Valitsija

Duudson Jarppi Leppälä valitsee tänä vuonna Finlandia Junior –palkinnon saajan. ”Finlandia Junior -palkinto on Suomen Kirjasäätiön jakama tunnustus ansiokkaalle suomalaiselle lasten- ja nuortenkirjalle.”

       Vuosittain palkitaan siis ansiokas lasten- tai nuortenkirja – ei palkita parasta kirjaa. Parhauden vaatimus olisikin tietysti liioiteltua, koska kirjan hyvyyttä ei voi mitata sekuntien sadasosissa tai millimetrin tarkkuudella, ei edes tehtyjen maalien määrällä.

       Vuosittain palkitaan joko lasten- tai nuortenkirja, ei molempia. Vain aikuistenkirjoissa on todettu, että erilaisia kirjallisuudenlajeja on vaikea verrata keskenään.

       Tänä vuonna valinnan siis tekee tämä Duudson.

Mikä Duudson?

       Vuosikausia olin kuullut puhuttavan Duudsoneista ja ihmetellyt, mitä ne ovat. Sitten, aikoja sitten, Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli yhden Duudsonin haastattelu, ja kuinka ollakaan, se haastateltu sattui olemaan tämä Jarppi Leppälä. Varmaan haastattelun voisi vieläkin löytää jostakin HS:n arkistosta, mutta en jaksa ruveta kahlaamaan siellä – eikäpähän tuolla sinänsä ole mitään merkitystäkään; kyseisestä haastattelusta opin lopultakin, mitä ne Duudsonit ovat.

       Meitähän on moneksi. Ja sain Jarppi Leppälästä häkellyttävän sympaattisen käsityksen.

       Sitä en haastattelusta muista, kuuluiko kirjallisuus Jarppi Leppälän mielenkiinnon kohteisiin, jotka muuten olivat varsin moninaiset.

       Mutta että siis. Menettääkö Finlandia Junior –palkinto tyystin arvokkuutensa, kun tällainen Duudson sen saajasta päättää? Eikö ihan oikeasti jakajalla pitäisi olla genren tuntemusta? Eikö hänen pitäisi tietää enemmän kuin tavallisen lukijan – jonkun lapsen, esimerkiksi?

Kaikkihan aikuisten oikeasti tietävät, että niin isot kuin pienet Finlandiat kirjallisessa maailmassa ovat jonkinlaisia myynninedistämiskikkoja – ainakin niin toivotaan olevan. Eri asia on tietenkin, minkä verran toive toteutuu.

       Tosiasia on, että hyvääkään kirjaa ei voi ostaa, ellei tiedä sellaisen olemassaolosta. Kun muistelee vanhoja hyviä aikoja, muistaa hyvinkin, miten kirjoja mainostettiin – ei vain joka syksy ilmestyvällä kustantajien yhteisellä kirjaluettelolla, vaan päivälehdissä, jopa kaukana kaukana maaseudulla, kehäkolmosen ulottumattomissa, jos kehäkolmosta silloin vielä olikaan.

       Kun laskee nykyhinnat sellaiselle ilmoitusmäärälle, ymmärtää helposti, että kustantajat mieluummin sijoittavat rahat arvostettuihin palkintoihin. Sen jälkeen ainakin jotkut kirjat saavat runsaasti julkisuutta, ”mainoksensa” televisiota myöten.

Lasten- ja nuortenkirjojen kohdalla ei ainakaan minun idealistinen ajatukseni ole myynnin lisääminen vaan se, miten lapset ja nuoret ylipäätään saisi kiinnostumaan lukemisesta ja kirjallisuudesta.

       Niinä ammoisina aikoina zen ziljoona vuotta sitten, kun ei suomenkieleen vielä ollut keksitty sanaa kirjavinkkaus, kiersin runsaasti sittemmin edesmenneen Vaasan läänin kouluja kertomassa lapsille ja nuorille kirjallisuudesta – se oli yksi osa läänintaiteilijan toimenkuvaani. Jos oli kirja, jota joku lasten idoli oli kertonut edes selanneensa, se oli ehdottomasti paras suositus kyseiselle kirjalle.

       Niinhän se on aina ollut: Tuula kertoi minulle meidän viisitoistiaassa nuoruudessamme, että Pikku prinssi oli ollut yksi James Deanin lempikirjoista. Ja kylläpä me opimme Pikku prinssin melkein ulkoa.

Kun Finlandia Juniorin valitsee syvästi kirjallisuuteen perehtynyt täti- tai setäihminen, sillä voi olla merkitystä kirjan ostajille. Lapsilukijoille sillä ei ole mitään merkitystä.

       Kun nyt villi Duudson pääsee villisti ja vapaasti valitsemaan Finlandia Junior –palkinnon saajan, hänellä ei ole edes vapaat kädet kahlata koko genren vuoden mittaan ilmestynyttä valikoimaa: asiantunteva esiraatihan on tehnyt huolellisen työnsä, ja Duudsonille jää muutama kirja, joista hän valitsee itseään eniten miellyttävän.

       Tai ehkä hän testaa kirjat sukulaislapsella.

Minäkin tein testin.

       Kysyin pojanpojalta, jonka ensisijainen harrastus lukeminen ei ole, millainen suosittelija hänet saisi tarttumaan nuortenkirjaan – hyvin kirjallisuuteen perehtynyt, genren laajasti tunteva täti-ihminen vai Duudsonien Jarppi.

       Että:

       - Jos tässä nyt on kaksi kirjaa, ja täti suosittelee toista, Jarppi toista, kumman luet?

       - Sen mitä Jarppi suosittelee, ilman muuta!

       Perimmäinen kysymys on siis siinä, miksi jokainen kirjailija haluaa palkinnon – lisätäkseen myyntiä vai saavuttaaksen lukijoita.