Joskus en ymmärrä miksi

Aina joskus kuohahtaa esiin kauhistus ortodoksisen kirkon vuosisataisesta patriarkaalisesta naissorrosta; kukaan sentään ei vielä liene aloittanut adressia tämän mielettömän alennustilan muuttamiseksi modernin yhteiskunnan yleisen mielipiteen mukaiseksi lainsäädännöllisin toimenpitein. Ihmeenä en tosin sitäkään pitäisi joitakin ajatuksia aiheesta kuultuani.

       Sukupuolten epätasa-arvo, siinä se.

       Pappien  - ja erityisesti piispojen - mustat viitat, klobukit, hunnut ja hurstit – kuinka kiehtovia ne ovatkaan! Ja kuinka ehdottoman kiellettyjä naisilta!

       Ei auta, että on suorittanut saman määrän opintopisteitä kuin miesihminen, ei auta, että on saanut huikeasti paremmat arvosanat – pappeutta ei tule. Ei auta, kun kyse on sarjaan- eikä rinnankytkennästä.

Minä olen nainen ja olen hyvin mielelläni nainen, enkä koskaan elämässäni ole kokenut, että jokin olisi elämässäni ollut paremmin, jos olisin ollut mies. Akateemisia, varsinkaan teologisia opintoja, minulla tosin ei ole, joten ehkä minulla ei ole kompetenssia puuttua kysymykseen naispappeudesta. Teen sen silti.

       Eivät kaikki ortodoksinaiset, joiden olen kuullut vaativan naispappeutta, ole liioin teologeja.

       Olen paljon miettinyt kysymystä, kiihkeyttä, millä siihen joskus suhtaudutaan – ja olen usein miettinyt sitä, kun olen lukenut esimerkiksi äiti Maria Pariisilaisesta tai äiti Maria Normanbylaisesta. Kummankaan heistä en muista kaivanneen kleerikon statusta tehdäkseen työtä rakkaudesta kirkkoon.

       Kummankaan vaatteisiin minusta ei olisi, ei elämään läpi sellaista elämää, ei kirkastumaan siksi, miksi Jumala ihmisen, niin miehen kuin naisen, loi – omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen.

       Jumala ei luonut ihmistä toteuttamaan itseään vaan Jumalan tahtoa, kirjoittaa Metropoliitta Johannes teoksessaan Lähimmäiset.

Kun minut neljännesvuosisata sitten liitettiin ortodoksiseen kirkkoon, tiesin tasan tarkkaan, millaiseen kirkkoon minut liitettiin. Tiesin, että kirkkomme perustana on traditio. Vähin erin tosin opin, että tämä Kirkon traditio on niin syvä ja laaja, että siinä riittää oppimista yhden ihmisen eliniäksi.

       Sittemmin erilaisissa työtehtävissäni tutustuin myös moniin naisiin, jotka olivat kirkon työssä. He kokivat olevansa omalla paikallaan, tekevänsä tärkeää työtä kirkon hyväksi, vaikka eivät palvelleet pappeina. Yhteistä heille oli se, että he ajattelivat, mitä voivat tehdä kirkossa.

       Niin tutustuin myös nunna Marinaan, josta sittemmin tuli Lintulan luostarin igumenia, ja jota voisin oikeastaan kutsua hengelliseksi äidikseni.

       Toki hänet oli vihitty nunnaksi, toki hänellä oli viitta – mutta pappisvihkimystä, papin statusta, ei siihen tarvita, että kykenee kuuntelemaan, ymmärtämään, lohduttamaan.

       Ja rukoilemaan.

Ortodoksinen kirkko ei ole nykyaikaisesti ajatellen tasa-arvoinen kirkko, mutta senhän jokainen ortodoksi tietää. Siihen ovat kasvaneet ne, jotka on kasteessa liitetty ortodoksisen seurakunnan jäseniksi ja sen ovat vapaaehtoisesti aikuisiällä liittyneet valinneet.

       Siksi minun on kovin vaikea ymmärtää näitä kauhistuksen kuohahtamisia.

       Tietysti kirkon on elettävä tässä ajassa, ei menneisyydessä, ja kirkon kanonit on tulkittava omassa kontekstissaan. Minulla ei ole minkäänlaista kykyä kanonien tulkintaan, mutta sen verran olen käsittävinäni, ettei nykyajassa eläminenkään kirkolle merkitse sen enempää mukautumista materialismin ylivaltaan kuin hetkellisiin muotivirtauksiin – eikä missään tapauksessa niin sanottuun yleiseen mielipiteeseen.

       Hämmentävää kyllä opin hyvin paljon ortodoksisessakin kirkossa liikkuvista ajatuksista lukiessani luterilaisen Sammeli Juntusen sangen kiinnostavaa teosta Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta.

       Kun kirkko on kirkko, olettaisi sen jäsenten olevan tasa-arvoa enemmän kiinnostuneita siitä, mikä on opin ja opetuksen syvin sisältö ja kuinka vakavasti se otetaan.

       Kuulummeko me kirkkoon saadaksemme häät ja hautajaiset? Käymmekö me kirkossa, vaikkemme ihan Jumalaan uskokaan, mutta se on kivaa ja monesti kirkkokahvit on hyvä sosiaalinen tapahtuma? Laulammeko kuorossa, koska osaamme laulaa ja haluamme harrastaa laulamista?

       Koska juuri sellaista tapahtuu. Mutta se ei herätä intohimoja muissa kuin fundiksissa, ehkä.