...

Minäkin sain postilaatikkooni tiedon tästä ja kiitoksen allekirjoittamisesta.

inokinja Jelena kirjoitti...

Pussy Riot on vähän eri asia.