Vammaispalvelutaksi

Viime vuoden marraskuussa aloittelin tätä blogiani, ja kerroin alkajaisiksi siitä, millaista on, kun syöpä tulee ja jää asumaan. Kerroin siitäkin, miten Vantaan kaupungin sosiaalijaos tyrmäsi totaalisesti mahdollisuuteni vammaispalvelulain mukaiseen kuljetuspalveluun, koska sen mielestä liikkumisrajoittuneisuuteni oli ihan vain tilapäistä.

       Koska olen useasti esittänyt mielipiteen, että jos sanoo A, on sanottava myös B.

Tapahtui siis, että syöpälääkärini ei todennut ihmeparantumista viime lääkärintarkastuksessa; sen sijaan syöpäklinikan lääkärikäyntien välillä olin joutunut myös Peijaksen sairaalan ortopedin vastaanotolle, joka oli todennut polvessani olevan Bakerin kystan. Tietysti se on varsin mitätön vaiva luustometastasoituneeseen syöpään verrattuna, mutta vaikeuttaapa sekin kaikessa vähäisyydessään liikkumista.

       Kahden lääkärintodistuksen vahvistama uusanomukseni lähti siis Vantaan kaupungin sosiaali- ja terveystoimelle – ja katso: pari viikkoa sitten sain tiedon, että olen oikeutettu vammaisten kuljetuspalveluihin. Saan tehdä 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa, omavastuuosuuden toki maksaen. Omavastuuosuus on noin sama summa, minkä maksaisin julkisilla liikennevälineillä. Itse asiassa se on hiukan enemmän: se on yksittäisen kertalipun hinta – ei se hinta, minkä ihminen matkakorttia käyttäessään maksaa.

       Mutta en ole pikkutarkka – pois se minusta! Iloitsin suuresti ja olin hyvin kiitollinen Vantaan kaupungille.

       Kiitollisuuttani minua huomattavasti nuoremmat henkilöt eivät tietenkään käsitä, koska heidän mielestään kuljetuspalvelu on itsestään selvä etuus hyvinvointiyhteiskunnassamme.

Putosin arkiseen todellisuuteen hyvin nopeasti.

       Olin hakemassa lääkkeitäni apteekista. Kävi ilmi, että yhtä lääkkettä ei tässä apteekissa ollut – sitä ei, farmaseutin mukaan, ollut saatu lääketukusta, vaikka tilaus oli tehty jo runsas viikko sitten; farmaseutin mukaan sitä ei ollut lääketukussa saatavana. Useamman pyyntöni jälkeen farmaseutti suostui soittamaan saman ketjun apteekkeihin, olisiko ehkä jossakin vielä kyseistä lääkettä. Hänen mielestään se oli mahdotonta.

       Farmaseutin hämmästykseksi lääke löytyi yhden apteekin varastosta.

       Joten – koska tammikuu on lopuillaan ja minulla 18 yhdensuuntaista matkaa käytössä – kävelin lähimmälle taksitolpalle ja ajoin apteekkiin, josta tiesin saavani tarvitsemani lääkkeen.

       Kaikki meni hyvin, ja sain lääkkeen lisäksi erinomaista palvelua osakseni.

       Viikin Prisman lähellä vain ei olekaan taksitolppaa, joten tilasin taksin puhelimitse.

Nythän on niin, että Vantaan kaupungin sosiaali- ja terveystoimi vaatii, että taksi tilataan Lähitaksista, jonka numero on painettu Kuljetuspalvelukorttiin. Minä siis soitin Lähitaksin vammaispalvelunumeroon – kyllä, vammaisille on eri numero kuin terveille – ja tilasin taksin. Lähitaksi – ainakaan tämä vammaispuoli – ei osaa sanoa, kuinka kauan taksia joutuu odottamaan.

       Minä siis seisoin apteekin tuulikaapissa ja odotin.

       Seisoin ja odotin.

       Välillä koetin vähän kävellä, mutta kävelytilaa oli varsin vähän – ja minun piti tähystää, milloin taksi tulee.

       Sitä ei tullut, joten kahdenkymmenen minuutin kuluttua soitin Lähitaksin vammaispuolelle ja tiedustelin, mikä tilanne on. Sain kuulla, että ihan juuri minuutti sitten oli saatu taksi, joka lähtisi minua noutamaan.

       Ilostuin – mutta en ollut kiitollinen – ja odotin.

       Seisoin ja odotin.

       Välillä koetin vähän kävellä, mutta kävelytilaa oli edelleen varsin vähän.

       Rehellisyyden nimissä on mainittava, että odottaessani sain pummatuksi eräältä nuorelta naiselta tupakan…

       Kahdenkymmenen minuutin kuluttua soitin jälleen Lähitaksiin. Puhelinvastaaja oli vaihtunut naishenkilöksi, joka antoi minun ymmärtää, että Lähitaksissa ei ole mitään vikaa, että vika on minun, kun olen alueella, jossa takseja ei liiku ja että:

       - Tämä on nyt joka tapauksessa  uusi tilaus ja voitte valittaa taksitarkastajalle.

Tehdäkseni jo pitkäksi venyneestä odotuksesta lyhyemmän: taksi tuli – lopulta.

       Olin odottanut viisikymmentäseitsemän minuuttia.

Tarinan opetus: älä iloitse siitä, että olet vammainen. Kun olet vammainen, sinua kohdellaan kuin vammaista.