Nuo pyhät naiset

Kahdesta katolisesta naismystikosta on viime aikoina tullut minulle kovin läheisiä. Ajallisesti aikaisempi heistä on äiti Juliana Norwichlainen, joka eli 1300 – 1400 –lukujen taitteessa Englannissa; Avilan Teresa sata vuotta myöhemmin Espanjassa. Molempien tekstit ovat ihmeellisen eläviä yhä tänä päivänä, ja niitä lukiessani olen havahtunut pohtimaan sellaistakin, miksi ortodoksisessa kirkossa ei ole naisten kirjoittamia tekstejä, vaikka pyhiä naisia on kautta kirkon historian ollut.

       Kleeruksen kanssa asialla ei liene mitään tekemistä, koska molemmissa kirkoissa vain miehet voivat palvella pappeina. Toisaalta: kanonit kieltävät myös opettamisen naisilta – sitä, millainen tilanne katolisessa kirkossa on, en sen sijaan tiedä. Epäilen, ettei siellä tuollaista kieltoa ole, koska Teresa on sittemmin julistettu katolisen kirkon kirkonopettajaksi muutaman muun naispyhän ohessa.

       Ja mikä lopulta on opetusta? Totta kyllä, ainakin kirjassa Sisäinen linna Avilan Teresa selkeästi opettaa luostarisisaria; äiti Juliana sen sijaan ainoastaan kuvaa mystistä kokemustaan Jumalan rakkauden ilmestys –teoksessa.

Teresan opin tuntemaan jo vuosikausia sitten, ihan nuorena, tosin vain lyhyiden tekstisitaattien välityksellä. Jälkeenpäin olen miettinyt, että ne olivat sitäkin vaikuttavampia. Itse asiassa niiden vaikutus oli minuun niin suuri, että vuosia myöhemmin tyttäreni sai nimen Teresa. Myöhemmin olen iloinnut, kun olen saanut luettavakseni enemmän hänen tekstejään – ensimmäisten joukossa laajan omaelämäkerrallisen kirjoituksen Elämäni.

       Sitä, miten äiti Julianaan tutustuin, en muista. Vuosikaudet, markka-aikaan ostettuna, hyllyssäni kuitenkin on ollut tämä hänen suurenmoinen teoksensa Jumalan rakkauden ilmestys. Lukemattomana. Kunnes viime huhtikuussa, joka oli vaikea kuukausi elämässäni, otin sen käteeni ja aloin sitä selailla. Kokonaisen kuukauden, kaikki sen valvotut yöt, vietin äiti Julianan seurassa – ja jälkeenpäin, kun olin siitä sairauteni vaiheesta päässyt eroon ainakin toistaiseksi, olen ajatellut, miten suuri siunaus nuo valvotut yöt elämässäni loppujen lopuksi olivat.

Voi olla, että Teresan henkilöhistoriassa minua kiehtoo erityisesti hänen tietynlainen epäsovinnaisuutensa. Se tosin puhkesi kukkaan vasta sen jälkeen, kun hän oli kristilliselle mystiikalle ominaiseen tapaan saanut kokea tietoisuuden Kristuksen välittömästä läsnäolosta, ja ennen kaikkea sen jälkeen, kun kärsivän Kristuksen kuva herätti hänessä syvää myötätuntoa ja samalla halun elää kuin Kristus. Tämä vapautti hänet sääty-yhteiskunnan ja luostariyhteisön sovinnaisuuden paineista.

       Kun nyt luen Teresan Sisäistä linnaa, minulle on lisäksi tullut aika järisyttävä tunne: lukiessani koen tuon tuosta, miten sanojen takaa kuulen koko ajan igumenia Marinan äänen. Alussa se suorastaan hämmensi minua.

       Niin kaukana ajallisesti, paikallisesti ja voi ehkä sanoa, että myös kirkollisesti he ovat toisistaan – silti en voi välttyä kokemasta kaltaisuutta heidän välillään. Ehkä se johtuu siitä, että hurmoksistaan huolimatta Teresa oli myös erittäin käytännönläheinen – ja se piirre oli voimakas myös igumenia Marinassa.

      Kun esimerkiksi Teresa siteeraa ilmeisen muistinvaraisesti Raamatusta tiettyä opetusta, hän lopettaa lauseensa: ”…kuten sanoo joko pyhä Paavali tai Kristus.” Juuri silloin kuulen igumenia Marinan äänenpainot korvissani, ja minulle tulee tavattoman hyvä mieli ja on kuin äiti Marina olisi aivan lähellä minua.

Jos Teresan kirjoitukset ovatkin säilyneet mielessäni jo puoli vuosisataa, kenties enemmän, Juliana valloitti minut täysin ensi tutustumisella. Se on tämä lause, jonka Kristus sanoo Julianalle: ”Kaikki muuttuu hyväksi. Kaikki muuttuu hyväksi. Aivan kaikki muuttuu hyväksi.” Sillä ei Kristus sanoillaan tarkoita Julianan senhetkistä tilannetta, eipä edes mustan surman kolmesti koetteleman Englannin toipumista menetyksistä, vaan tuo lause hahmottaa esille näkymän kaiken asettamisesta ennalleen:

       ”Mikä on sinulle mahdotonta, on minulle mahdollista. Minun sanani kestää kaikissa kohdin ja minä käännän kaiken hyväksi.”

       Niinpä Juliana joutui lisäämään ilmestystensä kuvauksiin selvityksen, että on katolisen kirkon uskollinen tytär. Hänen näkynsähän vahvistivat sitä joidenkin ortodoksistenkin isien näkemystä, että lopulta kaikki todella pelastuvat. Juliana joutui näitä lisäyksiä tekemään, ettei häntä olisi pidetty harhaoppisena kuten Origenes Aleksandrialaista. Ortodoksisista isistä, joilla tämä näkemys on selvänä, ei kuitenkaan Gregorios Nyssalaista eikä Iisak Syyrialaista pidetä hereetikkoina…

       Tämä näky minut otti omakseen.

       Mutta Julianan tekstit ovat alusta loppuun koskettavia, puhuttelevia – lämpöisiä ja kodikkaita. Niissä on niin syvä sisältö, että kirja ei ole mikään yhden kerran luettava teksti, vaikka miten ajatuksella lukisi.

       Ei Thomas Merton suotta sano, että ”Juliana on epäilyksettä yksi koko kristikunnan ihmeellisimmistä julistajista”.

Näissä pyhissä naisissa on merkillisintä minun mielestäni se, että he ilmestyksistään ja mystisistä kokemuksistaan huolimatta ovat kirjoittaneet erinomaisen tavallisesti, selkeästi ja tekisipä mieleni sanoa, että arkisesti – joskin, Julianan sanoja käyttääkseni – kotoisasti ja kohteliaasti. Mutta varsinainen syy, miksi kaipaan ortodoksisesta kirkosta naisten tekstejä, on siinä suuressa lempeydessä ja rakkaudessa, mikä näiden mystikoiden teksteistä huokuu.

       ”Tällä tavoin sain oppia, että Herramme tarkoituksena oli rakkaus. Ja niin ehdottoman varmasti - - - että ennen kuin Jumala loi meidät, hän rakasti meitä, eikä hänen rakkautensa koskaan vähentynyt eikä koskaan vähene.” (Äiti Juliana)

       ”Hänen salaisuutensa on kätketty syvälle, mutta vähintäänkin ja ilman epäilystä hän on antava meille sen, mikä on meille parasta.” (Avilan Teresa)

Mutta – pääsevätkö kaikki taivaaseen? Mikä on tämän Julianan lumoavan ajatuksen tulkinta…

       En tiedä – miten kukaan voisi tietää, vaikka varmoja mielipiteitä jotkut esittävätkin. Varman vastauksen sijaan lainaan Kallistos Waren uskomattoman hienoa tekstiä teoksessa Sisäinen valtakunta:

       ”Mutta uskomme Jumalan rakkauteen antaa meille rohkeutta toivoa kaikkien pelastuvan. - - - Viimeisen sanan saakoon pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen: ´Rakkaus ei voi sietää sitä. Pitää rukoilla kaikkien puolesta.´”