Sinä, minä ja herne.

Useammassa kuin kahdessa kirjassani olen käsitellyt aihetta, jossa yksi tai useampi lapsista tai nuorista on ”erilainen” ihonvärinsä, kielensä ja/tai kulttuurisen taustansa vuoksi. Olen tehnyt niin, koska olen – ehkä hiukan naiivisti – kuvitellut, että tällaisten asioiden kuvaaminen erityisesti lastenkirjoissa lisää suvaitsevaisuutta.

       Olen yleensäkin käsitellyt melkein jokaisessa kirjassani jollakin tavalla ”erilaisuutta” esimerkiksi vammaisen lapsen näkökulmasta tai homoseksuaalin nuoren osalta. Olen kirjoittanut, miltä tuntuu, kun äiti on niin vakavasti psyykkisesti sairas, että hänen sairautensa päättyy kuolemaan – itsemurhaan. Kaikessa kirjoittamisessani olen kuvitellut, siitäkin huolimatta, että ”tarinankertominen on tarinankertomista”, että edes hippusen tietoa lisäämällä voi kasvattaa ymmärtämystä ja suvaitsevaisuutta.

       Ehkä kaikki tuo johtuu lapsuudestani, jonka muutama ensimmäinen vuosi oli hyvin onnellinen, mutta joka päättyi siihen, että äitini sairastui keuhkotautiin ja kaikki entiset kaverini kylässä alkoivat nimittää minua basilliksi. 
       Voisin sanoa, että jouduin eräänlaisen rasismin kohteeksi.

       Ne lapsethan eivät edes tienneet, mikä basilli on. En minäkään tiennyt.

Aina on ollut ja aina tulee olemaan ihmisiä, jotka eivät suvaitse erilaisuutta. 

Minkään valtion laki ei milloinkaan tule muuttamaan sitä tosiasiaa, että aina on olemassa ihmisiä, joiden mielestä homoseksuaalisuus on syntiä tai luonnonvastaisuutta, ominaisuus, josta voi parantua tai eheytyä.

       Aina on ollut ja aina tulee olemaan ihmisiä, jotka pitävät itseään parempina kuin muut – eikä se johdu uskonnosta, ihonväristä tai seksuaalisesta suuntautumisesta. Aivan samalla tavoin, kuin yhä edelleen on hyvin runsaasti ihmisiä, jotka yhden Raamatun kohdan kirkkaasti muistavat ja sen mukaan elävät: ”Köyhät teillä on aina keskuudessanne.”

       Ellen muuta, nämä katkerat totuudet olen pitkän elämäni aikana oppinut.       Kukaan ei halua elää sellaisessa maailmassa, jossa jokainen antaa kykyjensä mukaan ja saa tarpeidensa mukaan. 
       Mutta sitä en ole oppinut, miksi näin on.

Kyllä – tietyllä tavalla nämä asiat kuuluvat hyvinkin yhteen.

       Yksinkertaisesti kysymys on siitä, että ihan aikuisten oikeasti olisi tehtävä lähimmäiselleen juuri niin kuin haluaa lähimmäisensä tekevän itselleen. Näin se on, puhutaan sitten kantasuomalaisista köyhistä, maahanmuuttajista, vammaisista tai mistä ihmisryhmästä tahansa – ryhmästä siksi, kun ei oikein osata puhua ihmisistä.

       Mutta ”Herra, kuka on lähimmäiseni?”

       Osaan kuvitella liudan varsin nokkeliakin vastauksia, jotka saisin, jos esittäisin vakavasti tämän kysymyksen.

       Enkä ole esimerkkihenkilö, joka käyttäytyy niin kuin tietää olevan oikein.

Lähimmäisyys on kuitenkin, myös se, kaksisuuntainen suhde. Se ei ole minä – se vaan minä – sinä. Ja nyt lähestyn käsitettä rasismi.

       ”Timo Makkonen on määritellyt rasismin seuraavasti: ´Rasismia ovat – – sellaiset uskomukset ja toiminnot, jotka pohjautuvat ajatukseen ihmisryhmien perustavanlaatuisesta kulttuurisesta ja/tai biologisesta erilaisuudesta, ja jotka oikeuttavat ihmisryhmien negatiivisen kohtelun tällä perusteella.´ Rasismiksi määritellään sekä kansainvälisten sopimusten että tutkijoiden piirissä yleensä nykyään myös kulttuurinen rasismi. Lisäksi puhutaan vaikeasti havaaittavasta piilorasismista.” (Wikipedia)

       Tarkoitan aivan yksinkertaisesti, että minäkin koen tulleeni loukatuksi, kun minua nimitellään, kritisoidaan ja joskus suorastaan loukataan kulttuurisen taustani vuoksi.

       Viattoman naiiviuteni melkein menettäneenä uskon, että rasismista voi toivoa päästävän eroon tai ainakin voi toivoa sen huomattavasti vähenevän, kun lähimmäisyyden kaksisuuntainen suhde ymmärretään, hyväksytään ja otetaan tosissaan.

       Mutta juuri se vaatii runsaasti aitoa suvaitsevaisuutta.

Kuva: Ilja Karsikas, 

kuvitusta Hellevi Salmisen lastenromaaniin 

Naapuriin muuttaa noita