Kepo on poissa

Hautausmaa on Annan mutta kappeli Marian, koska se sijaitsee Marian hautausmaan puolella. Marian hautausmaa on vanhempi hautausmaa – Annan hautausmaa uudempi.  Hautausmaiden välillä kulkee maantie. Kuljimme surusaattona maantien yli, liikenne seisahtui – elokuun lopun aurinko paistoi lämpimästi lännestä.

       Rakas ystävä, Kennelpoika Harri, siunattiin haudan lepoon elokuun viimeisenä perjantaina tänä vuonna Kokkolassa. Annan hautausmaalla sukulaismiehet ja työtoverit, juhlavaatteissaan, peittivät haudan, lapioivat vuorotellen paikalle tuodusta hiekkakasasta hautakummun valmiiksi; kummulle laskettiin kukkaset. Siinä oli lämmin läheisyys, saattaminen loppuun saakka.

"Ei ole enää Kennelpoikaa, nyt vain täytyy meidän handlata", sanoi Marita, Kakaravaaran kenneläiti. "Kepo on poissa", hän oli päivittänyt suruviestinsä Harrin lähtöpäivänä. Syöpä tuli ja syöpä tappoi.

       Elämä on kuolemista.

Siunauspalveluksen toimittanut pappi oli nimeltään Nykänen, Kotkasta tullut, harmaa iso parta. Se puhui niin kuin ihminen ihmiselle, ihan kuin se olisi tuntenut Harrin iät ajat – mutta sanoi senkin, ettei niin ollut. Sanoi, ettei meille ole luvattukaan ruusutarhaa – ei ihan näillä sanoilla, mutta sanoi kuitenkin. Eikä sanonut näillä sanoilla, että Kristus nousi kuolleista, mutta sanoi kuitenkin.

       Ja muisti myös koirat.

       Koirat synnyttivät syvän ystävyytemme – Harrin ja Maritan, tyttären ja minun välisen, lähes kaksikymmentä vuotta sitten.

       Läheiset muistavat Harrin aina sinisissä työhousuissaan, ja kyllä minäkin hänet usein näin niissä vaatteissa, kun hän lähti työkeikalle Pekko mukanaan; mutta paremmin muistan hänet vaaleisiin suoriin housuihin ja valkoiseen paitaan pukeutuneena, kun hän esitteli kehässä mustaa Pekko –koiraa – tai mustissa suorissa housuissa, kun esiteltävänä oli se ainoa valkoinen koira, jonka kanssa hän meni kehään – Pikku Täplä.

Marian kappelista me menimme Kakaravaaraan, Marita, tytär ja minä.

       Kun noustiin autosta, tuntui ihan samalta kuin ensimmäisellä kerralla, vaikka silloin tulimme Kakaravaaraan kaksistaan, tytär ja minä. Talosta kuului suunnaton koirien haukku, ja pihanpuoleisista ikkunoista kurkki tiibetinterriereitä, enimmäkseen rouvashenkilöitä.

       Tyttären briardipoika Irek Ihmeellinen Isokirsu Ihana oli valinnut Suuresta koirakirjasta ihan itse seuraajakseen tiibetinterrierin. Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, millainen koira tiibetinterrieri on. Olimme saaneet kuulla, että Kokkolassa on Kidhill´s –kennel (jonka minä paljon myöhemmin käänsin Kakaravaaraksi, kun kirjoitin Pekkosta ja Jänis Joplinista), siellä kasvatetaan tiibetinterriereitä.

       Niin ajoimme Kakaravaaraan, nousimme autosta ja menimme sisälle. Meidät otti sydämellisesti vastaan aaltoileva äänekäs tiibettiläinen karvamatto, joka sittemmin hajaantui erillisiksi tibbekoiriksi. Sillä hetkellä pentuja oli vain yksi eikä sekään enää aivan pentu, mutta musta ja ihana – se olisi riittänyt meille. Oli vain yksi ongelma: se oli Harrin koira eikä se ollut myytävänä.

      Lempeästi minua kiusoittelevat enoni väittivät minun lapsuudessani, että minulla oli, halutessani, kyky saada vaikka kellosta viisari. Paljon muuta mahdotonta silloin ei voinut halutakaan, kun oli sota-aika – enkä piitannut kuusta taivaalla.

      Tehdessämme ensimmäistä lähtöä Kakaravaarasta saimme kuulla, että oli aavisteinen mahdollisuus Pekkon suhteen: jos se kasvaisi vielä sentin pari korkeutta, sitä ei voisi viedä näyttelyyn.

      - Ja? kysyin minä ääni täynnä toivoa.

      - Se on sitten sen ajan kysymys, sanoi Harri.

      Eikä siitä sen enempää.

      Paitsi että soitin joka toinen päivä Harrille ihan vain kysyäkseni, oliko Pekko kasvanut.

Ei kulunut kuukauttakaan, kun oli Pekkon ensimmäinen näyttely Seinäjoella. Pekko esiintyi pentuluokassa ja voitti kaiken voitettavan. Arvasin, että toive Pekkon muuttamisesta Villa Niittyyn kariutui saman tien.

      Kun ruusukkeet ja pytyt oli pokattu, Harri veti minut sivuun ja sanoi:

      - Kyllä sinä saat Pekkon, jos sinä haluat.

      Riemastuksellani ei ollut rajoja.

      - Saanko viedä sen nyt heti? kysyin innoissani.

      - Et, sanoi Harri. – Pekko on aamulla lähtenyt kotoa ja Pekko palaa kotiin. Mutta saat hakea vaikka huomenna.

Me ajoimme huomenna, tytär ja minä, Kakaravaaraan. Kun lähdimme Pekkon kanssa kohti Villa Niittyä, kaikki itkivät: Harri pyyhkäisi silmäkulmaansa, Marita poltti vimmatusti tupakkaa, ettei olisi näyttänyt itkuaan, minä itkin, tytär itki – ja Pekko itki pienen koiran itkua. Se oli sydäntäsärkevää.

      Mutta Pekko kotiutui Villa Niittyyn, ja Harri ja Pekko pysyivät ikiystävinä – Pekko vietti monia aikoja myös Kakaravaarassa, kun tytär ja minä olimme matkoilla.

      Vuosia myöhemmin rohkenin kysyä Harrilta, miten hän oli tehnyt päätöksen, että luopui Pekkosta.

      - Sinä kysyit sitä niin usein ja se olisi kelvannut, vaikka olisi kasvanut viisikin senttiä ylikorkeaksi, Harri sanoi. – Tiesin, että Pekko saa hyvän kodin.

      Ja myöhemmin tuli Täplä, Pieni Valkea Koira.

      Harri huolehti silloinkin:

      - Ota siitä Pekkolle kaveri.

      Harri ei varsin paljon pitänyt valkoisista koirista, jos piti lainkaan, mutta Täplä oli poikkeus. Se oli Pekkon kaveri.

Elokuun viimeisenä perjantaina me istuimme Kakaravaaran kuistilla ja katselimme koirien touhuja vihreällä nurmikolla laajassa aitauksessaan, jossa niillä on aina ollut vapaus telmiä. Me puhuimme koirista, jo poisnukkuneista mutta myös näistä sulokkaista edellisten koirien jälkeläisistä, ja pikkuinen musta Helmi oli ujona Maritan ja minun jaloissa, loi suloisia katseita minuun ja pani kuononsa somasti polvelleni. Tyttären sydän alkoi heltyä, ja Helmin kaipaus asettui sinne.

      Me muistelimme sikin sokin näyttelyreissuja, pappi Nykäsen lämpimän lohdullisia sanoja, ja minun mielessäni kaikui koko ajan veisattu virsi, Malmivaaran ihana kaipauksen tulkinta: "Vain yksin tästä, sen ikävästä, on kyyneleeni." Me vähän itkimme ja vähän nauroimme, ja koirat, kaikki nämä kymmenen lohtukoiraa, kävivät kukin vuorollaan ilmoittamassa elävästä olemassaolostaan.

      Silti Kepo on poissa kehistä, mutta lapsellisesti minä ajattelen, että Kepo on nyt siellä vihreillä niityillä, missä niin monet koirat jo odottivat häntä – hän juoksee taas molemmat jalat terveinä, ja koirat, Pieni Valkea Koirakin, kirmaavat siellä iloisina: Harri on tullut takaisin.

Ihan näin pappi Nykänen ei sanonut, mutta minä olenkin tässä asiassa aika tavalla hereetikko.