Yhdessä ystäväni apostoli A:n kanssa olen tehnyt
paljonkin tiedotukseen liittyvää työtä ihan pelkästä tiedottamisesta oikean
lehdentekoon saakka. Apostoli A useasti pani minua aisoihin sen suhteen mitä
esimerkiksi pääkirjoituksissa saa kirjoittaa, ettei Turkin suurlähetystö
loukkaannu tai Moskovan patriarkaatti vedä hernettä nenään. Usein tottelin
häntä mutta useammin kirjoitin niin kuin mielestäni oikein oli – oli sitten
kysymys Turkin pääministerin rouvan hunnuttautumisesta tai Viron kirkon
tilanteesta.
Sitä oppi siihen aikaan muutamia perusasioita, jotka ovat
muistissa yhä.
Ensimmäinen, minulle tärkein, oli tämä: nauhoita aina
haastattelu. Pidä nauhoitus tallessa. Mieluusti pura se paperiversioksi ihan
sellaisena kuin olet sen nauhoittanut.
Toinen, itsestäänselvyys, erityisesti haastatteluiden
kohdalla, oli: tarkistuta kirjoittamasi teksti haastatellulla.
Sen jälkeen ei kenelläkään ole sanan sanaa siihen nähden,
mitä paperilehdessä lukee.
Mutta se koskee vain tiettyä henkilöhaastattelua.
Haastatellulla henkilöllä on oikeus omiin mielipiteisiinsä, eikä haastattelija
voi hänen sanomisiaan muokata.
Mutta jos jotakuta haastatellaan asiasta, mistä toisella
osapuolella on rankastikin erilainen näkemys tai on useitakin erilaisia
näkemyksiä, on varsin suotavaa ja tasapuolista neutraalin tiedonvälityksen
kannalta, että myös muita osapuolia kuullaan.
Mielipidekirjoitukset – toimittajankin kirjoittamat
kolumnityyppiset – ovat asia erikseen. Mutta lukijalle on silloin tehtävä
ymmärrettäväksi, että tämä on yhden henkilön mielipide, joka ei välttämättä ole
koko totuus, vain nimensä ilmoittavan kirjoittajan näkökulma.
Sikäli kun kaikista asioista koskaan saadaan kokonaista
ja täydellistä totuutta esille monien ”ainoiden oikeiden” näkökantojen
sekamelskasta.
Emme me maan parhaita ortodoksisia lehtiä koskaan
tehneet, mutta vilpittömästi pyrimme jakamaan niin selkeää ja monipuolista
tietoa asioista kuin pienin resurssein tehty ”tutkiva journalismi” suinkin
salli.
Sen jälkeen sähköinen tiedonvälitys on nopeutumistaan
nopeutunut ja entisestään enentynyt. On pitänyt oppia siihen, että tietoa on
haettava lukemattomilta sivustoilta, otettava kaikista oleelliset ja verrattava
saatuja tuloksia toisiinsa.
Jossakin henkilö X sanoo näin ja toisessa kohdin noin; ja
toisessa kohdin henkilö Z kumoaa täysin henkilön X sanomiset. Että etsi siinä
sitten villakoiran ydintä.
Toivoisi olevan myös joitakin selkeästi tiedottavia
sivustoja, joilta voi lukea sekä henkilön X että henkilön Z sanomiset ja
parhaassa tapauksessa jonkin sortin yhteenvedon asiasta, josta henkilöt puhuvat
– tai ainakin mahdollisimman suureen objektiivisuuteen pyrkivää taustoitusta.
Vaikka joskus sitä kyynisenä lukemansa keskellä alkaa
miettiä, mikä on totta ja mikä on hyvä vapaamuurariveli –selittelyä.
Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, MOT on lempiohjelmani televisiossa.
Aloitin apostoli A:n kanssa tekemälläni yhteistyöllä, ja
sitähän me olemme ensisijaisesti tehneet ortodoksisen lehdistön puitteissa.
Joten ortodoksista tiedottamista tässä hapuilen, totta
kai – siitä, mitä tapahtuu, miksi tapahtuu ja miten siitä kerrotaan.
Kirkossamme on jo jonkin aikaa ollut havaittavissa
melkoista kuohuntaa, joka on tuotu esille kahden sekametelikeitoksen avulla:
Kirkkomuseota ja Valamon luostaria koskevien tapahtumien kautta. Kiintoisinta
minusta on se, onko lopultakaan kyse puhtaasti näistä seikoista vai onko pinnan
alla jotakin sellaista, mitä ei lainkaan haluta julkisuuteen.
Mietin iki-ikivanhaa M.A. Nummisen Laulua Nesteestä ja
mietin, mitä me tavalliset kirkon jäsenet oikeastaan saamme tietää.
Onko kirkossamme ihan aikuisten oikeasti hyviksiä ja
pahiksia, vai onko niin, että vallan kahvassa vähän itse kukin harrastaa aivan
jotakin muuta kuin kirkon hyvää ja seurakuntalaisten etua.
Kun tiedottaminen on mitä on, sähköisenä joskus vaikka
kuinkakin joutuisaa, huhut kiitävät sitä tarkempina ja paljon nopeammin. Huhuja
minulla on kasassa, enemmän ja vähemmän luotettavia, ainakin yhden pamfletin
verran – ”varmoja mielipiteitä” siitä, mitä tapahtuu todella.
Minut tekee surulliseksi se, että tällainen kuohunta ei
missään historian vaiheessa ole ollut hyväksi kirkolle, jolla on varsinainen
tehtäväkin. En usko sen nytkään millään tavalla edistävän kenenkään sielun
pelastusta.
Minut tekee surulliseksi se, että koen luotettavan
tiedottamisen puuttuvan kirkossamme. Sen puutteen kokee omassa seurakunnassaan
ja sen puutteen kokee koko kirkossa. Niin kauan kuin näin on, sähköistä
viestintää nopeammat huhut kiitävät korvasta korvaan ja aiheuttavat yhä
suurempaa hämmennystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti