Mitä tapahtuu todella

Yhdessä ystäväni apostoli A:n kanssa olen tehnyt paljonkin tiedotukseen liittyvää työtä ihan pelkästä tiedottamisesta oikean lehdentekoon saakka. Apostoli A useasti pani minua aisoihin sen suhteen mitä esimerkiksi pääkirjoituksissa saa kirjoittaa, ettei Turkin suurlähetystö loukkaannu tai Moskovan patriarkaatti vedä hernettä nenään. Usein tottelin häntä mutta useammin kirjoitin niin kuin mielestäni oikein oli – oli sitten kysymys Turkin pääministerin rouvan hunnuttautumisesta tai Viron kirkon tilanteesta.

Sitä oppi siihen aikaan muutamia perusasioita, jotka ovat muistissa yhä.

        Ensimmäinen, minulle tärkein, oli tämä: nauhoita aina haastattelu. Pidä nauhoitus tallessa. Mieluusti pura se paperiversioksi ihan sellaisena kuin olet sen nauhoittanut.

       Toinen, itsestäänselvyys, erityisesti haastatteluiden kohdalla, oli: tarkistuta kirjoittamasi teksti haastatellulla.

       Sen jälkeen ei kenelläkään ole sanan sanaa siihen nähden, mitä paperilehdessä lukee.

       Mutta se koskee vain tiettyä henkilöhaastattelua. Haastatellulla henkilöllä on oikeus omiin mielipiteisiinsä, eikä haastattelija voi hänen sanomisiaan muokata.

       Mutta jos jotakuta haastatellaan asiasta, mistä toisella osapuolella on rankastikin erilainen näkemys tai on useitakin erilaisia näkemyksiä, on varsin suotavaa ja tasapuolista neutraalin tiedonvälityksen kannalta, että myös muita osapuolia kuullaan.

       Mielipidekirjoitukset – toimittajankin kirjoittamat kolumnityyppiset – ovat asia erikseen. Mutta lukijalle on silloin tehtävä ymmärrettäväksi, että tämä on yhden henkilön mielipide, joka ei välttämättä ole koko totuus, vain nimensä ilmoittavan kirjoittajan näkökulma.

       Sikäli kun kaikista asioista koskaan saadaan kokonaista ja täydellistä totuutta esille monien ”ainoiden oikeiden” näkökantojen sekamelskasta.

Emme me maan parhaita ortodoksisia lehtiä koskaan tehneet, mutta vilpittömästi pyrimme jakamaan niin selkeää ja monipuolista tietoa asioista kuin pienin resurssein tehty ”tutkiva journalismi” suinkin salli.

       Sen jälkeen sähköinen tiedonvälitys on nopeutumistaan nopeutunut ja entisestään enentynyt. On pitänyt oppia siihen, että tietoa on haettava lukemattomilta sivustoilta, otettava kaikista oleelliset ja verrattava saatuja tuloksia toisiinsa.

       Jossakin henkilö X sanoo näin ja toisessa kohdin noin; ja toisessa kohdin henkilö Z kumoaa täysin henkilön X sanomiset. Että etsi siinä sitten villakoiran ydintä.

       Toivoisi olevan myös joitakin selkeästi tiedottavia sivustoja, joilta voi lukea sekä henkilön X että henkilön Z sanomiset ja parhaassa tapauksessa jonkin sortin yhteenvedon asiasta, josta henkilöt puhuvat – tai ainakin mahdollisimman suureen objektiivisuuteen pyrkivää taustoitusta.

Vaikka joskus sitä kyynisenä lukemansa keskellä alkaa miettiä, mikä on totta ja mikä on hyvä vapaamuurariveli –selittelyä.

       Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, MOT on lempiohjelmani televisiossa.

Aloitin apostoli A:n kanssa tekemälläni yhteistyöllä, ja sitähän me olemme ensisijaisesti tehneet ortodoksisen lehdistön puitteissa.

       Joten ortodoksista tiedottamista tässä hapuilen, totta kai – siitä, mitä tapahtuu, miksi tapahtuu ja miten siitä kerrotaan.

       Kirkossamme on jo jonkin aikaa ollut havaittavissa melkoista kuohuntaa, joka on tuotu esille kahden sekametelikeitoksen avulla: Kirkkomuseota ja Valamon luostaria koskevien tapahtumien kautta. Kiintoisinta minusta on se, onko lopultakaan kyse puhtaasti näistä seikoista vai onko pinnan alla jotakin sellaista, mitä ei lainkaan haluta julkisuuteen.

       Mietin iki-ikivanhaa M.A. Nummisen Laulua Nesteestä ja mietin, mitä me tavalliset kirkon jäsenet oikeastaan saamme tietää.

       Onko kirkossamme ihan aikuisten oikeasti hyviksiä ja pahiksia, vai onko niin, että vallan kahvassa vähän itse kukin harrastaa aivan jotakin muuta kuin kirkon hyvää ja seurakuntalaisten etua.

       Kun tiedottaminen on mitä on, sähköisenä joskus vaikka kuinkakin joutuisaa, huhut kiitävät sitä tarkempina ja paljon nopeammin. Huhuja minulla on kasassa, enemmän ja vähemmän luotettavia, ainakin yhden pamfletin verran – ”varmoja mielipiteitä” siitä, mitä tapahtuu todella.

Minut tekee surulliseksi se, että tällainen kuohunta ei missään historian vaiheessa ole ollut hyväksi kirkolle, jolla on varsinainen tehtäväkin. En usko sen nytkään millään tavalla edistävän kenenkään sielun pelastusta.

       Minut tekee surulliseksi se, että koen luotettavan tiedottamisen puuttuvan kirkossamme. Sen puutteen kokee omassa seurakunnassaan ja sen puutteen kokee koko kirkossa. Niin kauan kuin näin on, sähköistä viestintää nopeammat huhut kiitävät korvasta korvaan ja aiheuttavat yhä suurempaa hämmennystä.