Minulla
oli ainutlaatuinen tilaisuus osallistua metropoliitta Ambrosiuksen järjestämään
matkaan Syyriaan vuonna 2000. Parin viime vuoden aikana olen hyvin usein
muistanut tuota matkaa.
Olen
muistanut niitä ihmisiä, joita tapasimme eri puolilla Syyriaa – syyrialaisia
kristittyjä: piispoja, pappeja, luostarisisaria, seurakuntalaisia. Olen
muistanut aivan erityisesti rouvaa, jonka vieressä istuin eräällä
päivällisellä. Hän kertoi minulle vapaaehtoistyöstä – ja kuultuaan, mitä minä
tein omassa seurakunnassani, hän kiitteli minua ylitsevuotavasti sellaisesta
työpanoksesta. Vasta jälkeenpäin käsitin hänen kuvitelleen minun toimittavan
seurakuntalehteämme vapaaehtoisena, palkatta. Silloin oli jo liian myöhäistä
kertoa karu totuus…
Olen
ajatellut, ketkä heistä vielä ovat elossa, ketkä ovat kärsineet
marttyyrikuoleman. Heistä ei kerrota suomalaisessa mediassa.
Samanlainen
tilanne on Egyptissä. Myös Egyptissä muslimiveljeskunta murhaa kristittyjä,
tuhoaa kirkkoja, mutta Suomen, kristityn (?) maan media vaikenee.
Voisiko
asia olla niinkin yksinkertainen, että ainakin lehdistö maan johtavan tabloidin
johdolla käy hienovaraista taistelua erityisesti kristinuskoa vastaan? Näemmä
siihen on sortunut jo YLEkin – tämä kaikin tavoin verovaroin ylläpidettävä…
Vain
ulkomaiset mediat, ilmeisesti vielä journalismin syvästi sisäistäen, kertovat
siitä, mitä tapahtuu todella. Tästä on varsin perusteellisesti ottanut selkoa seurakuntamme pappilantalon Kotikirkon palveluksista tuttu FB –ystäväni Peter Saramo, jonka
artikkeli "EU och USA tiger om Syriens och
Egyptens utsatta kristna" vastikään ilmestyneessä
Ortodoksiviestissä (5/2013) itse asiassa innoitti minut tähän
blogikirjoitukseen. Koska hänen aineistonsa artikkelissa on perusteellisesti
dokumentoitua, käytän sitä lähteenäni googlettelematta uudestaan samoja
sivustoja.
Poimin
pari esimerkkiä, joista Suomessa on vaiettu:
Tämän
vuoden huhtikuun 22. päivänä kidnapattiin Syyrian Aleppossa
kreikkalaisortodoksinen arkkipiispa Paul Yazigi ja syyrialainen arkkipiispa
Yohanna Ibrahim. Heistä ei toukokuun lopun jälkeen ole kuultu mitään. Kesäkuun
23. päivänä katolinen pappi Francois Murad sekä kaksi seurakuntalaista
mestattiin Pohjois-Syyriassa. Mestaukset toimeenpannut miesjoukko huusi
"Allah-u-akbar!" (Jumala on suuri!)
Nämä
eivät tietenkään ole ainoat järkyttävät tapahtumat, mutta tarkoitukseni ei ole
laatia tähän mitään luetteloa kaikesta siitä, mitä mm. Reuters ja BBC
uutisoivat maailmalla.
Saramo
on perehtynyt myös EU:n toimintaan. Esimerkiksi marraskuussa 2012 EU varasi
viisi miljardia euroa Mursin hallituksen tukemiseen – toisin sanoen tukeakseen
muslimiveljeskuntaa, joka samaan aikaan pani toimeen pogromeja kristittyjä ja
shiamuslimeita kohtaan. EU:n reviisorien raportti kertoo, että kyseiset rahat
ovat kadonneet jäljettömiin…
Minusta
tuntuu tuskalliselta ajatella, että tietyllä tavalla suomalaiset ovat olleet
tukemassa voimia, joiden päämääränä on kristittyjen tuhoaminen Lähi-idässä,
kristinuskon syntysijoilla.
Minusta
tuntuu tuskalliselta ajatella, että europarlamentaarikkojen joukossa istuu myös
suomalainen ortodoksipappi, joskin toimituskiellossa oleva.
Ja
sitten saan mieleeni vielä kauhistuttavamman ajatuksen: välittäisimmekö me,
vaikka tietäisimme?
Ja
mitä me voisimme tehdä, jos media kertoisi avoimesti kristittyjen vainoista
aivan meidän ajassamme?
Eiväthän
meidän poliitikkomme voi olla tietämättömiä – mutta aavisteisen kyynisesti
ajattelen, että nämä asiat ovat heille varsin mitättömiä suurten taloudellisten
kysymysten rinnalla. Varmasti tuntuu tärkeämmältä saada kuka-tahansa
suomalainen poliitikko EU:hun merkittävälle paikalle kuin ruveta pienen maan
vaisulla äänellä tivaamaan jäljettömiin kadonneista miljarditukiaisista niille,
jotka varsin mahdollisesti haluavat niin Syyriasta kuin Egyptistäkin maan,
jossa vallitsee sunni-islamilainen yhtenäiskulttuuri.
Sillä
ei muslimiveljestö sen enempää kuin Syyrian kapinallisetkaan ole rakentamassa
suvaitsevaista, vapaata, monikulttuurista maata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti