Onko meillä opetusministeri?

Tämä kirjoittamani kuvaa yksittäistapauksia, mutta en usko niiden olevan ainoalaatuisia – pikemminkin päinvastoin. Saattaa olla, että kapeasta pääkaupunkiseudun horisontista katsottuna ne vaikuttavat uskomattomilta tai ainakin äärimmäisen harvinaisilta, mutta Suomi on iso maa ja jotkut todellakin haluavat asua maaseudulla.

       Tämä kirjoittamani on myös vain toisen osapuolen näkemys asiasta, mutta kyse onkin nimenomaan siitä toisesta osapuolesta, koululaisesta – lapsesta, nuoresta.

Lapsi oli harvinaisen lahjakas musikaalisesti jo paljon ennen esikouluaikaa, ja tämän arvion esittivät hämmästyneinä ihmiset, jotka tiesivät musiikista. Hän ei ollut käynyt edes muskarissa, mutta hän oli nähnyt ja kuunnellut muutakin kuin poppia. Ja kun hän pääsi pianon ääreen, hän vietti siinä monia pitkiä onnellisia hetkiä. Hän kertoi soittamalla tarinoita.

       Uskomatonta se oli: jo se, että lapsi osaa asettaa sormensa koskettimille oikein, ei plimputa yhdellä tai kahdella sormella jotakin epämääräistä. Hän soittaa melodioita – ja välillä hän kertoo, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Totisesti näissä musikaalisissa tarinoissa, sanoisin mielelläni pikku sävellyksissä, kuuli sen tarinan: kuuli, miten metsän pikkueläimet leikkivät innoissaan, miten yhtäkkiä myrsky lähestyy ja pikku eläimet hakeutuvat suojaisiin pesiinsä ja miten niiden emot niitä lohduttavat; ja miten hurja myrsky vihdoin alkaa laantua – miten viimeiset sadepisarat ovat hidas vaimeneva dilp dop ja rajutuuli muuttuu lempeäksi huminaksi puiden latvuksissa.

       Hän kertoi lukemattomia tarinoita soitollaan, ja hän järjesti myös muutaman kerran konsertin kotosalla, kun vieraita oli riittävästi kuuntelemassa.

Hän on nyt peruskoulun kuudennella luokalla, ja hänellä on kotona oma piano, mutta en enää ole kuullut hänen soittavan. Kysyin häneltä, eikö hän enää pidä musiikista, ja hän pudisti kiivaasti päätään, sanoi yhden ainoan sanan varsin painavasti: ”En.” Kysyin, milloin tämä syvä pesäero musiikkiin oli syntynyt. ”Neljä vuotta sitten”, tuli täsmällinen vastaus. Kun ihmettelin syytä, hän kertoi koulun musiikinopetuksesta.

       Vielä kuudesluokkalaisilla on soittimena nokkahuilu. Olen kuullut sanottavan, ettei nokkahuilu ole alkeisopetuksessakaan epävireisyytensä takia paras mahdollinen opetusväline – mutta en ole alan asiantuntija. Hänen koulullaan kyllä on kosketinsoittimet – epäilemättä jokaisessa koulussa on myös piano, mutta sitä ei liene lupa käyttää musiikinopetuksessa – kitaroita, rumpusetti ja joitakin muitakin soittimia. Mutta. ”Niillä saa soittaa vain ne, jotka soittaa bändeissä.”

       Niin, hän ei koskaan ollut mikään bändisoittaja. Hän siis koulun musiikkitunnilla joskus soittaa nokkahuilua – tai ”sitten me lauletaan jotakin”.

       Ja hän kohauttaa olkiaan, ei uhmakkaasti, koska hän on kiltti lapsi, vaan vähän haikeasti, ja sanoo:

       ”Kun minkä sille voi, että musiikki lakkas olemasta kivaa, kun koulussa oli sellaista. Eikä niitä nuottejakaan koskaan selitetty kunnolla”

Olen hyvin surullinen, koska olin nähnyt miten suuresti hän rakasti musiikkia – olin nähnyt senkin, miten hän ”tarinoissaan” purki joskus omaa pahaa mieltään… Mutta ennen kaikkea ihmettelen, kuuluuko koulun musiikkiopetukseen todellakin vain bändisoitto ja ovatko lapset eriarvoisessa asemassa koulun omistamien soittimien käyttämisessä.

       Kun juuri joulun alla kuuntelin kahden musiikkimiehen, Risto Nordellin ja M.A. Nummisen, Joululahjavalvojaisia, molemmat herrat painottivat aivan aiheellisesti klassisen musiikin opetusta lapsille aivan alusta alkaen.

       Minusta nämä pianolla soitetut tarinat vihjasivat enemmän ns. klassiseen puoleen kuin sellaiseen musiikkiin, mitä bändit soittavat.

       Ja olen tietoinen musiikkikouluista ja –opistoista. Mutta tämä kirjoitus käsittelee kaikkien lasten mahdollisuuksia oppivelvollisuuskoulussa.

Toinen tositarinani koskee murkkuikäistä nuortamiestä, joka harrastaa sekä jääkiekkoa että jalkapalloa – lahjakkaampi hän on jalkapalloilijana mutta jääkiekko on silti hänelle mieluisampaa. Olen junnuikäisten tuloksia seuratessani ja videoklippejä hänen peleistään katsellessani havainnut, että hän ei ole lainkaan huono pelaaja – pikemminkin päinvastoin. 

       Hämmästyin kuullessani, että hänen liikuntanumeronsa on seiska.

Tietysti minä tiedän, että koululiikunta on muutakin kuin jalkapalloa ja jääkiekkoa. Mutta kannustavaa ei taatusti ole yhdellekään oppilaalle, kun opettaja ilmoittaa, että (esimerkiksi) omien suksien puuttuminen alentaa absoluuttisesti liikuntanumeroa yhdellä numerolla.

       Teoreettinen mahdollisuus: on oppilas, joka menestyy loistavasti kaikissa muissa lajeissa, mutta muiden aktiivisesti harrastamiensa lajien ja niihin tarvittavien välineiden lisäksi isäpappa ja äiti eivät enää pysty hankkimaan suksia vain koulun urheilutunteja varten – kun kouluvuotena hiihdetään noin kaksi kertaa. Vaikka hän siis on loistava telineiltä tennikseen, hänen liikuntanumeronsa on maksimissaan 9.

       Minusta se ei ole oikeudenmukaista.

Oikeudenmukaista ei ole sekään, että nuorelle jääkiekkoa harrastavalle pojalle on hankittava uusia varusteita vuosittain, sillä lapset kasvavat, luistimet kuluvat ja mailat katkeavat – ja nämä välineet eivät ole halpoja, edes edullisesti niitä on vaikea saada. Sitten olisi hankittava lisäksi kahdesti talvessa käytettävät sukset – ja hiihtokengät, totta kai, mikä on melkoinen menoerä sekin. Eipä siinä auta viedä kouluun mukanaan halpissuksia; siitä saa taatusti kuulla kavereilta ivailmauksen ihan niin kuin se poika, jolla ei ollut merkkicollege vaan Halpa-Hallista ostettu.

       Minua hämmentää myös se, ettei aikuinen opettajakoulutuksen saanut ihminen ymmärrä, miten hän tällaisilla ehdottomuuksillaan ja kriteereillään saa nimenomaan murkkuikäiset oppilaat tunneillaan vastahankaan paljossa muussakin.

       Ja jos kyseessä ei ole kiltti oppilas, selvä seuraamus on, että liikuntanumero laskee ainakin yhden numeron häiritsevän käytöksen takia.

       Mitä sitäkin ihmettelen, koska käyttäytymisestä on todistuksessa oma arvionsa.

Yhteenlaskun lopputulos:

       Kirjoitus- ja lukutaito on onnistuttu aika hyvin ajamaan kouluopetuksessa alas.

       Entinen mainio matematiikkamaa on menneisyyttä kuin Nokia

       Luovuus nujerretaan kevyesti, ehkä nimenomaan opettajan ymmärtämättömyyden takia.

       Liikunnasta tehdään vastenmielistä (varsinkin murkkuikäisille) oppilaille pakkojutuilla, ehkä myös opettajan ylimielisyyden tai ammattitaidottomuuden takia.

       Tarkoitan tässä ammattitaidottomuudella sitä, että opettajalta osin tai kokonaan puuttuu niin sanottu psykologinen taju ja käsitys lasten ja nuorten ajattelutavasta.

       Kärjistän: Kiltti lapsi on mukautuvainen ja sopeutuu hyvin nokkahuiluun, joten ei siihen tarvitse kiinnittää huomiota. Mielipiteensä ääneen ilmoittava oppilas on hankala häirikkö, eikä sen kanssa voi tulla toimeen, mutta sille voi osoittaa sen paikan: olkoon niin hyvä futaaja kuin tahtoo – koululiikunnasta se saa seiskan.

       Mihin koululaitos ihan aikuisten oikeasti on menossa?

Ja haloo Helsinki ja hallitus: onko meillä opetusministeri? Mitä se tekee? Pakko on lähteä ylärakenteista, kun ruohonjuuritaso toimii omaan tahtiinsa. Urheiluministerin piikkiin koululiikuntaa ei oikein voine sijoittaa – vai voisiko?

(Esimerkkitapaukseni eivät ole samasta koulusta mutta kylläkin samasta kaupungista. Kaupunki on Seinäjoki.)

Sika

Joulun alla joku iltapäivälehti otsikoi jonkun juttunsa jotenkin siihen tapaan, että koko joulu menee pilalle, jos joulukinkun paisto epäonnistuu. Ja myöhemmin otsikot kertoivat ihmisten muuttuvan suorastaan hirviöiksi asioidessaan kaupoissa jouluryysiksen aikaan.              Väistämättä molemmat ”uutiset” toivat mieleeni Juice Leskisen joulurenkutuksen Sika.

Sillä jonkinlaiseksi renkutuksesihan se helposti mieltyy – niin, että teksti jää kuulematta. Tosiasia kumminkin on, että tekstissä on varsin syvä ja koskettava sisältö kuten Juicen monissa muissakin kepeiltä sanailoitteluilta tuntuvissa lyriikoissa.

Sillä mitä muuta Sika on kuin kaupallisen joulunvieton huikea kritiikki?

       Se kertoo sen saman, minkä iltapäivälehtien joulunalusotsikot: joulu menee pilalle, ellei kinkun paisto onnistu – ja ihminen muuttuu hirviöksi tavaratalon jouluhuumassa:

       ”Jouluruuhkassa ihminen sokkona ryntää.

       Kadulla adventtisohjoa kyntää.”

       Ja kaiken ostoshysterian jälkeen todellakin koko joulu on kinkku ja ”Joulun tähti ehdoton on SIKA!”

Mitenkään erityisen hämmästyttävää tietenkään ei ole, että useimmat kuulijat saavat korviinsa rallatuksen, joka saattaa kuulostaa vastenmieliseltä, jopa jollakin tapaa rienaavalta. Sillä suuri juhlahan joulu on – vietetään sitä nyt mistä syystä tahansa. Eikä Juicekaan sano, kuinka joulua pitäisi viettää…

       Toki Juicen teksteissä on nähty jumalanpilkkaakin, kun – erityisesti – laululyriikkaa on kuunneltu puolella korvin. Silloin on tietenkin helppo mieltää jokainen pyhiin arvoihin vihjaavakin kriittinen teksti pilkkalauluna – syventymättä siihen, mitä kritisoidaan, tai huomaamatta sitä, miten kevyiltäkin tuntuvissa teksteissä on varsin usein pohdiskeleva pohjavire.

Juice, tuo koko kansan ”legenda vuolas ja väsymätön”, on lisäksi vain yksi puoli Juhani Leskisestä. Sikäli kuin tiedän, hänen ystävänsä eivät kutsuneet häntä Juiceksi vaan Jussiksi. Ja myös Juice Leskisessä on rockartistin lisäksi toinenkin puoli. Hän on useita kokoelmia julkaissut runoilija, jonka runoissa on tekijälle tyypillisen sanaleikittelyn takana suurta vakavuutta.

       Esimerkiksi kokoelmassa Jumala on (1996) Leskinen kirjoittaa: "jumala on, / vaikka ei uskoisi". Hän ei anna Jumalalle ominaisuuksia, ei kerro, millainen tämä on. Sen sijaan hän jo laululyriikoissaan esittää monta Jeesus –hahmoa, joiden kaikkien merkittävin attribuutti on rakkaus. Eräs traagisimmista on Rakkauden ammattilainen –tekstissä (Yölento, 1986)

Mutta joulu, kinkku ja sika.

       Jouluaaton vastaisena yönä paistetaan kinkku – sinappihuntunsa se saa aattona ennen jouluateriaa. Tietysti ”on äiti laittanut kystä kyllä”, vaikka isä on näinä päivinä varmaan osallistunut ruoanlaittoon myös. ”Kuusen pienet kynttiläiset valaisevat somasti” – mutta epäilen, tokko lapsukaiset laulelevat sen ympärillä sulosti.

       Koko joulu on sanoitettu joululauluihin – ja ”siitä tuntee joulun”: kaunista se on, harrasta joidenkin laulujen mukaan ja niinkin riemullista, että vanhuskin unohtaa vaivansa ja yltyy yhteiseen ilonpitoon.

       Niin, tuntuuhan se tietysti vähän rienaavalta, kun Juice vetäisee:

      ”Joulu on täynnä kinkkua, kylkeä, potkaa,

      läskiä, niskaa ja tietenkin votkaa.

      Kun loppuu aatto ja alkaa yö

      niin ihminen on sitä mitä hän syö.” 

Eikä se todellakaan Juicen vika ole, että tämäkin kuva joulusta on totta.

Nuo pyhät naiset

Kahdesta katolisesta naismystikosta on viime aikoina tullut minulle kovin läheisiä. Ajallisesti aikaisempi heistä on äiti Juliana Norwichlainen, joka eli 1300 – 1400 –lukujen taitteessa Englannissa; Avilan Teresa sata vuotta myöhemmin Espanjassa. Molempien tekstit ovat ihmeellisen eläviä yhä tänä päivänä, ja niitä lukiessani olen havahtunut pohtimaan sellaistakin, miksi ortodoksisessa kirkossa ei ole naisten kirjoittamia tekstejä, vaikka pyhiä naisia on kautta kirkon historian ollut.

       Kleeruksen kanssa asialla ei liene mitään tekemistä, koska molemmissa kirkoissa vain miehet voivat palvella pappeina. Toisaalta: kanonit kieltävät myös opettamisen naisilta – sitä, millainen tilanne katolisessa kirkossa on, en sen sijaan tiedä. Epäilen, ettei siellä tuollaista kieltoa ole, koska Teresa on sittemmin julistettu katolisen kirkon kirkonopettajaksi muutaman muun naispyhän ohessa.

       Ja mikä lopulta on opetusta? Totta kyllä, ainakin kirjassa Sisäinen linna Avilan Teresa selkeästi opettaa luostarisisaria; äiti Juliana sen sijaan ainoastaan kuvaa mystistä kokemustaan Jumalan rakkauden ilmestys –teoksessa.

Teresan opin tuntemaan jo vuosikausia sitten, ihan nuorena, tosin vain lyhyiden tekstisitaattien välityksellä. Jälkeenpäin olen miettinyt, että ne olivat sitäkin vaikuttavampia. Itse asiassa niiden vaikutus oli minuun niin suuri, että vuosia myöhemmin tyttäreni sai nimen Teresa. Myöhemmin olen iloinnut, kun olen saanut luettavakseni enemmän hänen tekstejään – ensimmäisten joukossa laajan omaelämäkerrallisen kirjoituksen Elämäni.

       Sitä, miten äiti Julianaan tutustuin, en muista. Vuosikaudet, markka-aikaan ostettuna, hyllyssäni kuitenkin on ollut tämä hänen suurenmoinen teoksensa Jumalan rakkauden ilmestys. Lukemattomana. Kunnes viime huhtikuussa, joka oli vaikea kuukausi elämässäni, otin sen käteeni ja aloin sitä selailla. Kokonaisen kuukauden, kaikki sen valvotut yöt, vietin äiti Julianan seurassa – ja jälkeenpäin, kun olin siitä sairauteni vaiheesta päässyt eroon ainakin toistaiseksi, olen ajatellut, miten suuri siunaus nuo valvotut yöt elämässäni loppujen lopuksi olivat.

Voi olla, että Teresan henkilöhistoriassa minua kiehtoo erityisesti hänen tietynlainen epäsovinnaisuutensa. Se tosin puhkesi kukkaan vasta sen jälkeen, kun hän oli kristilliselle mystiikalle ominaiseen tapaan saanut kokea tietoisuuden Kristuksen välittömästä läsnäolosta, ja ennen kaikkea sen jälkeen, kun kärsivän Kristuksen kuva herätti hänessä syvää myötätuntoa ja samalla halun elää kuin Kristus. Tämä vapautti hänet sääty-yhteiskunnan ja luostariyhteisön sovinnaisuuden paineista.

       Kun nyt luen Teresan Sisäistä linnaa, minulle on lisäksi tullut aika järisyttävä tunne: lukiessani koen tuon tuosta, miten sanojen takaa kuulen koko ajan igumenia Marinan äänen. Alussa se suorastaan hämmensi minua.

       Niin kaukana ajallisesti, paikallisesti ja voi ehkä sanoa, että myös kirkollisesti he ovat toisistaan – silti en voi välttyä kokemasta kaltaisuutta heidän välillään. Ehkä se johtuu siitä, että hurmoksistaan huolimatta Teresa oli myös erittäin käytännönläheinen – ja se piirre oli voimakas myös igumenia Marinassa.

      Kun esimerkiksi Teresa siteeraa ilmeisen muistinvaraisesti Raamatusta tiettyä opetusta, hän lopettaa lauseensa: ”…kuten sanoo joko pyhä Paavali tai Kristus.” Juuri silloin kuulen igumenia Marinan äänenpainot korvissani, ja minulle tulee tavattoman hyvä mieli ja on kuin äiti Marina olisi aivan lähellä minua.

Jos Teresan kirjoitukset ovatkin säilyneet mielessäni jo puoli vuosisataa, kenties enemmän, Juliana valloitti minut täysin ensi tutustumisella. Se on tämä lause, jonka Kristus sanoo Julianalle: ”Kaikki muuttuu hyväksi. Kaikki muuttuu hyväksi. Aivan kaikki muuttuu hyväksi.” Sillä ei Kristus sanoillaan tarkoita Julianan senhetkistä tilannetta, eipä edes mustan surman kolmesti koetteleman Englannin toipumista menetyksistä, vaan tuo lause hahmottaa esille näkymän kaiken asettamisesta ennalleen:

       ”Mikä on sinulle mahdotonta, on minulle mahdollista. Minun sanani kestää kaikissa kohdin ja minä käännän kaiken hyväksi.”

       Niinpä Juliana joutui lisäämään ilmestystensä kuvauksiin selvityksen, että on katolisen kirkon uskollinen tytär. Hänen näkynsähän vahvistivat sitä joidenkin ortodoksistenkin isien näkemystä, että lopulta kaikki todella pelastuvat. Juliana joutui näitä lisäyksiä tekemään, ettei häntä olisi pidetty harhaoppisena kuten Origenes Aleksandrialaista. Ortodoksisista isistä, joilla tämä näkemys on selvänä, ei kuitenkaan Gregorios Nyssalaista eikä Iisak Syyrialaista pidetä hereetikkoina…

       Tämä näky minut otti omakseen.

       Mutta Julianan tekstit ovat alusta loppuun koskettavia, puhuttelevia – lämpöisiä ja kodikkaita. Niissä on niin syvä sisältö, että kirja ei ole mikään yhden kerran luettava teksti, vaikka miten ajatuksella lukisi.

       Ei Thomas Merton suotta sano, että ”Juliana on epäilyksettä yksi koko kristikunnan ihmeellisimmistä julistajista”.

Näissä pyhissä naisissa on merkillisintä minun mielestäni se, että he ilmestyksistään ja mystisistä kokemuksistaan huolimatta ovat kirjoittaneet erinomaisen tavallisesti, selkeästi ja tekisipä mieleni sanoa, että arkisesti – joskin, Julianan sanoja käyttääkseni – kotoisasti ja kohteliaasti. Mutta varsinainen syy, miksi kaipaan ortodoksisesta kirkosta naisten tekstejä, on siinä suuressa lempeydessä ja rakkaudessa, mikä näiden mystikoiden teksteistä huokuu.

       ”Tällä tavoin sain oppia, että Herramme tarkoituksena oli rakkaus. Ja niin ehdottoman varmasti - - - että ennen kuin Jumala loi meidät, hän rakasti meitä, eikä hänen rakkautensa koskaan vähentynyt eikä koskaan vähene.” (Äiti Juliana)

       ”Hänen salaisuutensa on kätketty syvälle, mutta vähintäänkin ja ilman epäilystä hän on antava meille sen, mikä on meille parasta.” (Avilan Teresa)

Mutta – pääsevätkö kaikki taivaaseen? Mikä on tämän Julianan lumoavan ajatuksen tulkinta…

       En tiedä – miten kukaan voisi tietää, vaikka varmoja mielipiteitä jotkut esittävätkin. Varman vastauksen sijaan lainaan Kallistos Waren uskomattoman hienoa tekstiä teoksessa Sisäinen valtakunta:

       ”Mutta uskomme Jumalan rakkauteen antaa meille rohkeutta toivoa kaikkien pelastuvan. - - - Viimeisen sanan saakoon pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen: ´Rakkaus ei voi sietää sitä. Pitää rukoilla kaikkien puolesta.´”

Avoin kirkko

Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa oli aikoinaan ryhmittymä Avoin seurakunta, joka ajoi nimensä mukaisesti avoimuutta seurakunnalliseen päätöksentekoon ja toimintaan yleensäkin. Sen symbolina pidettiin lisäksi auringonkukkaa, tuota minulle ikuisesti rakasta van Goghin tajuntaani iskemää eteläistä hyötykasvia, joka meillä on kuitenkin lähinnä koriste. Avoimen seurakunnan perustelut ja suunnitelmat kuulostivat hyviltä ja kauniilta, kunnes sen edustajat pääsivät valtaan.

       Sen jälkeen en minkään seurakunnassamme ole huomannut muuttuneen. Surullisena olen ajatellut, että niin se on: kauniista ideologioista huolimatta valtaapitävät eivät koskaan halua jakaa valtaa ja toisinajattelijat harvoin ovat hyväksyttyjä, vaikkei heitä diktatuurimaiden tapaan tyrmään suljettaisikaan.

       Siitä huolimatta minulla on unelma – unelma avoimesta seurakunnasta ja avoimesta kirkosta. Yhä uskon sen toteutumismahdollisuuksiin, vaikka aivan selvästi tämä naiivi uskoni kertoo vain, että olen tyhmä valkea pikkukoira, joka ei koskaan oppinut varomaan fasaaneja – ei sittenkään, kun yksi fasaani nokkasi sitä vaarallisesti silmään.

       Mutta oikeastaan sillä ei ole väliä – koska aivan varmaa on, että tässä iässä, tässä tilanteessa, missä olen, minulla ei ole minkäänlaisia pyrkimyksiä, ei minkäänlaista halua mihinkään valtaan, ja menneiden hämmennysten määrä ”kuinkas tässä kävikään” –tuntemuksineen on niin laaja, että sen ohessa muutama lisäpettymys ei minulle henkilökohtaisesti merkitse enää yhtään mitään.

Muistelen menneiltä vuosilta ev.lut.kirkon silloisista kampanjoista myös termin Avoin kirkko. Käsittääkseni se tarkoitti kirkkoa ja seurakuntayhteisöä, joka avoimesti otti vastaan kaikki kyselijät ja epätietoiset, hyvin epäileväisetkin. En ollenkaan väitä, etteikö ortodoksinen kirkkommekin niin tekisi – vaikka toki ortodoksienkin joukossa on runsaasti sellaisia, jotka tietävät ainoan oikean totuuden jumalanpalvelusjärjestyksestä siihen, ketkä pääsevät taivaaseen.

       Mutta kun tässä ja nyt kaipailen avointa kirkkoa ja avointa seurakuntaa, en tarkoita tätä.

       Tarkoitan sitä, että avoimessa kirkossa alhaalta ylös pitäisi vallita kirkkaan läpinäkyvyyden – sanotaanpa, että niin sanoissa kuin teoissakin. Pelkkinä sanoina avoimuus ja läpinäkyvyys ovat silkkaa sanahelinää.

       Minun mielestäni tiedottaminen on melkein avoimuuden avainsana. Eräällä tavalla vain sen avulla voidaan oikeasti toteuttaa niin avoimuutta kuin läpinäkyvyyttäkin.

       En tarkoita tiedottamisella vain mitä-missä-milloin –palstoja. Hyvä tiedottaminen kertoo myös miksi.

Ei, en suinkaan esitä, että jumalanpalveluskalentereista pitää jokaisen palveluksen kohdalla löytyä vastaus kysymykseen miksi, koska lienee selvää, että kaikki ortodoksit tietävät jumalanpalvelusten merkityksen. Tarkoitan monia uutisia, tarkoitan monia kerrottuja päätöksiä, tehdään ne sitten seurakuntien valtuustoissa, neuvostoissa tai kirkollishallituksen kollegion kokouksissa ja piispainkokouksissa. Tarkoitan myös henkilövalintoja.

       Toki kirkon omilla ja eri seurakuntien sivustoilla, jopa joskus vielä ilmestyvissä lehdissäkin, kerrotaan tehdyistä päätöksistä. Kerrotaan myös, miten NN on valittu johonkin toimeen, johon oli vaikkapa kuusi hakijaa. Useimmiten päätökseen vaikuttaneista syistä ei kerrota puolta sanaa puhumattakaan siitä, että kerrottaisiin muista mahdollisista vaihtoehdoista. Useimmiten ei liioin edes niiden viiden muun hakijan nimiä mainita.

       Niin henkilövalinnoista tulee varsin usein mieleen, että on valittu sopivin, mukavin – tuttava, hyvä ystävä. Ei tämä minun mieleeni syyttä tule. Tiedän ystäviä valitun jopa ilman alan kokemusta, jos pätevämmän on koettu jotenkin edustavan erilaista näkemystä. Tosin ei ole tarkistettu, pitääkö näkemyseroepäily paikkansa.

       Valitettavan usein on myös pätevän ohi valittu miellyttävä ja mukautuva hakija.

       Joskus huvittuneena olen ajatellut, että nämä valintaprosessit ovat kuin koiranäyttelyt: tuomari kyllä antaa aivan erinomaisen arvostelun mustalle koiralle, ei löydä siitä pienintäkään virhettä – mutta valitsee voittajaksi valkoisen koiran, koska henkilökohtaisesti pitää enemmän valkoisista koirista.

       Avoimuutta olisi, että hakijoista annettaisiin ennakkotietoa ja valinnat perusteltaisiin julkisesti. Minusta tuntuu, että silloin mustallakin koiralla olisi mahdollisuus selviytyä voittajaksi.

Samanlainen menetelmä toimii oikein hyvin kirkkomme ja seurakuntiemme luottamushenkilövalinnoissa, koska vain seurakuntien valtuustojen vaaleissa ja kirkkoherrojen vaaleissa käytetään ns suoraa kansanvaalia. Sen jälkeen valtuustot eivät enää kykenekään valitsemaan demokraattisesti neuvostoja tai toimikuntien jäseniä: enemmistö on valinnut omat ehdokkaansa eikä vähemmistöllä ole siihen sanan sijaa. Ehdokkaista, heidän taidoistaan ja kyvyiltään, ei keskustella avoimesti, vaan enemmistön pieni ryhmä on ennakkoon katsastanut sopivat henkilöt, joita enemmistö yksimielisesti äänestää.

       Tällä tavalla valta keskittyy seurakunnassa tietylle ryhmälle, ja se demokratia, mikä suuremmasta kansankirkosta on lainattu meidän kirkkoomme, muuttuu enemmistödiktatuuriksi.

       Minkäänlaisessa diktatuurissa ei koskaan ole ollut vähäisintäkään mahdollisuutta avoimuudelle ja läpinäkyvyydelle.

       Mutta kirkossa ja seurakunnissa sellainen tuntuu täysin käsittämättömältä, koska siinä ei voi nähdä hippustakaan kristillistä rakkautta.

       Se on silkkaa vallanhimoa.

Tavallisena seurakuntalaisena, joka sattuu olemaan kiinnostunut kirkkonsa ja seurakuntansa asioista, joudun varsin usein myös hämmästelemään erilaisia uudistuksia, joita on tehty, joita tehdään ja joita suunnitellaan. Kun juuri on oppinut uuden ”järjestelmän”, saa yllättäen kuulla, että sitä on muutettu. Eiväthän nämä muutokset elämään ja uskoon vaikuttaisi, ellei joskus jonkun muutoksen tuloksena havaitsisi olevan vain jumalanpalvelusten vähentäminen.

       Sitä siis miettii pienessä päässään, mitä halutaan vähentää, kun odotetaan hallinnonuudistusta. Sellaistakin olen tässä yhteydessä kuullut vilautettavan, että kirkkomme oikeastaan tarvitsisi vain yhden piispan – seurakuntia voisi olla kaiken kaikkiaan viisi. Niiden kirkkoherrat olisivat sitten kai vähän kuin pikku piispoja, ja kirkkomme muuttuisikin käytännössä todella vain hiippakunnaksi.

       Tämähän ei tietenkään ole ortodoksisen ajattelun mukaista – ellei hiippakunnaksi paluu ole juuri se uudistuksen päämäärä.

       Tässä kohdin mieleeni juolahti sellainen ajatus, että entäpä, jos hallintoa uudistettaisiin niin, että jokaisessa hiippakunnassa piispa hoitaisi piispuutensa ohella yhden seurakunnan kirkkoherran tehtävätkin. Tietenkään kyseessä ei voisi olla hiippakunnan suurin seurakunta, koska suurten seurakuntien kirkkoherroilla lienee työtä muutenkin, joskus jopa jakoon asti. Tämähän saattaisi olla peräti ortodoksista – ja ainakin sillä saataisiin huomattavia säästöjä.

       Näin saattaisi tosin piispan maallinen hohdokkuus hiukan himmetä, mutta hän olisi paremmin laumansa paimen. Vaan tällaiseen tuskin kukaan päättäjä olisi halukas…

       Jos kuitenkin avoin ja läpinäkyvä tiedotus toimisi, tavallinen seurakuntalainen ymmärtäisi, miksi nimenomaan hallintoa halutaan uudistaa – ja ennen kaikkea: millaiseksi sitä halutaan uudistaa.

       Jos avoin ja läpinäkyvä tiedotus toimisi, jos se kertoisi myös taustoista, jos se olisi tasapuolista, tavallinen seurakuntalainen myös ehkä ymmärtäisi sen, miksi jatkuvasti puhutaan hallinnosta, organisaatioista, koulutuksesta, coachaamisesta - eikä juuri ollenkaan siitä, minkä pitäisi olla kirkon päätehtävä: sielujen pelastamisesta.

Mutta koska avoimuutta ja läpinäkyvyyttä löytää vain puheista, tavallinen seurakuntalainen panee talteen viime kesän auringonkukista keräämänsä siemenet odottamaan ensi kevättä.

       Se tulee kenelle Jumala sallii sen tulevan.

Riittäisikö yksi piispa?

Suomen ortodoksisessa kirkossa on kolme hiippakuntaa. Jokaisessa hiippakunnassa on piispa, ja Karjalan hiippakuntaa lukuun ottamatta piispan titteli on metropoliitta. Karjalan hiippakunnan piispa on hiippakuntapiispuuden ohessa Suomen arkkipiispa. Kolmen hiippakuntapiispan lisäksi kirkossa on yksi apulaispiispa, jonka titteli on Joensuun piispa. Apulaispiispan erityiset tehtävät määritellään erikseen, mutta monesti on otaksuttu, että hän toimii varsinkin arkkipiispan apuna.

       Arkkipiispa on hiippakuntapiispa siinä kuin kahden muunkin hiippakunnan piispat, vaikkakin häntä tietyllä tavalla pidetään esimiespiispana. Arkkipiispan erityistehtäviin on kuulunut kirkon ulkomaansuhteiden hoitaminen, mutta tämä tehtävä on uuden kirkkolain myötä siirretty piispainkokoukselle.

       Aikaisemmin Suomen valtio maksoi piispojen palkat korvamerkittynä avustuksena; nyttemmin kirkko saa valtiolta kokonaisavustuksen, johon tämäkin menoerä sisältyy. Varsin epätodennäköistä kuitenkaan säästämiseen pakotettuna aikanamme on, että valtio säilyttäisi avustuksensa samansuuruisena, jos piispojen lukumäärää vähennettäisiin vaikkapa kahteen. Yhden piispan malliakin on jossain väläytetty.

      Säästöjä kirkko voisi ihan itsekseen hankkia sillä, että hiippakuntakeskuksista ei tehtäisi loistolukaaleja pelkkää edustelua varten. Piispan ensisijainen tehtävähän ei liene kalaasien järjestäminen kristallikruunujen alla.

Suurin hiippakunnista on luonnollisesti Helsingin hiippakunta, ja vähäisin – ehkä aivan yhtä luonnollisesti – Oulun hiippakunta. Pääkaupunkiseutu on vetänyt asukkaita muualta Suomesta siitä alkaen, kun maa lakkasi olemasta maatalousyhteiskunta. Veto etelään on yhä kiihtynyt, ja sitä myötä myös ortodoksien määrä Helsingin hiippakunnan alueella lisääntynyt.

       Tässä suhteessa on aivan omanlaatuisena poikkeuksena koko kirkkomme seurakuntarakenteissa Helsingin seurakunta, joka kattaa jokseenkin koko edesmenneen Uudenmaan läänin ja jonka väestön veto muualta maasta on suurin. Helsingin seurakunnan väkimäärä yltää huikeasti yli Oulun hiippakunnan kaikkien seurakuntien väkimäärän.

       Oulun hiippakunta perustettiin Paavalin ollessa Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispana ja haikaillessa autokefaliaa kirkolle. Autokefalisen kirkon vähin hiippakuntamäärä on kolme, koska piispainkokous tarvitsee vähintään kolme hiippakuntapiispaa tehdäkseen päätöksen asioissa, jotka ovat kanonisia – toisin sanoen, joista yleiset kirkolliskokoukset ovat päättäneet.

       Oulun hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi tuli edellisenä vuonna Joensuun piispaksi valittu, vähän aikaisemmin leskeksi jäänyt, Leo Makkonen.

       Kolmen hiippakunnan ortodoksisessa Suomessa piispallinen uraputki on edennyt lähes poikkeuksetta apulaispiispasta Oulun hiippakunnan kautta Helsinkiin ja sieltä arkkipiispaksi. Poikkeuksena on Helsingin metropoliitta Tiihon, joka aikanaan valittiin apulaispiispasta Helsingin metropoliitaksi, ja tätä tointa hoitaessaan sairastui niin vakavasti, että joutui jäämään eläkkeelle.

       Nykysuunnitelmien mukaan arkkipiispanistuin siirrettäneen Kuopiosta Helsinkiin. Se on tavallaan hyvin ymmärrettävää, ja silloin yksi viime vuosien kiistakysymys saa uudenlaista perspektiiviä.

       Kun arkkipiispanistuin ei enää sijaitse Kuopiossa, onko Kirkkomuseonkaan olo siellä niin motivoitua?

Oulun hiippakunta on väkimäärältään pienin hiippakunnista – mutta pinta-alaltaan se on suurin. Se kuvastaa täysin nykysuomalaista maaseutua, josta nyhdetään kaikki tarvittava pois: sille jolla on, annetaan – jolla ei ole, otetaan sekin vähä pois.

       Pinta-alan laajuus merkitsee pitkiä välimatkoja niin seurakuntien papistolle kuin hiippakunnan piispalle. Tuntuu kuitenkin olevan niin, että välimatkojen merkitystä ei aina oikein ymmärretä pääkaupunkiseudulla, jossa Unioninkadulta Kallvikiin pääsee mukavasti runsaassa puolessa tunnissa julkisia liikennevälineitä käyttäen.

       Toki Oulun hiippakunnassakin on juna- ja bussiyhteyksiä, mutta niitä käyttäen ei Rovaniemen kirkkoherra iltapäivällä piipahda piispan luo, eikä piispa liioin Kajaanin seurakuntaan – puhumattakaan, että lähtisi hiippakunnan eteläiseen kolkkaan, jonnekin Kristiinankaupunkiin, joka on osa Vaasan seurakuntaa.

       Vaikea välimatkoja on käsittää, jos niitä ei ole itse elänyt – ei sellaista, että seurakunnan pääkirkkoon on matkaa 100 kilometriä, eikä varmaan sitäkään, mikä matka Oulun hiippakunnan eteläkärjestä on Suomi –neidon päälaelle.

       Niille tienoin, minne eteläisestä Suomestakin on ihan kiva tehdä kesäisin pyhiinvaellusmatkoja.

Tarvitaanko Suomen ortodoksisessa kirkossa todellakin kolme hiippakuntaa ja kolme hiippakuntapiispaa sekä vielä apulaispiispa? Joku tässä lähiaikoina teki laskelman siitä, miten monta piispaa ev.lut.kirkossa pitäisi olla kirkon väkimäärään nähden, jos suhdeluku olisi sama.

       Riippuu tietysti siitä, millä perusteella asiaa tarkastellaan – matemaattisesti vai kristillisesti. Sillä kristillisyyteen viittaa kovasti kaikille todennäköisesti tuttu, minulle erittäin rakas lammaspaimenvertaus. Herramme Jeesus Kristus kertoi merkillisestä paimenesta, joka välitti laumansa jokaisesta lampaasta, jopa siitä karkuteille kipaisseesta.

       Jos välimatkat Oulun hiippakunnassa jo nyt ovat melkoiset, kuinkapa kävisi matkanteko vielä etäämpää, jos hiippakuntia olisi vain kaksi?

       Ja sitten ovat olemassa vielä nämä kanonit. Niiden, noiden ortodoksista järjestystä säätelevien sääntöjen mukaan, äärimmäinen minimimäärä piispainkokouksessa on kolme hiippakuntapiispaa. Jopa näin autonomisessakin, millainen Suomen ortodoksinen kirkko on.

       Että meidänkin kirkkomme olisi edes ripauksen verran ortodoksinen, se tarvitsee kolme hiippakuntaansa. Eikä edes autokefalia -haaveita sen tueksi tarvita.

       Tosin on niin, että Suomen ortodoksista kirkkoa ei oikeastaan ole olemassa.

       Tomos –asiakirja lupaa autonomian Suomen ortodoksiselle arkkihiippakunnalle.

Äärimmäisen kiintoisa asia on piispanvaali.

       Piispan valitsee kirkolliskokous, tämä melkein demokraattisesti valittu ylin päättävä elin, ja valintaprosessi tapahtuu yllättävän salaisesti, kirkkokansan tietämättömissä. Yleiskeskustelu kirkolliskokouksessa toki on avoin jopa julkiselle sanalle, mutta lopullinen piispakandidaattien ehdottelu ja nimeäminen tapahtuu suljettujen ovien takana. Suljetussa kokouksessaan piispainkokous näistä kandidaateista valitsee parhaat, sikäli kuin pääsee yksimielisyyteen asiasta, ja piispainkokouksen esittämistä lopullisista ehdokkaista kirkolliskokous, tietenkin suljetussa äänestyksessä, valitsee piispan.

       Yleensä piispaehdokkaista ei juurikaan ennakkoon keskustella – ei edes heidän vahvuuksistaan eikä heidän perehtyneisyydestään ortodoksisuuteen. Toki huhuja liikkuu ja niitä pannaan liikkeelle, niin että aina silloin tällöin jotkut nimeltä mainitut kiiruhtavat julkisuudessa kieltäytymään tyystin kunniasta tai ilmoittavat olevansa käytettävissä.

       Tosin kerrotaan, että itse kokouspaikalla, jo kokousta edeltävänä iltana, alkaa huikea junttaaminen oman ehdokkaan puolesta, eikä se tiettävästi laannu vielä sittenkään, kun kirkolliskokous alkaa jumalallisella liturgialla.

       Jotenkin tämä tuntuu puoluepolitiikan sovellutukselta kirkollisin kuorrutuksin.

       Mutta tähän ortodoksinen kirkkokansa on opetettu niin kuin siihenkin, että se saa juuri sellaiset piispat kuin ansaitseekin. Ja tämä on ilmeisen hyvin myös opittu.

       Lopullista päätöstä odotetaan paljon passiivisempina kuin kymmentuhantinen joukko Pietarin kirkon edustalla valkoista savua Vatikaanista konklaavin tehtyä päätöksensä paavin valinnasta.

Hengellinen johtajuus

Myönnän kirjoittavani varsin usein siitä, mikä on ortodoksista ja mikä ei. En perusta väittämiäni siihen, miltä minusta tuntuu – kuinka voisinkaan: naisena ja maallikkona!

Perustan esittämäni väittämät aina siihen, mitä vuosikymmenten kuluessa ennätin oppia arkkipiispa Johannekselta – sittemmin Nikean metropoliitalta ja koko Bithynian eksarkilta. Tittelin Konstantinopolin patriarkka myönsi Johannekselle, kun tämä jäi eläkkeelle, ja se kuvastaa selkeästi sitä arvonantoa, mitä patriarkaatissa häntä kohtaan tunnettiin. Nikean metropoliitta oli tuolloin arvoltaan patriarkasta seuraava.

       Työni puolesta minulla oli ilo tutustua arkkipiispa Johannekseen jo hyvin tuoreena ortodoksina – mistä tietenkin seurasi, että hän, kuunneltuaan huvittuneesti hymyillen varsin innostuneita esityksiäni ties mistä milloinkin, totesi, että ajatus oli kaunis. ”Mutta ortodoksinenhan se ei ole.”

       Koska minä olen kovin suulas ja innokas esittämään ideoitani, sain runsaasti opetusta siitä, mikä ei ole ortodoksista.

       Suulas ja innokas ajatusteni kertomiseen olen; jonkin verran oppivaisena pidän itseäni myös. Sen, minkä ortodoksisuudesta ja ortodoksisesta ajattelusta olen oppinut, katson oppineeni Johanneksen kautta.

      Ihan hyvin siis minustakin voisi pilkallisesti todeta, että sehän on niitä Johanneksen opetuslapsia.

Johannes ei ollut pyhimys enkä hurjimmissa unelmissani kuvittele kehrääväni pyhän sädekehää hänen päänsä päälle. Tietenkään en ollutkaan koulutyttö oppiessani tuntemaan hänet enkä siis koskaan koulutytön tavoin ihastunut suureen opettajaani.

       Mutta Johannes ei liioin ollut pelkästään hyvää ruokaa ja viiniä rakastava kirkkoruhtinas, kuten useat väittivät. Toki hän rakasti hyvää ruokaa ja viiniä; niinpä monet antoisat oppikeskustelutkin kävimme yhteisen aterian äärellä. Mutta hän oli myös aidosti ortodoksinen piispa – tietenkään hänen ulkoinen olemuksensa ei kertonut ankarasta kilvoittelusta ja yökaudet kestävästä rukouksesta, mutta vuosien mittaan tajusin hänen täysin sisäistäneen Herramme opetuksen: ”Vaan sinä, kun rukoilet, mene kammioosi ja sulje ovesi ja rukoile Isääsi, joka on salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle.”

       Ennen kaikkea Johannes arkkipiispana oli tinkimättömästi kirkon johtaja ja ehdottomasti Bysantin luottomies, kuten autonomisen kirkon arkkipiispan kuuluu olla.

       Kirkko pysyi kirkkona hänen aikanaan – vieläpä hänen eläkkeelle jäätyään. Hän oli auktoriteetti, jonka tiedettiin osaavan ”uskon ja käytännön keskinäisen suhteen ortodoksisessa kirkossa” – kuten hänen väitöskirjansa alaotsikko kuuluu.

       Kun hän oli kuollut, ei kestänyt kauankaan, kun vallattomuus alkoi näkyä.

       Hyvin profaanisti sanottuna: kun kissa oli lähtenyt, hiiret hyppivät pöydälle.

       Uutta johtajaa kirkolle ei löytynyt siitä huolimatta, että uusi arkkipiispa oli valittu. Johtajuus oli kateissa – tilalla oli kilpailu ykkössijasta käytännössä. Kirkkomme ei enää vaikuttanut siltä, että ykseys ja rauha olivat etusijalla; Johannes näki, että kanonisuus nimenomaan palvelee juuri näiden tärkeiden asioiden etua.

Johannes ei suinkaan ollut kaikkien rakastama sen enempää arkkipiispa –aikanaan kuin sen jälkeenkään. Itse asiassa hän jakoi mielipiteet varsin radikaalisti kahtia. Mutta siitä huolimatta hän piti kirkon selkeästi yhtenäisenä ja epäilyksen häivättä selkeästi Ekumeeniseen patriarkaattiin kuuluvana.

       Sillä kun Suomen viimeisestä sodasta Neuvostoliittoa vastaan oli kulunut riittävästi aikaa, kun oli eletty läpi yhteistyöt ja avunannot ja sopeuduttu finlandisierungin ja Kekkosen kauden jälkeen olemaan aivan itsenäinen maa, kun ortodoksinen kirkko oli sekin riittävästi suomalaistunut ja ennen kaikkea demokratisoitunut, alettiin siellä ja täällä vastata Moskovan patriarkaatin lähentymisiin suvaitsevaisesti ja vähin erin ajatella ainakin salaisesti, että Venäjän kirkkohan se onkin äitikirkkomme.

       Tällaiseen ajatteluun Johannes oli aivan liian uskollinen Konstantinopolille. Aivan liian hyvin hän muisti, että Suomen ortodoksinen kirkko on Konstantinopolin patriarkaatin alainen autonominen kirkko.

       Hän oli Suomen ortodoksisen kirkon johtaja, mutta hän piti selkeästi kiinni kirkkomme tomos –asiakirjasta, jolla vuonna 1923 Konstantinopoli otti siipiensä suojaan Venäjän kirkosta irtautuneen Suomen ortodoksisen arkkihiippakunnan, samoin kuin Viron, ja myönsi niille autonomian.

       Hänen jätettyään arkkipiispan tehtävät ja varsinkin hänen kuolemansa jälkeen läheistä yhteyttä Moskovan patriarkaattiin alettiin arvostaa melkeinpä enemmän kuin yhteyttä äitikirkkoon.

       Tämä on eräs niistä seikoista, jotka johtivat Suomen ortodoksisen kirkon vaille johtajuutta.

       Tietyllä tavalla tämä on vaikuttanut myös moniin seurakuntiin ja niiden elämään, ja koskettaa siten hyvin monia ortodokseja tällä hetkellä.

Ortodoksisen kirkon piispa on hyvin yksinäinen ihminen, mikä eräässä suhteessa johtuu siitä, että piispan on oltava naimaton tai leski. Hänellä ei ole kotona perhettä, jolle hän saattaisi purkaa paineitaan. Piispan ”perheen” roolia joutuu usein kantamaan hänen hiippakuntasihteerinsä, ja se on usein hyvin raskas tehtävä.

       Yksinäisyyteen vie myös se tosiasia, että piispalla on valtaa, ainakin näennäisesti. Valta houkuttelee ympärille liehittelijöitä, ja harva ihminen, piispakaan, on kuuro imartelulle.

       Jos piispa valitsee itselleen suosikkeja ja neuvonantajia, joiden mielipiteisiin hän nojaa ja joiden ohjeita hän noudattaa, hänestä ei koskaan tule oikeaa kirkon johtajaa. Mitä vähäisempi suosikkien määrä on, sitä heikommalla perustalla piispa liikkuu – ja Luoja armahtakoon sitä piispaa, joka nojautuu yhteen ainoaan ihmiseen. Sillä johtaja kuuntelee muita, mutta päätöksensä hän tekee itse, ja ennen kaikkea hän ottaa vastuun päätöksistään.

       Johanneksen kohdalla tämä voitiin havaita selvästi silloin, kun Konstantinopolin patriarkka antoi hänen tehtäväkseen toimia Viron kirkon locum tenensinä. Hän hoiti tehtävänsä, ja hän vastasi siitä. Luultavasti hänestä oli samantekevää, että hän tuolloin joutui Moskovan patriarkaatin ”mustalle listalle”.

       Myöhemmin oli helppo meritoitua Moskovan silmissä tuomitsemalla Johannes ja hänen hoitamansa tehtävä. Mukaanmenijöitä riitti.

       Moskovan suuntaan kumarretaan yhä enemmän. Oikein konkreettinen todiste siitä oli piispa Arsenin runsaan vuoden takainen vierailu Viroon, metropoliitta Korneliuksen johtaman Moskovan patriarkaatin alaisen kirkon vieraaksi niin Tallinnassa kuin Narvassakin, ottamatta minkäänlaista yhteyttä sisarkirkkoomme, Viron Apostoliseen Ortodoksiseen kirkkoon tai sen päämieheen, Tallinnan ja koko Viron metropoliittaan Stefanokseen. Kukaan Suomen ortodoksisessa kirkossa ei puuttunut Moskovan patriarkaatin uutisointiin vierailusta, ei edes siihen, että piispa Arsenin kerrottiin edustavan Karjalan ja koko Suomen arkkipiispaa.

       Ehkä hän edustikin? Ehkä arkkipiispa juuri siksi halusi hänet jo tämänvuotisessa kirkolliskokouksessa nostaa Oulun metropoliitan istuimelle?

Demokratiaa vai enemmistödiktatuuria?

Juice Leskinen sen jo vuosikymmeniä sitten sanoi – tai kirjoitti, ja vielä oikeammin, lauloi: ”Meille antoivat demokratian lapset Saatanan”. Hän tosin lienee käyttänyt lähteenään Raamattua kuten suuressa osin tekstejään muutenkin, ei havainnoinut Suomen ortodoksista kirkkoa – mutta totisesti sanat on sovellettavissa meidän kirkkoomme.

       En usko, että kirkkomme hallintomalli ihan pahuuttaan, etten suoraan sanoisi piruuttaan, on muokattu sellaiseksi, mikä se on: yksi osa ortodoksiaa, monta osaa niin sanottua demokratiaa ja ripaus luterilaisen kirkon mallia.

       Ei sekoiteta, vaan käytetään painottuneena siten, mikä milloinkin on parasta.

Koska kirkkomme suurin hiippakunta on Helsingin hiippakunta, sen painovoima on kirkollisessa päätöksenteossa ratkaiseva. Se on täysin sisäistänyt demokratian periaatteena, että enemmistö päättää. Se ei muista lainkaan todellista demokratiaa, jossa enemmistö ottaa aina huomioon vähemmistön.

       Helsingin hiippakunnan käyttämää demokraattista menetelmää kirkkomme asioista päätettäessä ei sanota demokratiaksi vaan enemmistödiktatuuriksi.

Aivan selkeästi ja yksinkertaisesti sanottuna Helsingin hiippakunta päättää kaikista asioista kirkossamme.

       On oikein, että Helsingin hiippakunta ratkaisee selkeästi lopputuloksen, kun Helsingin hiippakuntaan valitaan piispa. Mutta onko oikein, ortodoksista ja demokraattista, että Helsingin hiippakunta päättää myös siitä, kenestä tulee Oulun metropoliitta tai Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa?

       Ei. Se ei ole oikein, se ei ole lainkaan ortodoksista ja mitä demokratiaan tulee, se on nimenomaan enemmistödiktatuuria.

Kirkollisessa päätöksenteossa ei ole kyse ainoastaan piispojen valinnoista.

Kirkon korkein päättävä elin, kirkolliskokous, valitsee myös toimikautensa alkaessa muun muassa valiokunnat, joilla on merkittävä tehtävä kirkon hallinnossa, kirkollishallituksesta puhumatta. Kun silmäilee vastikään kokoontuneen kirkolliskokouksen päätöksiä ja valiokuntien sekä kirkollishallituksen jäseniä ja puheenjohtajia, huomaa selkeästi, mistä hiippakunnasta päättäjät ja heidän valitsemansa henkilöt ovat.

       Helsingin seurakunnan ja Helsingin hiippakunnan jäsenenä minua hävettää.

       Kun arkkipiispan istuin lähitulevaisuudessa siirrettäneen Helsinkiin eikä sille istujaksi näytä olevan tietoa ortodoksisesti ajattelevasta piispasta, kehäkolmosen taakse takametsiin unohdettaneen valtiovallan antaman esimerkin mukaan siellä asuvat poloiset.

       Vaan tämähän se on ilmeisesti nykypäivän ortodoksisen kirkon päätehtävä Suomessa: vallan kahminta ja korea edustaminen, kumartaminen sinne ja huomaavaisuus tänne, nimi oikeassa yhdistysrekisterissä ja minuutilleen tarkka virka-aika.

Mutta vielä niitä mummosia huokailee siellä takamaillakin. Eivät tiedä demokratiasta ja piispoilta pyytävät kunnioittavasti siunausta – sikäli kuin piispa, tämä koko hiippakunnan paimen, ohi pyyhältäessään vaatimattoman mummosen merkittävän henkilön takana huomaa.

Vaan voi sitä vertauksen lammaslaumaa! Voi sen lammaslauman hupsua paimenta! Että piti jokaista lammasta yhtä tärkeänä – tähän minä jaksan uudestaan ja uudestaan palata.

       Ajatella! Siinä vertauksessa ne yhdeksänkymmentäyhdeksän helsinkiläistä jäivät kiltisti odottamaan, kun se hupsu paimen lähti etsimään yhtä kainuulaista – vai liekö ollut joku lappilainen ukko…

Kirkolliskokous vuonna 2013

Suomen ortodoksinen kirkko on hyvin demokraattinen, mikä ei ole varsin ortodoksista. Tarkoitan erityisesti hallintomalliamme, jossa kirkon ylin päättävä elin on kirkolliskokous. Kirkolliskokouksen jäsenistä enemmistö on maallikkoja; tosin meidänkin kirkossamme vielä kanonisia asioita koskevat päätökset tekee piispainkokous. Piispojen otaksutaan osaavan kanonit.

       Kanonit ovat kirkollisen lain järjestykseen, etiikkaan ja tapoihin liittyviä sääntöjä. Ne ovat muotoutuneet yleisten kirkolliskokousten päätöksinä. Niiden mukaan ortodoksinen kirkko ei hallintomalliltaan ole demokraattinen.

       Tosin meidän kirkkomme demokratia on hyvin monimutkainen, ja ensisijaisesti se suo mahdollisuuden järjestellä – esimerkiksi muissa kuin suorissa vaaleissa – sopivat ehdokkaat sopiville paikoille.

       Suoria vaaleja kirkossamme ovat vain seurakunnan valtuustovaalit sekä kirkkoherran vaali. Muut ovat hyvinkin välillisiä ja vielä välillisempiä – kuten esimerkiksi kirkolliskokousedustajien vaali.

Kuva: Ari Sirviö

Tänä vuonna kirkkomme kirkolliskokous kokoontui Valamon luostarissa, joka jo pitkään on ollut kirkolliskokouksen vakituinen kokoontumispaikka – ja siten kirkon eräänlainen tuki Valamon luostarille, jolla ei mene hyvin.

       Ennakkoon arkkipiispa Leo kertoi Kirkon tiedotussivujen nimettömän haastattelijan kirjoittamassa jutussa, ettei kirkolliskokouksessa ole tänä vuonna erityisen tärkeitä asioita – mitä nyt Oulun hiippakunnan piispan valinta viime kesänä eläkkeelle jääneen metropoliitta Panteleimonin seuraajaksi.

       Oulun hiippakunta on hyvin vähäinen ortodoksien määrään nähden, joten arkkipiispan näkemyksen ymmärtää – siitäkin huolimatta, että hän oli hiippakunnan ensimmäinen metropoliitta.

       Niinhän kirkossamme uraputki etenee: apulaispiispa – Oulun metropoliitta – Helsingin metropolitta – arkkipiispa.

       Ei uskoisi, että jo apulaispiispaa valittaessa nähdään tämän kyvyt arkkipiispan istuimelle.

Mutta ensimmäisen kokouspäivän aamuna Etelä-Suomen Sanomat heitti valtakunnalliseen julkisuuteen ortodoksisuutta aivan muuten kuin kirkkomme kirkolliskokouksen alkamisena. Lahden ortodoksisen seurakunnan kirkkoherraa epäiltiin huomattavien rahasummien kavaltamisesta seurakunnalta. Niin pitkälle oli edetty, että käräjäoikeus oli jo määrännyt kirkkoherran omaisuuden hukkaamiskieltoon.

       Tämä ei ollut vielä edellisenä päivänä kirkolliskokouksen jäsenten tiedossa – eikä liioin kirkon tiedottajien tiedossa. Ainakin haluan uskoa niin.

       Sillä edellisenä päivänä kirkon sivuilla tiedotettiin mm kirkollishallituksen päätöksistä. Eräs kohta käsitteli esityksiä kirkolliskokoukselle eri valiokuntiin valittavista henkilöistä.

       Kirkollishallitus esitti kirkolliskokoukselle, että lakivaliokuntaan valitaan mm aamun uutisessa mainittu kirkkoherra.

       Arkkipiispa ennätti antamaan asiasta lausunnon. Hän kertoi kyseisen kirkkoherran olevan sairauslomalla.

       Muuten on tiedotettu, että kyseinen kirkkoherra on toimituskiellossa.

Kirkkomme on jo viimevuotisessa kirkolliskokouksessa asettanut työryhmän selvittämään mm hiippakuntajakoa ja kirkon uutta hallintomallia. Työryhmä on saanut valmiiksi väliraportin, jossa ei hiippakuntajakoon, sen mahdolliseen uudelleenjärjestämiseen, ole vielä ehditty tarkoin perehtyä.

       Kirkolliskokousedustajat katsoivat aivan oikeutetusti, että uusi metropoliitta voidaan valita vasta sitten, kun työryhmän lopullinen raportti on valmis.

       Arkkipiispa halusi valittavaksi Oulun hiippakuntaan piispan tässä kokouksessa ja teki heti ehdotuksensa: hänen mukaansa Panteleimonin eläkkeellejäämisestä alkaen piispan virkaa hoitanut apulaispiispa Arseni oli valittava Oulun hiippakunnan piispaksi. Arkkipiispan mukaan oli lainvastaista jättää piispa valitsematta. Arkkipiispa oli tiettävästi konsultoinut lainoppineita.

       Mutta, kuten sanottu, kirkolliskokous on kirkkomme korkein päättävä elin.

       Kirkolliskokous, epäilemättä myös lainoppineita kuultuaan, päätti siirtää Oulun hiippakunnan piispanvaalin siihen saakka, kunnes edellisen kirkolliskokouksen asettama työryhmä on saanut selvityksensä valmiiksi.

       Demokratia toimii näin. Suomen ortodoksinen kirkko on demokraattinen kirkko.

       Arkkipiispa tietää sen.

       Voitaneen ajatella, että arkkipiispa pani itsensä likoon piispa Arsenin vuoksi. Huonosti kävi.

Muutakin hauskaa kirkolliskokouksen tiimoilta voisi kertoa.

       Esimerkiksi sellaisen jotenkin hämmentävän asian, että tiedotuksessa on virallisia tiedottajia, mutta sitten on myös vapaaehtoisia.

       Tosi hienoa!

       Mutta vapaaehtoiset ovatkin erityisesti kutsuttuja. Vähän niin kuin piispat – eivät hekään voi itse hakea piispanvirkaa…

Kepo on poissa

Hautausmaa on Annan mutta kappeli Marian, koska se sijaitsee Marian hautausmaan puolella. Marian hautausmaa on vanhempi hautausmaa – Annan hautausmaa uudempi.  Hautausmaiden välillä kulkee maantie. Kuljimme surusaattona maantien yli, liikenne seisahtui – elokuun lopun aurinko paistoi lämpimästi lännestä.

       Rakas ystävä, Kennelpoika Harri, siunattiin haudan lepoon elokuun viimeisenä perjantaina tänä vuonna Kokkolassa. Annan hautausmaalla sukulaismiehet ja työtoverit, juhlavaatteissaan, peittivät haudan, lapioivat vuorotellen paikalle tuodusta hiekkakasasta hautakummun valmiiksi; kummulle laskettiin kukkaset. Siinä oli lämmin läheisyys, saattaminen loppuun saakka.

"Ei ole enää Kennelpoikaa, nyt vain täytyy meidän handlata", sanoi Marita, Kakaravaaran kenneläiti. "Kepo on poissa", hän oli päivittänyt suruviestinsä Harrin lähtöpäivänä. Syöpä tuli ja syöpä tappoi.

       Elämä on kuolemista.

Siunauspalveluksen toimittanut pappi oli nimeltään Nykänen, Kotkasta tullut, harmaa iso parta. Se puhui niin kuin ihminen ihmiselle, ihan kuin se olisi tuntenut Harrin iät ajat – mutta sanoi senkin, ettei niin ollut. Sanoi, ettei meille ole luvattukaan ruusutarhaa – ei ihan näillä sanoilla, mutta sanoi kuitenkin. Eikä sanonut näillä sanoilla, että Kristus nousi kuolleista, mutta sanoi kuitenkin.

       Ja muisti myös koirat.

       Koirat synnyttivät syvän ystävyytemme – Harrin ja Maritan, tyttären ja minun välisen, lähes kaksikymmentä vuotta sitten.

       Läheiset muistavat Harrin aina sinisissä työhousuissaan, ja kyllä minäkin hänet usein näin niissä vaatteissa, kun hän lähti työkeikalle Pekko mukanaan; mutta paremmin muistan hänet vaaleisiin suoriin housuihin ja valkoiseen paitaan pukeutuneena, kun hän esitteli kehässä mustaa Pekko –koiraa – tai mustissa suorissa housuissa, kun esiteltävänä oli se ainoa valkoinen koira, jonka kanssa hän meni kehään – Pikku Täplä.

Marian kappelista me menimme Kakaravaaraan, Marita, tytär ja minä.

       Kun noustiin autosta, tuntui ihan samalta kuin ensimmäisellä kerralla, vaikka silloin tulimme Kakaravaaraan kaksistaan, tytär ja minä. Talosta kuului suunnaton koirien haukku, ja pihanpuoleisista ikkunoista kurkki tiibetinterriereitä, enimmäkseen rouvashenkilöitä.

       Tyttären briardipoika Irek Ihmeellinen Isokirsu Ihana oli valinnut Suuresta koirakirjasta ihan itse seuraajakseen tiibetinterrierin. Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, millainen koira tiibetinterrieri on. Olimme saaneet kuulla, että Kokkolassa on Kidhill´s –kennel (jonka minä paljon myöhemmin käänsin Kakaravaaraksi, kun kirjoitin Pekkosta ja Jänis Joplinista), siellä kasvatetaan tiibetinterriereitä.

       Niin ajoimme Kakaravaaraan, nousimme autosta ja menimme sisälle. Meidät otti sydämellisesti vastaan aaltoileva äänekäs tiibettiläinen karvamatto, joka sittemmin hajaantui erillisiksi tibbekoiriksi. Sillä hetkellä pentuja oli vain yksi eikä sekään enää aivan pentu, mutta musta ja ihana – se olisi riittänyt meille. Oli vain yksi ongelma: se oli Harrin koira eikä se ollut myytävänä.

      Lempeästi minua kiusoittelevat enoni väittivät minun lapsuudessani, että minulla oli, halutessani, kyky saada vaikka kellosta viisari. Paljon muuta mahdotonta silloin ei voinut halutakaan, kun oli sota-aika – enkä piitannut kuusta taivaalla.

      Tehdessämme ensimmäistä lähtöä Kakaravaarasta saimme kuulla, että oli aavisteinen mahdollisuus Pekkon suhteen: jos se kasvaisi vielä sentin pari korkeutta, sitä ei voisi viedä näyttelyyn.

      - Ja? kysyin minä ääni täynnä toivoa.

      - Se on sitten sen ajan kysymys, sanoi Harri.

      Eikä siitä sen enempää.

      Paitsi että soitin joka toinen päivä Harrille ihan vain kysyäkseni, oliko Pekko kasvanut.

Ei kulunut kuukauttakaan, kun oli Pekkon ensimmäinen näyttely Seinäjoella. Pekko esiintyi pentuluokassa ja voitti kaiken voitettavan. Arvasin, että toive Pekkon muuttamisesta Villa Niittyyn kariutui saman tien.

      Kun ruusukkeet ja pytyt oli pokattu, Harri veti minut sivuun ja sanoi:

      - Kyllä sinä saat Pekkon, jos sinä haluat.

      Riemastuksellani ei ollut rajoja.

      - Saanko viedä sen nyt heti? kysyin innoissani.

      - Et, sanoi Harri. – Pekko on aamulla lähtenyt kotoa ja Pekko palaa kotiin. Mutta saat hakea vaikka huomenna.

Me ajoimme huomenna, tytär ja minä, Kakaravaaraan. Kun lähdimme Pekkon kanssa kohti Villa Niittyä, kaikki itkivät: Harri pyyhkäisi silmäkulmaansa, Marita poltti vimmatusti tupakkaa, ettei olisi näyttänyt itkuaan, minä itkin, tytär itki – ja Pekko itki pienen koiran itkua. Se oli sydäntäsärkevää.

      Mutta Pekko kotiutui Villa Niittyyn, ja Harri ja Pekko pysyivät ikiystävinä – Pekko vietti monia aikoja myös Kakaravaarassa, kun tytär ja minä olimme matkoilla.

      Vuosia myöhemmin rohkenin kysyä Harrilta, miten hän oli tehnyt päätöksen, että luopui Pekkosta.

      - Sinä kysyit sitä niin usein ja se olisi kelvannut, vaikka olisi kasvanut viisikin senttiä ylikorkeaksi, Harri sanoi. – Tiesin, että Pekko saa hyvän kodin.

      Ja myöhemmin tuli Täplä, Pieni Valkea Koira.

      Harri huolehti silloinkin:

      - Ota siitä Pekkolle kaveri.

      Harri ei varsin paljon pitänyt valkoisista koirista, jos piti lainkaan, mutta Täplä oli poikkeus. Se oli Pekkon kaveri.

Elokuun viimeisenä perjantaina me istuimme Kakaravaaran kuistilla ja katselimme koirien touhuja vihreällä nurmikolla laajassa aitauksessaan, jossa niillä on aina ollut vapaus telmiä. Me puhuimme koirista, jo poisnukkuneista mutta myös näistä sulokkaista edellisten koirien jälkeläisistä, ja pikkuinen musta Helmi oli ujona Maritan ja minun jaloissa, loi suloisia katseita minuun ja pani kuononsa somasti polvelleni. Tyttären sydän alkoi heltyä, ja Helmin kaipaus asettui sinne.

      Me muistelimme sikin sokin näyttelyreissuja, pappi Nykäsen lämpimän lohdullisia sanoja, ja minun mielessäni kaikui koko ajan veisattu virsi, Malmivaaran ihana kaipauksen tulkinta: "Vain yksin tästä, sen ikävästä, on kyyneleeni." Me vähän itkimme ja vähän nauroimme, ja koirat, kaikki nämä kymmenen lohtukoiraa, kävivät kukin vuorollaan ilmoittamassa elävästä olemassaolostaan.

      Silti Kepo on poissa kehistä, mutta lapsellisesti minä ajattelen, että Kepo on nyt siellä vihreillä niityillä, missä niin monet koirat jo odottivat häntä – hän juoksee taas molemmat jalat terveinä, ja koirat, Pieni Valkea Koirakin, kirmaavat siellä iloisina: Harri on tullut takaisin.

Ihan näin pappi Nykänen ei sanonut, mutta minä olenkin tässä asiassa aika tavalla hereetikko.