Onko meillä opetusministeri?

Tämä kirjoittamani kuvaa yksittäistapauksia, mutta en usko niiden olevan ainoalaatuisia – pikemminkin päinvastoin. Saattaa olla, että kapeasta pääkaupunkiseudun horisontista katsottuna ne vaikuttavat uskomattomilta tai ainakin äärimmäisen harvinaisilta, mutta Suomi on iso maa ja jotkut todellakin haluavat asua maaseudulla.

       Tämä kirjoittamani on myös vain toisen osapuolen näkemys asiasta, mutta kyse onkin nimenomaan siitä toisesta osapuolesta, koululaisesta – lapsesta, nuoresta.

Lapsi oli harvinaisen lahjakas musikaalisesti jo paljon ennen esikouluaikaa, ja tämän arvion esittivät hämmästyneinä ihmiset, jotka tiesivät musiikista. Hän ei ollut käynyt edes muskarissa, mutta hän oli nähnyt ja kuunnellut muutakin kuin poppia. Ja kun hän pääsi pianon ääreen, hän vietti siinä monia pitkiä onnellisia hetkiä. Hän kertoi soittamalla tarinoita.

       Uskomatonta se oli: jo se, että lapsi osaa asettaa sormensa koskettimille oikein, ei plimputa yhdellä tai kahdella sormella jotakin epämääräistä. Hän soittaa melodioita – ja välillä hän kertoo, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Totisesti näissä musikaalisissa tarinoissa, sanoisin mielelläni pikku sävellyksissä, kuuli sen tarinan: kuuli, miten metsän pikkueläimet leikkivät innoissaan, miten yhtäkkiä myrsky lähestyy ja pikku eläimet hakeutuvat suojaisiin pesiinsä ja miten niiden emot niitä lohduttavat; ja miten hurja myrsky vihdoin alkaa laantua – miten viimeiset sadepisarat ovat hidas vaimeneva dilp dop ja rajutuuli muuttuu lempeäksi huminaksi puiden latvuksissa.

       Hän kertoi lukemattomia tarinoita soitollaan, ja hän järjesti myös muutaman kerran konsertin kotosalla, kun vieraita oli riittävästi kuuntelemassa.

Hän on nyt peruskoulun kuudennella luokalla, ja hänellä on kotona oma piano, mutta en enää ole kuullut hänen soittavan. Kysyin häneltä, eikö hän enää pidä musiikista, ja hän pudisti kiivaasti päätään, sanoi yhden ainoan sanan varsin painavasti: ”En.” Kysyin, milloin tämä syvä pesäero musiikkiin oli syntynyt. ”Neljä vuotta sitten”, tuli täsmällinen vastaus. Kun ihmettelin syytä, hän kertoi koulun musiikinopetuksesta.

       Vielä kuudesluokkalaisilla on soittimena nokkahuilu. Olen kuullut sanottavan, ettei nokkahuilu ole alkeisopetuksessakaan epävireisyytensä takia paras mahdollinen opetusväline – mutta en ole alan asiantuntija. Hänen koulullaan kyllä on kosketinsoittimet – epäilemättä jokaisessa koulussa on myös piano, mutta sitä ei liene lupa käyttää musiikinopetuksessa – kitaroita, rumpusetti ja joitakin muitakin soittimia. Mutta. ”Niillä saa soittaa vain ne, jotka soittaa bändeissä.”

       Niin, hän ei koskaan ollut mikään bändisoittaja. Hän siis koulun musiikkitunnilla joskus soittaa nokkahuilua – tai ”sitten me lauletaan jotakin”.

       Ja hän kohauttaa olkiaan, ei uhmakkaasti, koska hän on kiltti lapsi, vaan vähän haikeasti, ja sanoo:

       ”Kun minkä sille voi, että musiikki lakkas olemasta kivaa, kun koulussa oli sellaista. Eikä niitä nuottejakaan koskaan selitetty kunnolla”

Olen hyvin surullinen, koska olin nähnyt miten suuresti hän rakasti musiikkia – olin nähnyt senkin, miten hän ”tarinoissaan” purki joskus omaa pahaa mieltään… Mutta ennen kaikkea ihmettelen, kuuluuko koulun musiikkiopetukseen todellakin vain bändisoitto ja ovatko lapset eriarvoisessa asemassa koulun omistamien soittimien käyttämisessä.

       Kun juuri joulun alla kuuntelin kahden musiikkimiehen, Risto Nordellin ja M.A. Nummisen, Joululahjavalvojaisia, molemmat herrat painottivat aivan aiheellisesti klassisen musiikin opetusta lapsille aivan alusta alkaen.

       Minusta nämä pianolla soitetut tarinat vihjasivat enemmän ns. klassiseen puoleen kuin sellaiseen musiikkiin, mitä bändit soittavat.

       Ja olen tietoinen musiikkikouluista ja –opistoista. Mutta tämä kirjoitus käsittelee kaikkien lasten mahdollisuuksia oppivelvollisuuskoulussa.

Toinen tositarinani koskee murkkuikäistä nuortamiestä, joka harrastaa sekä jääkiekkoa että jalkapalloa – lahjakkaampi hän on jalkapalloilijana mutta jääkiekko on silti hänelle mieluisampaa. Olen junnuikäisten tuloksia seuratessani ja videoklippejä hänen peleistään katsellessani havainnut, että hän ei ole lainkaan huono pelaaja – pikemminkin päinvastoin. 

       Hämmästyin kuullessani, että hänen liikuntanumeronsa on seiska.

Tietysti minä tiedän, että koululiikunta on muutakin kuin jalkapalloa ja jääkiekkoa. Mutta kannustavaa ei taatusti ole yhdellekään oppilaalle, kun opettaja ilmoittaa, että (esimerkiksi) omien suksien puuttuminen alentaa absoluuttisesti liikuntanumeroa yhdellä numerolla.

       Teoreettinen mahdollisuus: on oppilas, joka menestyy loistavasti kaikissa muissa lajeissa, mutta muiden aktiivisesti harrastamiensa lajien ja niihin tarvittavien välineiden lisäksi isäpappa ja äiti eivät enää pysty hankkimaan suksia vain koulun urheilutunteja varten – kun kouluvuotena hiihdetään noin kaksi kertaa. Vaikka hän siis on loistava telineiltä tennikseen, hänen liikuntanumeronsa on maksimissaan 9.

       Minusta se ei ole oikeudenmukaista.

Oikeudenmukaista ei ole sekään, että nuorelle jääkiekkoa harrastavalle pojalle on hankittava uusia varusteita vuosittain, sillä lapset kasvavat, luistimet kuluvat ja mailat katkeavat – ja nämä välineet eivät ole halpoja, edes edullisesti niitä on vaikea saada. Sitten olisi hankittava lisäksi kahdesti talvessa käytettävät sukset – ja hiihtokengät, totta kai, mikä on melkoinen menoerä sekin. Eipä siinä auta viedä kouluun mukanaan halpissuksia; siitä saa taatusti kuulla kavereilta ivailmauksen ihan niin kuin se poika, jolla ei ollut merkkicollege vaan Halpa-Hallista ostettu.

       Minua hämmentää myös se, ettei aikuinen opettajakoulutuksen saanut ihminen ymmärrä, miten hän tällaisilla ehdottomuuksillaan ja kriteereillään saa nimenomaan murkkuikäiset oppilaat tunneillaan vastahankaan paljossa muussakin.

       Ja jos kyseessä ei ole kiltti oppilas, selvä seuraamus on, että liikuntanumero laskee ainakin yhden numeron häiritsevän käytöksen takia.

       Mitä sitäkin ihmettelen, koska käyttäytymisestä on todistuksessa oma arvionsa.

Yhteenlaskun lopputulos:

       Kirjoitus- ja lukutaito on onnistuttu aika hyvin ajamaan kouluopetuksessa alas.

       Entinen mainio matematiikkamaa on menneisyyttä kuin Nokia

       Luovuus nujerretaan kevyesti, ehkä nimenomaan opettajan ymmärtämättömyyden takia.

       Liikunnasta tehdään vastenmielistä (varsinkin murkkuikäisille) oppilaille pakkojutuilla, ehkä myös opettajan ylimielisyyden tai ammattitaidottomuuden takia.

       Tarkoitan tässä ammattitaidottomuudella sitä, että opettajalta osin tai kokonaan puuttuu niin sanottu psykologinen taju ja käsitys lasten ja nuorten ajattelutavasta.

       Kärjistän: Kiltti lapsi on mukautuvainen ja sopeutuu hyvin nokkahuiluun, joten ei siihen tarvitse kiinnittää huomiota. Mielipiteensä ääneen ilmoittava oppilas on hankala häirikkö, eikä sen kanssa voi tulla toimeen, mutta sille voi osoittaa sen paikan: olkoon niin hyvä futaaja kuin tahtoo – koululiikunnasta se saa seiskan.

       Mihin koululaitos ihan aikuisten oikeasti on menossa?

Ja haloo Helsinki ja hallitus: onko meillä opetusministeri? Mitä se tekee? Pakko on lähteä ylärakenteista, kun ruohonjuuritaso toimii omaan tahtiinsa. Urheiluministerin piikkiin koululiikuntaa ei oikein voine sijoittaa – vai voisiko?

(Esimerkkitapaukseni eivät ole samasta koulusta mutta kylläkin samasta kaupungista. Kaupunki on Seinäjoki.)