Vantaan
seurakuntayhtymä näki viime vuonna hyväksi – ilmeisesti postikulujen takia – ruveta
jakamaan Vantaan Lauri –lehteä muun mainospostin muassa jokaiseen kotiin.
Iloitsin siitä.
Tietenkään
Vantaan Lauri ei ole Kirkko ja kaupunki, mutta on sillä kolumnistinaan Antti
Nylén ja silloin tällöin sen sivuilla haastatellaan myös ortodokseja. Tosin
siinäkään ei ole avaraa keskustelupalstaa, jollaista muistan Kirkko ja kaupunki
–lehdessä Helsingin –aikoinani useinkin innolla lukeneeni.
Keskustelua
olen kaivannut ortodoksisiinkin lehtiin, ja kaipaan yhä. Tiedän kyllä, että
suomalaiset eivät ole mielettömän keskustelevaista kansaa, mutta tiedän myös,
että useissa ortodoksisissa lehdissä ei avointa keskustelua hyväksytä. Tiedän
sen kokemuksesta.
Eipä
siitä niin kovin kauan ole aikaa kulunut, eikä kovin runsaasti vettä
Vantaanjoessa virrannut, kun ihmettelin piskuisen kirkkomme laajaa
lehtivalikoimaa. Ikään kuin ihmettelyni olisi kuultu ja minua haluttaisiin
armahtaa: kirkkomme lehtien lippulaiva Analogi lopetetaan.
Ymmärrän
erinomaisen hyvin, ettei kirkossa pienten ja keskikokoisten seurakuntien
tehtävä ole julkaista koko kirkon parasta lehteä. Ymmärrän, että sellaista
odottaisi suurimmalta seurakunnalta, jonka lehti, Ortodoksiviesti, on
laajalevikkisin.
Ja
katso: kun Analogi lopetetaan, saammekin kohdistaa katseemme Ortodoksiviestiin.
Se ottaa kansiensa sisään koko Helsingin hiippakunnan kaikkien seurakuntien
uutiset – mutta sen sisältöön ei näillä ole puuttumista.
Olen
todellakin sitä mieltä, että kirkkokuntamme väkimäärän suhteen lehtiä on
ilmestynyt liian paljon. Olen jo vuosikausia kannattanut ajatusta, että
Ortodoksiviesti ja Analogi yhtyisivät ja muodostaisivat Helsingin hiippakunnan
lehden. Omana lyhyeksi jääneenä valtuustokautenani Helsingin seurakunnassa
esitin tätä, mutta omasta lehdestä ei oltu halukkaita luopumaan. Tiettävästi
Analogin taholta on tehty sen jälkeenkin esitys asiasta, mutta siitäkään ei
edetty mihinkään konkreettisiin tuloksiin.
Kunnes
sitten yhtäkkiä Analogin päätoimittajan eteen lyödään faktat Analogin
lopettamisesta ja Ortodoksiviestin muuttumisesta koko hiippakunnan lehdeksi.
Samalla päätoimittaja saa kuulla, ettei hänen palveluksiaan enää tarvita.
Neuvottelut on käyty siten, ettei päätoimittaja ole niissä ollut mukana – eipä
kaikin ajoin ollut asiasta tietoinenkaan.
Niin
– Analogi ja Ortodoksiviesti eivät siis yhdistyneet. Ortodoksiviesti teki
kaappauksen. Ortodoksiviestin toimituksellisesta sisällöstä vastaavat edelleen
Helsingin ortodoksisen seurakunnan työntekijät – Ortodoksiviestin nykyinen
toimitus.
Hiippakunnan
seurakunnista vain Hämeenlinnan seurakunta jätti liittymättä yhteiseen lehteen
– käsittääkseni siitä syystä, että kaivattuja säästöjä ei tällä yhteistyöllä
saavuteta.
Helsingin
ortodoksinen seurakunta voi mainostaa itseään nyt myös koko hiippakunnan lehden
julkaisijana. Kirkkomme suurin seurakunta tietysti julkaisee kirkkomme suurinta
lehteä – kuinkapa muuten voisi ollakaan. Valta keskittyy yhä enemmän Helsingin
ortodoksiseen seurakuntaan.
Olen
jo aikaisemmassa blogissani kirjoittanut siitä, millaisin kriteerein kirkon
työntekijät ulkopuolisen silmin tunnutaan valitsevan. Fraasia käyttääkseni olen
antanut itselleni kertoa, että jotkut eivät nähneet Analogin päätoimittajassa
riittävästi näiden kriteerien mukaisia ominaisuuksia.
Tiedän
Analogia moititun liian liberaaliksi, liian vähän ortodoksisuutta ja sen
hengellistä puolta esiintuovaksi. Juuri siinä suhteessa Analogi on ollut
ainoalaatuinen: se on esitellyt ortodoksisuutta monipuolisesti ja
kokonaisvaltaisesti, sen käsityksen pohjalta, että ortodoksisuus on myös
elämäntapa. Analogi on ainoana lehtenä rohjennut esittää myös kriittisiä
näkemyksiä, ja ehkä siinä on ollut sen suurin synti. Meidän kirkkommehan on
lintukoto, jossa kaikki on hys-hys hyvin ja – täytyy siteerata ihan yli
puolenvuosisadan takaista luterilaista Vähää katekismusta: ”Selitämme kaikki
parhain päin.”
Analogin
syvästä paneutumisesta kirkkomme todella tärkeisiin asioihin otan ainoaksi mutta
sitä merkittävämmäksi esimerkiksi patriarkka Bartolomeuksen vierailun ja sen
käsittelyn lehdissämme. Analogin artikkelit lyövät kirkkaasti laudalta kaikki
muut hempeät kuvailut siitä, miten patriarkka otettiin vastaan missäkin
kirkossa tietyn värisin kukkakimpuin. Mitä merkitystä sellaisella on Suomen
ortodoksisen kirkon ja Ekumeenisen patriarkaatin välisissä suhteissa?
Jätän
siis haikein mielin jäähyväiset Analogille, tuolle journalistisestikin hienolle
ja laadukkuudestaan jopa palkitulle lehdelle, ja sen päätoimittajalle Kari M. Räntilälle,
josta muutamia vuosia sitten pappisvihkimyksessä tuli isä Hariton.
Omalta
osaltani olen ylpeä siitä, että sain kirjoittaa lehden viimeiseen numeroon
Helsingin ortodoksista seurakuntaa sadan vuoden ajalta käsitelleen, Mirolybovin
suvun jäsenten haastatteluihin perustuneen artikkelin. Sain siitä sellaistakin
palautetta, että sen paikka olisi ollut Helsingin seurakunnan lehdessä
Ortodoksiviestissä… Iloitsen siitä, että Analogissa tämän merkittävän historian
vähäinen kuvaus koettiin riittävän merkittäväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti