Aina joskus kuohahtaa esiin kauhistus ortodoksisen kirkon
vuosisataisesta patriarkaalisesta naissorrosta; kukaan sentään ei vielä liene
aloittanut adressia tämän mielettömän alennustilan muuttamiseksi modernin
yhteiskunnan yleisen mielipiteen mukaiseksi lainsäädännöllisin toimenpitein.
Ihmeenä en tosin sitäkään pitäisi joitakin ajatuksia aiheesta kuultuani.
Sukupuolten epätasa-arvo, siinä se.
Pappien - ja
erityisesti piispojen - mustat viitat, klobukit, hunnut ja hurstit – kuinka
kiehtovia ne ovatkaan! Ja kuinka ehdottoman kiellettyjä naisilta!
Ei auta, että on suorittanut saman määrän opintopisteitä
kuin miesihminen, ei auta, että on saanut huikeasti paremmat arvosanat –
pappeutta ei tule. Ei auta, kun kyse on sarjaan- eikä rinnankytkennästä.
Minä olen nainen ja olen hyvin mielelläni nainen, enkä
koskaan elämässäni ole kokenut, että jokin olisi elämässäni ollut paremmin, jos
olisin ollut mies. Akateemisia, varsinkaan teologisia opintoja, minulla tosin
ei ole, joten ehkä minulla ei ole kompetenssia puuttua kysymykseen
naispappeudesta. Teen sen silti.
Eivät kaikki ortodoksinaiset, joiden olen kuullut
vaativan naispappeutta, ole liioin teologeja.
Olen paljon miettinyt kysymystä, kiihkeyttä, millä siihen
joskus suhtaudutaan – ja olen usein miettinyt sitä, kun olen lukenut
esimerkiksi äiti Maria Pariisilaisesta
tai äiti Maria Normanbylaisesta.
Kummankaan heistä en muista kaivanneen kleerikon statusta tehdäkseen työtä
rakkaudesta kirkkoon.
Kummankaan vaatteisiin minusta ei olisi, ei elämään läpi
sellaista elämää, ei kirkastumaan siksi, miksi Jumala ihmisen, niin miehen kuin
naisen, loi – omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen.
Jumala ei luonut ihmistä toteuttamaan itseään vaan
Jumalan tahtoa, kirjoittaa Metropoliitta Johannes
teoksessaan Lähimmäiset.
Kun minut neljännesvuosisata sitten liitettiin
ortodoksiseen kirkkoon, tiesin tasan tarkkaan, millaiseen kirkkoon minut
liitettiin. Tiesin, että kirkkomme perustana on traditio. Vähin erin tosin
opin, että tämä Kirkon traditio on niin syvä ja laaja, että siinä riittää
oppimista yhden ihmisen eliniäksi.
Sittemmin erilaisissa työtehtävissäni tutustuin myös
moniin naisiin, jotka olivat kirkon työssä. He kokivat olevansa omalla
paikallaan, tekevänsä tärkeää työtä kirkon hyväksi, vaikka eivät palvelleet pappeina.
Yhteistä heille oli se, että he ajattelivat, mitä voivat tehdä kirkossa.
Niin tutustuin myös nunna Marinaan, josta sittemmin tuli Lintulan luostarin igumenia, ja jota
voisin oikeastaan kutsua hengelliseksi äidikseni.
Toki hänet oli vihitty nunnaksi, toki hänellä oli viitta
– mutta pappisvihkimystä, papin statusta, ei siihen tarvita, että kykenee
kuuntelemaan, ymmärtämään, lohduttamaan.
Ja rukoilemaan.
Ortodoksinen kirkko ei ole nykyaikaisesti ajatellen
tasa-arvoinen kirkko, mutta senhän jokainen ortodoksi tietää. Siihen ovat
kasvaneet ne, jotka on kasteessa liitetty ortodoksisen seurakunnan jäseniksi ja
sen ovat vapaaehtoisesti aikuisiällä liittyneet valinneet.
Siksi minun on kovin vaikea ymmärtää näitä kauhistuksen
kuohahtamisia.
Tietysti kirkon on elettävä tässä ajassa, ei
menneisyydessä, ja kirkon kanonit on tulkittava omassa kontekstissaan. Minulla
ei ole minkäänlaista kykyä kanonien tulkintaan, mutta sen verran olen
käsittävinäni, ettei nykyajassa eläminenkään kirkolle merkitse sen enempää
mukautumista materialismin ylivaltaan kuin hetkellisiin muotivirtauksiin – eikä
missään tapauksessa niin sanottuun yleiseen mielipiteeseen.
Hämmentävää kyllä opin hyvin paljon ortodoksisessakin
kirkossa liikkuvista ajatuksista lukiessani luterilaisen Sammeli Juntusen sangen kiinnostavaa teosta Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta.
Kun kirkko on kirkko, olettaisi sen jäsenten olevan
tasa-arvoa enemmän kiinnostuneita siitä, mikä on opin ja opetuksen syvin
sisältö ja kuinka vakavasti se otetaan.
Kuulummeko me kirkkoon saadaksemme häät ja hautajaiset?
Käymmekö me kirkossa, vaikkemme ihan Jumalaan uskokaan, mutta se on kivaa ja
monesti kirkkokahvit on hyvä sosiaalinen tapahtuma? Laulammeko kuorossa, koska
osaamme laulaa ja haluamme harrastaa laulamista?
Koska juuri sellaista tapahtuu. Mutta se ei herätä
intohimoja muissa kuin fundiksissa, ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti