Duudson Jarppi Leppälä valitsee tänä vuonna Finlandia
Junior –palkinnon saajan. ”Finlandia Junior -palkinto on Suomen Kirjasäätiön jakama tunnustus ansiokkaalle
suomalaiselle lasten- ja nuortenkirjalle.”
Vuosittain palkitaan siis ansiokas lasten- tai
nuortenkirja – ei palkita parasta kirjaa. Parhauden vaatimus olisikin tietysti
liioiteltua, koska kirjan hyvyyttä ei voi mitata sekuntien sadasosissa tai
millimetrin tarkkuudella, ei edes tehtyjen maalien määrällä.
Vuosittain palkitaan joko lasten- tai nuortenkirja, ei
molempia. Vain aikuistenkirjoissa on todettu, että erilaisia
kirjallisuudenlajeja on vaikea verrata keskenään.
Tänä vuonna valinnan siis tekee tämä Duudson.
Mikä Duudson?
Vuosikausia olin kuullut puhuttavan Duudsoneista ja
ihmetellyt, mitä ne ovat. Sitten, aikoja sitten, Helsingin Sanomien
kuukausiliitteessä oli yhden Duudsonin haastattelu, ja kuinka ollakaan, se
haastateltu sattui olemaan tämä Jarppi Leppälä. Varmaan haastattelun voisi
vieläkin löytää jostakin HS:n arkistosta, mutta en jaksa ruveta kahlaamaan
siellä – eikäpähän tuolla sinänsä ole mitään merkitystäkään; kyseisestä
haastattelusta opin lopultakin, mitä ne Duudsonit ovat.
Meitähän on moneksi. Ja sain Jarppi Leppälästä
häkellyttävän sympaattisen käsityksen.
Sitä en haastattelusta muista, kuuluiko kirjallisuus
Jarppi Leppälän mielenkiinnon kohteisiin, jotka muuten olivat varsin moninaiset.
Mutta että siis. Menettääkö Finlandia Junior –palkinto
tyystin arvokkuutensa, kun tällainen Duudson sen saajasta päättää? Eikö ihan
oikeasti jakajalla pitäisi olla genren tuntemusta? Eikö hänen pitäisi tietää
enemmän kuin tavallisen lukijan – jonkun lapsen, esimerkiksi?
Kaikkihan aikuisten oikeasti tietävät, että niin isot
kuin pienet Finlandiat kirjallisessa maailmassa ovat jonkinlaisia myynninedistämiskikkoja
– ainakin niin toivotaan olevan. Eri asia on tietenkin, minkä verran toive
toteutuu.
Tosiasia on, että hyvääkään kirjaa ei voi ostaa, ellei
tiedä sellaisen olemassaolosta. Kun muistelee vanhoja hyviä aikoja, muistaa
hyvinkin, miten kirjoja mainostettiin – ei vain joka syksy ilmestyvällä
kustantajien yhteisellä kirjaluettelolla, vaan päivälehdissä, jopa kaukana
kaukana maaseudulla, kehäkolmosen ulottumattomissa, jos kehäkolmosta silloin
vielä olikaan.
Kun laskee nykyhinnat sellaiselle ilmoitusmäärälle,
ymmärtää helposti, että kustantajat mieluummin sijoittavat rahat arvostettuihin
palkintoihin. Sen jälkeen ainakin jotkut kirjat saavat runsaasti julkisuutta,
”mainoksensa” televisiota myöten.
Lasten- ja nuortenkirjojen kohdalla ei ainakaan minun
idealistinen ajatukseni ole myynnin lisääminen vaan se, miten lapset ja nuoret
ylipäätään saisi kiinnostumaan lukemisesta ja kirjallisuudesta.
Niinä ammoisina aikoina zen ziljoona vuotta sitten, kun
ei suomenkieleen vielä ollut keksitty sanaa kirjavinkkaus, kiersin runsaasti
sittemmin edesmenneen Vaasan läänin kouluja kertomassa lapsille ja nuorille
kirjallisuudesta – se oli yksi osa läänintaiteilijan toimenkuvaani. Jos oli
kirja, jota joku lasten idoli oli kertonut edes selanneensa, se oli ehdottomasti
paras suositus kyseiselle kirjalle.
Niinhän se on aina ollut: Tuula kertoi minulle meidän
viisitoistiaassa nuoruudessamme, että Pikku prinssi oli ollut yksi James Deanin
lempikirjoista. Ja kylläpä me opimme Pikku prinssin melkein ulkoa.
Kun Finlandia Juniorin valitsee syvästi kirjallisuuteen
perehtynyt täti- tai setäihminen, sillä voi olla merkitystä kirjan ostajille.
Lapsilukijoille sillä ei ole mitään merkitystä.
Kun nyt villi Duudson pääsee villisti ja vapaasti
valitsemaan Finlandia Junior –palkinnon saajan, hänellä ei ole edes vapaat
kädet kahlata koko genren vuoden mittaan ilmestynyttä valikoimaa: asiantunteva
esiraatihan on tehnyt huolellisen työnsä, ja Duudsonille jää muutama kirja,
joista hän valitsee itseään eniten miellyttävän.
Tai ehkä hän testaa kirjat sukulaislapsella.
Minäkin tein testin.
Kysyin pojanpojalta, jonka ensisijainen harrastus
lukeminen ei ole, millainen suosittelija hänet saisi tarttumaan nuortenkirjaan –
hyvin kirjallisuuteen perehtynyt, genren laajasti tunteva täti-ihminen vai
Duudsonien Jarppi.
Että:
- Jos tässä nyt on kaksi kirjaa, ja täti suosittelee
toista, Jarppi toista, kumman luet?
- Sen mitä Jarppi suosittelee, ilman muuta!
Perimmäinen kysymys on siis siinä, miksi jokainen
kirjailija haluaa palkinnon – lisätäkseen myyntiä vai saavuttaaksen lukijoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti