Demokratiaa vai enemmistödiktatuuria?

Juice Leskinen sen jo vuosikymmeniä sitten sanoi – tai kirjoitti, ja vielä oikeammin, lauloi: ”Meille antoivat demokratian lapset Saatanan”. Hän tosin lienee käyttänyt lähteenään Raamattua kuten suuressa osin tekstejään muutenkin, ei havainnoinut Suomen ortodoksista kirkkoa – mutta totisesti sanat on sovellettavissa meidän kirkkoomme.

       En usko, että kirkkomme hallintomalli ihan pahuuttaan, etten suoraan sanoisi piruuttaan, on muokattu sellaiseksi, mikä se on: yksi osa ortodoksiaa, monta osaa niin sanottua demokratiaa ja ripaus luterilaisen kirkon mallia.

       Ei sekoiteta, vaan käytetään painottuneena siten, mikä milloinkin on parasta.

Koska kirkkomme suurin hiippakunta on Helsingin hiippakunta, sen painovoima on kirkollisessa päätöksenteossa ratkaiseva. Se on täysin sisäistänyt demokratian periaatteena, että enemmistö päättää. Se ei muista lainkaan todellista demokratiaa, jossa enemmistö ottaa aina huomioon vähemmistön.

       Helsingin hiippakunnan käyttämää demokraattista menetelmää kirkkomme asioista päätettäessä ei sanota demokratiaksi vaan enemmistödiktatuuriksi.

Aivan selkeästi ja yksinkertaisesti sanottuna Helsingin hiippakunta päättää kaikista asioista kirkossamme.

       On oikein, että Helsingin hiippakunta ratkaisee selkeästi lopputuloksen, kun Helsingin hiippakuntaan valitaan piispa. Mutta onko oikein, ortodoksista ja demokraattista, että Helsingin hiippakunta päättää myös siitä, kenestä tulee Oulun metropoliitta tai Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa?

       Ei. Se ei ole oikein, se ei ole lainkaan ortodoksista ja mitä demokratiaan tulee, se on nimenomaan enemmistödiktatuuria.

Kirkollisessa päätöksenteossa ei ole kyse ainoastaan piispojen valinnoista.

Kirkon korkein päättävä elin, kirkolliskokous, valitsee myös toimikautensa alkaessa muun muassa valiokunnat, joilla on merkittävä tehtävä kirkon hallinnossa, kirkollishallituksesta puhumatta. Kun silmäilee vastikään kokoontuneen kirkolliskokouksen päätöksiä ja valiokuntien sekä kirkollishallituksen jäseniä ja puheenjohtajia, huomaa selkeästi, mistä hiippakunnasta päättäjät ja heidän valitsemansa henkilöt ovat.

       Helsingin seurakunnan ja Helsingin hiippakunnan jäsenenä minua hävettää.

       Kun arkkipiispan istuin lähitulevaisuudessa siirrettäneen Helsinkiin eikä sille istujaksi näytä olevan tietoa ortodoksisesti ajattelevasta piispasta, kehäkolmosen taakse takametsiin unohdettaneen valtiovallan antaman esimerkin mukaan siellä asuvat poloiset.

       Vaan tämähän se on ilmeisesti nykypäivän ortodoksisen kirkon päätehtävä Suomessa: vallan kahminta ja korea edustaminen, kumartaminen sinne ja huomaavaisuus tänne, nimi oikeassa yhdistysrekisterissä ja minuutilleen tarkka virka-aika.

Mutta vielä niitä mummosia huokailee siellä takamaillakin. Eivät tiedä demokratiasta ja piispoilta pyytävät kunnioittavasti siunausta – sikäli kuin piispa, tämä koko hiippakunnan paimen, ohi pyyhältäessään vaatimattoman mummosen merkittävän henkilön takana huomaa.

Vaan voi sitä vertauksen lammaslaumaa! Voi sen lammaslauman hupsua paimenta! Että piti jokaista lammasta yhtä tärkeänä – tähän minä jaksan uudestaan ja uudestaan palata.

       Ajatella! Siinä vertauksessa ne yhdeksänkymmentäyhdeksän helsinkiläistä jäivät kiltisti odottamaan, kun se hupsu paimen lähti etsimään yhtä kainuulaista – vai liekö ollut joku lappilainen ukko…