Kirkolliset juhlapäivät; mitä se on?

Suomen hallitus yrittää rakenteita korjailemalla paikata pahasti vinoon vinksahduttamaansa taloutta tasavallassa. Yksi elvytysesitys on loppiaisen ja helatorstain siirtäminen viikonloppuun – käsittääkseni lauantaipäiväksi. Jonkun iltapäivälehden lööpissä heitettiin ajatus, että kirkonkin on osallistuttava talkoisiin. Arkkipiispa (ev.lut.) torjui ajatuksen, että (arki)juhlapäiviä siirretään. Arkkipiispa (ort.) ei ole esittänyt kantaansa – ja tuskin vähemmistöltä sellaista kysytäänkään, eikä ortodoksinen kirkko tietenkään voi suostua teofanian, Kristuksen kasteen, ja helatorstain, Kristuksen taivaaseenastumisen, päivien siirtämiseen.

Tuntuu huvittavalta ajatella, että Suomen hallitus alkaisi pohtia kristinuskon muita perustavia kysymyksiä – esimerkiksi Jeesuksen neitseestäsyntymistä, kuolleiden ylösnousemusta tai kasteen merkitystä syntien anteeksiantamiseksi.

      Yhtä huvittavalta minusta tuntuu, että Suomen hallitus voisi päättää kristinuskon syvään sisältöön kuuluvien tapahtumien päivistä ja siirtää niitä johonkin muuhun ajankohtaan

      Mutta tämähän ei olekaan oleellinen kysymys. Puurot ja vellit ovat sekaisin, eikä se tietenkään ole ihme, kun sekulaarissa yhteiskunnassa eletään.

      Kysehän on palkallisista vapaapäivistä – ei kristillisistä juhlista.

      Ei kristillisiä juhlia voi mihinkään siirtää.

Vähemmän huvittavaa on, miksi kristityt itse suhtautuvat asiaan niin kiihtyneesti. Tästä kiihtymyksestä tulee väistämättä mieleen, että kristitytkin pitävät palkallisia vapaapäiviä tärkeämpinä kuin kirkollista juhlaa, jonka vuoksi hallitus on nähnyt hyväksi maksaa palkkaa työnteosta niiltäkin päiviltä.

      Monissa maissahan ei tällaista ongelmaa ole lainkaan. Niissä maissa ei kirkolla ja valtiovallalla ole erityistä suhdetta keskenään – ja loppujen lopuksi en ole lainkaan varma, että se on huono asia.

Minusta kysymys on siitä, onko kirkko meille tärkeä. Uskommeko me viettävämme Kristuksen syntymäjuhlaa, vai vietämmekö me stockmannilaisittain Season´s holidayta – loukkaamatta muita kulttuurisia yhteisöjä. Kysymys on siitä, olemmeko me Kristuksen kirkon jäseniä vain jonkin haalean erooppalais-kristillis-sekulaarin kulttuurin edustajia.

      "Kristus syntyy. Kiittäkää!"

      Minusta me voimme kysyä itseltämme, onko se soma korulause, jonka kirjoitamme joulukorttiin – ortodoksista eksotiikkaa tavanomaisen hyvän joulun –toivotuksen lisäksi – vai uskommeko me siihen todella, kerrommeko ystäville tämän ilosanoman juhlasta, jota vietämme 25. joulukuuta – joka on myös hallituksen kansalaisille suoma palkallinen vapaapäivä, mutta se tarkoittaa aivan eri asiaa.

Kirkolliset juhlapäivät ovat silloin kun ne ovat – me vietämme niitä, juhlimme niitä kirkoissamme, jos ne ovat meille merkityksellisiä.

Eihän kukaan odottane palkkaa siitä, että pääsee osallistumaan juhlaan?

Kristityt Syyriassa ja Egyptissä

Minulla oli ainutlaatuinen tilaisuus osallistua metropoliitta Ambrosiuksen järjestämään matkaan Syyriaan vuonna 2000. Parin viime vuoden aikana olen hyvin usein muistanut tuota matkaa.

       Olen muistanut niitä ihmisiä, joita tapasimme eri puolilla Syyriaa – syyrialaisia kristittyjä: piispoja, pappeja, luostarisisaria, seurakuntalaisia. Olen muistanut aivan erityisesti rouvaa, jonka vieressä istuin eräällä päivällisellä. Hän kertoi minulle vapaaehtoistyöstä – ja kuultuaan, mitä minä tein omassa seurakunnassani, hän kiitteli minua ylitsevuotavasti sellaisesta työpanoksesta. Vasta jälkeenpäin käsitin hänen kuvitelleen minun toimittavan seurakuntalehteämme vapaaehtoisena, palkatta. Silloin oli jo liian myöhäistä kertoa karu totuus…

       Olen ajatellut, ketkä heistä vielä ovat elossa, ketkä ovat kärsineet marttyyrikuoleman. Heistä ei kerrota suomalaisessa mediassa.

       Samanlainen tilanne on Egyptissä. Myös Egyptissä muslimiveljeskunta murhaa kristittyjä, tuhoaa kirkkoja, mutta Suomen, kristityn (?) maan media vaikenee.

Voisiko asia olla niinkin yksinkertainen, että ainakin lehdistö maan johtavan tabloidin johdolla käy hienovaraista taistelua erityisesti kristinuskoa vastaan? Näemmä siihen on sortunut jo YLEkin – tämä kaikin tavoin verovaroin ylläpidettävä…

Vain ulkomaiset mediat, ilmeisesti vielä journalismin syvästi sisäistäen, kertovat siitä, mitä tapahtuu todella. Tästä on varsin perusteellisesti ottanut selkoa seurakuntamme pappilantalon Kotikirkon palveluksista tuttu FB –ystäväni Peter Saramo, jonka artikkeli "EU och USA tiger om Syriens och  Egyptens utsatta kristna" vastikään ilmestyneessä Ortodoksiviestissä (5/2013) itse asiassa innoitti minut tähän blogikirjoitukseen. Koska hänen aineistonsa artikkelissa on perusteellisesti dokumentoitua, käytän sitä lähteenäni googlettelematta uudestaan samoja sivustoja.

       Poimin pari esimerkkiä, joista Suomessa on vaiettu:

      Tämän vuoden huhtikuun 22. päivänä kidnapattiin Syyrian Aleppossa kreikkalaisortodoksinen arkkipiispa Paul Yazigi ja syyrialainen arkkipiispa Yohanna Ibrahim. Heistä ei toukokuun lopun jälkeen ole kuultu mitään. Kesäkuun 23. päivänä katolinen pappi Francois Murad sekä kaksi seurakuntalaista mestattiin Pohjois-Syyriassa. Mestaukset toimeenpannut miesjoukko huusi "Allah-u-akbar!" (Jumala on suuri!)

      Nämä eivät tietenkään ole ainoat järkyttävät tapahtumat, mutta tarkoitukseni ei ole laatia tähän mitään luetteloa kaikesta siitä, mitä mm. Reuters ja BBC uutisoivat maailmalla.

Saramo on perehtynyt myös EU:n toimintaan. Esimerkiksi marraskuussa 2012 EU varasi viisi miljardia euroa Mursin hallituksen tukemiseen – toisin sanoen tukeakseen muslimiveljeskuntaa, joka samaan aikaan pani toimeen pogromeja kristittyjä ja shiamuslimeita kohtaan. EU:n reviisorien raportti kertoo, että kyseiset rahat ovat kadonneet jäljettömiin…

      Minusta tuntuu tuskalliselta ajatella, että tietyllä tavalla suomalaiset ovat olleet tukemassa voimia, joiden päämääränä on kristittyjen tuhoaminen Lähi-idässä, kristinuskon syntysijoilla.

      Minusta tuntuu tuskalliselta ajatella, että europarlamentaarikkojen joukossa istuu myös suomalainen ortodoksipappi, joskin toimituskiellossa oleva.

Ja sitten saan mieleeni vielä kauhistuttavamman ajatuksen: välittäisimmekö me, vaikka tietäisimme?

       Ja mitä me voisimme tehdä, jos media kertoisi avoimesti kristittyjen vainoista aivan meidän ajassamme?

       Eiväthän meidän poliitikkomme voi olla tietämättömiä – mutta aavisteisen kyynisesti ajattelen, että nämä asiat ovat heille varsin mitättömiä suurten taloudellisten kysymysten rinnalla. Varmasti tuntuu tärkeämmältä saada kuka-tahansa suomalainen poliitikko EU:hun merkittävälle paikalle kuin ruveta pienen maan vaisulla äänellä tivaamaan jäljettömiin kadonneista miljarditukiaisista niille, jotka varsin mahdollisesti haluavat niin Syyriasta kuin Egyptistäkin maan, jossa vallitsee sunni-islamilainen yhtenäiskulttuuri.

Sillä ei muslimiveljestö sen enempää kuin Syyrian kapinallisetkaan ole rakentamassa suvaitsevaista, vapaata, monikulttuurista maata.