keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Riittäisikö yksi piispa?

Suomen ortodoksisessa kirkossa on kolme hiippakuntaa. Jokaisessa hiippakunnassa on piispa, ja Karjalan hiippakuntaa lukuun ottamatta piispan titteli on metropoliitta. Karjalan hiippakunnan piispa on hiippakuntapiispuuden ohessa Suomen arkkipiispa. Kolmen hiippakuntapiispan lisäksi kirkossa on yksi apulaispiispa, jonka titteli on Joensuun piispa. Apulaispiispan erityiset tehtävät määritellään erikseen, mutta monesti on otaksuttu, että hän toimii varsinkin arkkipiispan apuna.
       Arkkipiispa on hiippakuntapiispa siinä kuin kahden muunkin hiippakunnan piispat, vaikkakin häntä tietyllä tavalla pidetään esimiespiispana. Arkkipiispan erityistehtäviin on kuulunut kirkon ulkomaansuhteiden hoitaminen, mutta tämä tehtävä on uuden kirkkolain myötä siirretty piispainkokoukselle.
       Aikaisemmin Suomen valtio maksoi piispojen palkat korvamerkittynä avustuksena; nyttemmin kirkko saa valtiolta kokonaisavustuksen, johon tämäkin menoerä sisältyy. Varsin epätodennäköistä kuitenkaan säästämiseen pakotettuna aikanamme on, että valtio säilyttäisi avustuksensa samansuuruisena, jos piispojen lukumäärää vähennettäisiin vaikkapa kahteen. Yhden piispan malliakin on jossain väläytetty.
      Säästöjä kirkko voisi ihan itsekseen hankkia sillä, että hiippakuntakeskuksista ei tehtäisi loistolukaaleja pelkkää edustelua varten. Piispan ensisijainen tehtävähän ei liene kalaasien järjestäminen kristallikruunujen alla.

Suurin hiippakunnista on luonnollisesti Helsingin hiippakunta, ja vähäisin – ehkä aivan yhtä luonnollisesti – Oulun hiippakunta. Pääkaupunkiseutu on vetänyt asukkaita muualta Suomesta siitä alkaen, kun maa lakkasi olemasta maatalousyhteiskunta. Veto etelään on yhä kiihtynyt, ja sitä myötä myös ortodoksien määrä Helsingin hiippakunnan alueella lisääntynyt.
       Tässä suhteessa on aivan omanlaatuisena poikkeuksena koko kirkkomme seurakuntarakenteissa Helsingin seurakunta, joka kattaa jokseenkin koko edesmenneen Uudenmaan läänin ja jonka väestön veto muualta maasta on suurin. Helsingin seurakunnan väkimäärä yltää huikeasti yli Oulun hiippakunnan kaikkien seurakuntien väkimäärän.
       Oulun hiippakunta perustettiin Paavalin ollessa Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispana ja haikaillessa autokefaliaa kirkolle. Autokefalisen kirkon vähin hiippakuntamäärä on kolme, koska piispainkokous tarvitsee vähintään kolme hiippakuntapiispaa tehdäkseen päätöksen asioissa, jotka ovat kanonisia – toisin sanoen, joista yleiset kirkolliskokoukset ovat päättäneet.
       Oulun hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi tuli edellisenä vuonna Joensuun piispaksi valittu, vähän aikaisemmin leskeksi jäänyt, Leo Makkonen.
       Kolmen hiippakunnan ortodoksisessa Suomessa piispallinen uraputki on edennyt lähes poikkeuksetta apulaispiispasta Oulun hiippakunnan kautta Helsinkiin ja sieltä arkkipiispaksi. Poikkeuksena on Helsingin metropoliitta Tiihon, joka aikanaan valittiin apulaispiispasta Helsingin metropoliitaksi, ja tätä tointa hoitaessaan sairastui niin vakavasti, että joutui jäämään eläkkeelle.
       Nykysuunnitelmien mukaan arkkipiispanistuin siirrettäneen Kuopiosta Helsinkiin. Se on tavallaan hyvin ymmärrettävää, ja silloin yksi viime vuosien kiistakysymys saa uudenlaista perspektiiviä.
       Kun arkkipiispanistuin ei enää sijaitse Kuopiossa, onko Kirkkomuseonkaan olo siellä niin motivoitua?

Oulun hiippakunta on väkimäärältään pienin hiippakunnista – mutta pinta-alaltaan se on suurin. Se kuvastaa täysin nykysuomalaista maaseutua, josta nyhdetään kaikki tarvittava pois: sille jolla on, annetaan – jolla ei ole, otetaan sekin vähä pois.
       Pinta-alan laajuus merkitsee pitkiä välimatkoja niin seurakuntien papistolle kuin hiippakunnan piispalle. Tuntuu kuitenkin olevan niin, että välimatkojen merkitystä ei aina oikein ymmärretä pääkaupunkiseudulla, jossa Unioninkadulta Kallvikiin pääsee mukavasti runsaassa puolessa tunnissa julkisia liikennevälineitä käyttäen.
       Toki Oulun hiippakunnassakin on juna- ja bussiyhteyksiä, mutta niitä käyttäen ei Rovaniemen kirkkoherra iltapäivällä piipahda piispan luo, eikä piispa liioin Kajaanin seurakuntaan – puhumattakaan, että lähtisi hiippakunnan eteläiseen kolkkaan, jonnekin Kristiinankaupunkiin, joka on osa Vaasan seurakuntaa.
       Vaikea välimatkoja on käsittää, jos niitä ei ole itse elänyt – ei sellaista, että seurakunnan pääkirkkoon on matkaa 100 kilometriä, eikä varmaan sitäkään, mikä matka Oulun hiippakunnan eteläkärjestä on Suomi –neidon päälaelle.
       Niille tienoin, minne eteläisestä Suomestakin on ihan kiva tehdä kesäisin pyhiinvaellusmatkoja.

Tarvitaanko Suomen ortodoksisessa kirkossa todellakin kolme hiippakuntaa ja kolme hiippakuntapiispaa sekä vielä apulaispiispa? Joku tässä lähiaikoina teki laskelman siitä, miten monta piispaa ev.lut.kirkossa pitäisi olla kirkon väkimäärään nähden, jos suhdeluku olisi sama.
       Riippuu tietysti siitä, millä perusteella asiaa tarkastellaan – matemaattisesti vai kristillisesti. Sillä kristillisyyteen viittaa kovasti kaikille todennäköisesti tuttu, minulle erittäin rakas lammaspaimenvertaus. Herramme Jeesus Kristus kertoi merkillisestä paimenesta, joka välitti laumansa jokaisesta lampaasta, jopa siitä karkuteille kipaisseesta.
       Jos välimatkat Oulun hiippakunnassa jo nyt ovat melkoiset, kuinkapa kävisi matkanteko vielä etäämpää, jos hiippakuntia olisi vain kaksi?
       Ja sitten ovat olemassa vielä nämä kanonit. Niiden, noiden ortodoksista järjestystä säätelevien sääntöjen mukaan, äärimmäinen minimimäärä piispainkokouksessa on kolme hiippakuntapiispaa. Jopa näin autonomisessakin, millainen Suomen ortodoksinen kirkko on.
       Että meidänkin kirkkomme olisi edes ripauksen verran ortodoksinen, se tarvitsee kolme hiippakuntaansa. Eikä edes autokefalia -haaveita sen tueksi tarvita.
       Tosin on niin, että Suomen ortodoksista kirkkoa ei oikeastaan ole olemassa.
       Tomos –asiakirja lupaa autonomian Suomen ortodoksiselle arkkihiippakunnalle.

Äärimmäisen kiintoisa asia on piispanvaali.
       Piispan valitsee kirkolliskokous, tämä melkein demokraattisesti valittu ylin päättävä elin, ja valintaprosessi tapahtuu yllättävän salaisesti, kirkkokansan tietämättömissä. Yleiskeskustelu kirkolliskokouksessa toki on avoin jopa julkiselle sanalle, mutta lopullinen piispakandidaattien ehdottelu ja nimeäminen tapahtuu suljettujen ovien takana. Suljetussa kokouksessaan piispainkokous näistä kandidaateista valitsee parhaat, sikäli kuin pääsee yksimielisyyteen asiasta, ja piispainkokouksen esittämistä lopullisista ehdokkaista kirkolliskokous, tietenkin suljetussa äänestyksessä, valitsee piispan.
       Yleensä piispaehdokkaista ei juurikaan ennakkoon keskustella – ei edes heidän vahvuuksistaan eikä heidän perehtyneisyydestään ortodoksisuuteen. Toki huhuja liikkuu ja niitä pannaan liikkeelle, niin että aina silloin tällöin jotkut nimeltä mainitut kiiruhtavat julkisuudessa kieltäytymään tyystin kunniasta tai ilmoittavat olevansa käytettävissä.
       Tosin kerrotaan, että itse kokouspaikalla, jo kokousta edeltävänä iltana, alkaa huikea junttaaminen oman ehdokkaan puolesta, eikä se tiettävästi laannu vielä sittenkään, kun kirkolliskokous alkaa jumalallisella liturgialla.
       Jotenkin tämä tuntuu puoluepolitiikan sovellutukselta kirkollisin kuorrutuksin.
       Mutta tähän ortodoksinen kirkkokansa on opetettu niin kuin siihenkin, että se saa juuri sellaiset piispat kuin ansaitseekin. Ja tämä on ilmeisen hyvin myös opittu.
       Lopullista päätöstä odotetaan paljon passiivisempina kuin kymmentuhantinen joukko Pietarin kirkon edustalla valkoista savua Vatikaanista konklaavin tehtyä päätöksensä paavin valinnasta.
























Ei kommentteja: