Hautausmaa on Annan mutta kappeli Marian, koska se sijaitsee
Marian hautausmaan puolella. Marian hautausmaa on vanhempi hautausmaa – Annan
hautausmaa uudempi. Hautausmaiden
välillä kulkee maantie. Kuljimme surusaattona maantien yli, liikenne seisahtui
– elokuun lopun aurinko paistoi lämpimästi lännestä.
Rakas ystävä, Kennelpoika Harri, siunattiin haudan lepoon
elokuun viimeisenä perjantaina tänä vuonna Kokkolassa. Annan hautausmaalla sukulaismiehet
ja työtoverit, juhlavaatteissaan, peittivät haudan, lapioivat vuorotellen paikalle
tuodusta hiekkakasasta hautakummun valmiiksi; kummulle laskettiin kukkaset.
Siinä oli lämmin läheisyys, saattaminen loppuun saakka.
"Ei ole enää Kennelpoikaa, nyt vain täytyy meidän
handlata", sanoi Marita, Kakaravaaran kenneläiti. "Kepo on poissa",
hän oli päivittänyt suruviestinsä Harrin lähtöpäivänä. Syöpä tuli ja syöpä
tappoi.
Elämä on kuolemista.
Siunauspalveluksen toimittanut pappi oli nimeltään Nykänen,
Kotkasta tullut, harmaa iso parta. Se puhui niin kuin ihminen ihmiselle, ihan
kuin se olisi tuntenut Harrin iät ajat – mutta sanoi senkin, ettei niin ollut.
Sanoi, ettei meille ole luvattukaan ruusutarhaa – ei ihan näillä sanoilla,
mutta sanoi kuitenkin. Eikä sanonut näillä sanoilla, että Kristus nousi
kuolleista, mutta sanoi kuitenkin.
Ja muisti myös koirat.
Koirat synnyttivät syvän ystävyytemme – Harrin ja Maritan,
tyttären ja minun välisen, lähes kaksikymmentä vuotta sitten.
Läheiset muistavat Harrin aina sinisissä työhousuissaan, ja kyllä
minäkin hänet usein näin niissä vaatteissa, kun hän lähti työkeikalle Pekko
mukanaan; mutta paremmin muistan hänet vaaleisiin suoriin housuihin ja
valkoiseen paitaan pukeutuneena, kun hän esitteli kehässä mustaa Pekko –koiraa
– tai mustissa suorissa housuissa, kun esiteltävänä oli se ainoa valkoinen
koira, jonka kanssa hän meni kehään – Pikku Täplä.
Marian kappelista me menimme Kakaravaaraan, Marita, tytär ja
minä.
Kun noustiin autosta, tuntui ihan samalta kuin ensimmäisellä
kerralla, vaikka silloin tulimme Kakaravaaraan kaksistaan, tytär ja minä.
Talosta kuului suunnaton koirien haukku, ja pihanpuoleisista ikkunoista kurkki
tiibetinterriereitä, enimmäkseen rouvashenkilöitä.
Tyttären briardipoika Irek Ihmeellinen Isokirsu Ihana oli
valinnut Suuresta koirakirjasta ihan itse seuraajakseen tiibetinterrierin.
Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, millainen koira tiibetinterrieri on. Olimme
saaneet kuulla, että Kokkolassa on Kidhill´s –kennel (jonka minä paljon
myöhemmin käänsin Kakaravaaraksi, kun kirjoitin Pekkosta ja Jänis Joplinista),
siellä kasvatetaan tiibetinterriereitä.
Niin ajoimme Kakaravaaraan, nousimme autosta ja menimme
sisälle. Meidät otti sydämellisesti vastaan aaltoileva äänekäs tiibettiläinen
karvamatto, joka sittemmin hajaantui erillisiksi tibbekoiriksi. Sillä hetkellä
pentuja oli vain yksi eikä sekään enää aivan pentu, mutta musta ja ihana – se
olisi riittänyt meille. Oli vain yksi ongelma: se oli Harrin koira eikä se
ollut myytävänä.
Lempeästi minua kiusoittelevat enoni väittivät minun
lapsuudessani, että minulla oli, halutessani, kyky saada vaikka kellosta
viisari. Paljon muuta mahdotonta silloin ei voinut halutakaan, kun oli
sota-aika – enkä piitannut kuusta taivaalla.
Tehdessämme ensimmäistä lähtöä Kakaravaarasta saimme kuulla,
että oli aavisteinen mahdollisuus Pekkon suhteen: jos se kasvaisi vielä sentin
pari korkeutta, sitä ei voisi viedä näyttelyyn.
- Ja? kysyin minä ääni täynnä toivoa.
- Se on sitten sen ajan kysymys, sanoi Harri.
Eikä siitä sen enempää.
Paitsi että soitin joka toinen päivä Harrille ihan vain kysyäkseni,
oliko Pekko kasvanut.
Ei kulunut kuukauttakaan, kun oli Pekkon ensimmäinen
näyttely Seinäjoella. Pekko esiintyi pentuluokassa ja voitti kaiken
voitettavan. Arvasin, että toive Pekkon muuttamisesta Villa Niittyyn kariutui
saman tien.
Kun ruusukkeet ja pytyt oli pokattu, Harri veti minut sivuun
ja sanoi:
- Kyllä sinä saat Pekkon, jos sinä haluat.
Riemastuksellani ei ollut rajoja.
- Saanko viedä sen nyt heti? kysyin innoissani.
- Et, sanoi Harri. – Pekko on aamulla lähtenyt kotoa ja
Pekko palaa kotiin. Mutta saat hakea vaikka huomenna.
Me ajoimme huomenna, tytär ja minä, Kakaravaaraan. Kun
lähdimme Pekkon kanssa kohti Villa Niittyä, kaikki itkivät: Harri pyyhkäisi
silmäkulmaansa, Marita poltti vimmatusti tupakkaa, ettei olisi näyttänyt
itkuaan, minä itkin, tytär itki – ja Pekko itki pienen koiran itkua. Se oli
sydäntäsärkevää.
Mutta Pekko kotiutui Villa Niittyyn, ja Harri ja Pekko pysyivät
ikiystävinä – Pekko vietti monia aikoja myös Kakaravaarassa, kun tytär ja minä
olimme matkoilla.
Vuosia myöhemmin rohkenin kysyä Harrilta, miten hän oli
tehnyt päätöksen, että luopui Pekkosta.
- Sinä kysyit sitä niin usein ja se olisi kelvannut, vaikka
olisi kasvanut viisikin senttiä ylikorkeaksi, Harri sanoi. – Tiesin, että Pekko
saa hyvän kodin.
Ja myöhemmin tuli Täplä, Pieni Valkea Koira.
Harri huolehti silloinkin:
- Ota siitä Pekkolle kaveri.
Harri ei varsin paljon pitänyt valkoisista koirista, jos
piti lainkaan, mutta Täplä oli poikkeus. Se oli Pekkon kaveri.
Elokuun viimeisenä perjantaina me istuimme Kakaravaaran
kuistilla ja katselimme koirien touhuja vihreällä nurmikolla laajassa
aitauksessaan, jossa niillä on aina ollut vapaus telmiä. Me puhuimme koirista,
jo poisnukkuneista mutta myös näistä sulokkaista edellisten koirien
jälkeläisistä, ja pikkuinen musta Helmi oli ujona Maritan ja minun jaloissa,
loi suloisia katseita minuun ja pani kuononsa somasti polvelleni. Tyttären
sydän alkoi heltyä, ja Helmin kaipaus asettui sinne.
Me muistelimme sikin sokin näyttelyreissuja, pappi Nykäsen
lämpimän lohdullisia sanoja, ja minun mielessäni kaikui koko ajan veisattu
virsi, Malmivaaran ihana kaipauksen tulkinta: "Vain yksin tästä, sen
ikävästä, on kyyneleeni." Me vähän itkimme ja vähän nauroimme, ja koirat,
kaikki nämä kymmenen lohtukoiraa, kävivät kukin vuorollaan ilmoittamassa
elävästä olemassaolostaan.
Silti Kepo on poissa kehistä, mutta lapsellisesti minä
ajattelen, että Kepo on nyt siellä vihreillä niityillä, missä niin monet koirat
jo odottivat häntä – hän juoksee taas molemmat jalat terveinä, ja koirat, Pieni
Valkea Koirakin, kirmaavat siellä iloisina: Harri on tullut takaisin.
Ihan näin pappi Nykänen ei sanonut, mutta minä olenkin tässä
asiassa aika tavalla hereetikko.