Hengellinen johtajuus

Myönnän kirjoittavani varsin usein siitä, mikä on ortodoksista ja mikä ei. En perusta väittämiäni siihen, miltä minusta tuntuu – kuinka voisinkaan: naisena ja maallikkona!

Perustan esittämäni väittämät aina siihen, mitä vuosikymmenten kuluessa ennätin oppia arkkipiispa Johannekselta – sittemmin Nikean metropoliitalta ja koko Bithynian eksarkilta. Tittelin Konstantinopolin patriarkka myönsi Johannekselle, kun tämä jäi eläkkeelle, ja se kuvastaa selkeästi sitä arvonantoa, mitä patriarkaatissa häntä kohtaan tunnettiin. Nikean metropoliitta oli tuolloin arvoltaan patriarkasta seuraava.

       Työni puolesta minulla oli ilo tutustua arkkipiispa Johannekseen jo hyvin tuoreena ortodoksina – mistä tietenkin seurasi, että hän, kuunneltuaan huvittuneesti hymyillen varsin innostuneita esityksiäni ties mistä milloinkin, totesi, että ajatus oli kaunis. ”Mutta ortodoksinenhan se ei ole.”

       Koska minä olen kovin suulas ja innokas esittämään ideoitani, sain runsaasti opetusta siitä, mikä ei ole ortodoksista.

       Suulas ja innokas ajatusteni kertomiseen olen; jonkin verran oppivaisena pidän itseäni myös. Sen, minkä ortodoksisuudesta ja ortodoksisesta ajattelusta olen oppinut, katson oppineeni Johanneksen kautta.

      Ihan hyvin siis minustakin voisi pilkallisesti todeta, että sehän on niitä Johanneksen opetuslapsia.

Johannes ei ollut pyhimys enkä hurjimmissa unelmissani kuvittele kehrääväni pyhän sädekehää hänen päänsä päälle. Tietenkään en ollutkaan koulutyttö oppiessani tuntemaan hänet enkä siis koskaan koulutytön tavoin ihastunut suureen opettajaani.

       Mutta Johannes ei liioin ollut pelkästään hyvää ruokaa ja viiniä rakastava kirkkoruhtinas, kuten useat väittivät. Toki hän rakasti hyvää ruokaa ja viiniä; niinpä monet antoisat oppikeskustelutkin kävimme yhteisen aterian äärellä. Mutta hän oli myös aidosti ortodoksinen piispa – tietenkään hänen ulkoinen olemuksensa ei kertonut ankarasta kilvoittelusta ja yökaudet kestävästä rukouksesta, mutta vuosien mittaan tajusin hänen täysin sisäistäneen Herramme opetuksen: ”Vaan sinä, kun rukoilet, mene kammioosi ja sulje ovesi ja rukoile Isääsi, joka on salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle.”

       Ennen kaikkea Johannes arkkipiispana oli tinkimättömästi kirkon johtaja ja ehdottomasti Bysantin luottomies, kuten autonomisen kirkon arkkipiispan kuuluu olla.

       Kirkko pysyi kirkkona hänen aikanaan – vieläpä hänen eläkkeelle jäätyään. Hän oli auktoriteetti, jonka tiedettiin osaavan ”uskon ja käytännön keskinäisen suhteen ortodoksisessa kirkossa” – kuten hänen väitöskirjansa alaotsikko kuuluu.

       Kun hän oli kuollut, ei kestänyt kauankaan, kun vallattomuus alkoi näkyä.

       Hyvin profaanisti sanottuna: kun kissa oli lähtenyt, hiiret hyppivät pöydälle.

       Uutta johtajaa kirkolle ei löytynyt siitä huolimatta, että uusi arkkipiispa oli valittu. Johtajuus oli kateissa – tilalla oli kilpailu ykkössijasta käytännössä. Kirkkomme ei enää vaikuttanut siltä, että ykseys ja rauha olivat etusijalla; Johannes näki, että kanonisuus nimenomaan palvelee juuri näiden tärkeiden asioiden etua.

Johannes ei suinkaan ollut kaikkien rakastama sen enempää arkkipiispa –aikanaan kuin sen jälkeenkään. Itse asiassa hän jakoi mielipiteet varsin radikaalisti kahtia. Mutta siitä huolimatta hän piti kirkon selkeästi yhtenäisenä ja epäilyksen häivättä selkeästi Ekumeeniseen patriarkaattiin kuuluvana.

       Sillä kun Suomen viimeisestä sodasta Neuvostoliittoa vastaan oli kulunut riittävästi aikaa, kun oli eletty läpi yhteistyöt ja avunannot ja sopeuduttu finlandisierungin ja Kekkosen kauden jälkeen olemaan aivan itsenäinen maa, kun ortodoksinen kirkko oli sekin riittävästi suomalaistunut ja ennen kaikkea demokratisoitunut, alettiin siellä ja täällä vastata Moskovan patriarkaatin lähentymisiin suvaitsevaisesti ja vähin erin ajatella ainakin salaisesti, että Venäjän kirkkohan se onkin äitikirkkomme.

       Tällaiseen ajatteluun Johannes oli aivan liian uskollinen Konstantinopolille. Aivan liian hyvin hän muisti, että Suomen ortodoksinen kirkko on Konstantinopolin patriarkaatin alainen autonominen kirkko.

       Hän oli Suomen ortodoksisen kirkon johtaja, mutta hän piti selkeästi kiinni kirkkomme tomos –asiakirjasta, jolla vuonna 1923 Konstantinopoli otti siipiensä suojaan Venäjän kirkosta irtautuneen Suomen ortodoksisen arkkihiippakunnan, samoin kuin Viron, ja myönsi niille autonomian.

       Hänen jätettyään arkkipiispan tehtävät ja varsinkin hänen kuolemansa jälkeen läheistä yhteyttä Moskovan patriarkaattiin alettiin arvostaa melkeinpä enemmän kuin yhteyttä äitikirkkoon.

       Tämä on eräs niistä seikoista, jotka johtivat Suomen ortodoksisen kirkon vaille johtajuutta.

       Tietyllä tavalla tämä on vaikuttanut myös moniin seurakuntiin ja niiden elämään, ja koskettaa siten hyvin monia ortodokseja tällä hetkellä.

Ortodoksisen kirkon piispa on hyvin yksinäinen ihminen, mikä eräässä suhteessa johtuu siitä, että piispan on oltava naimaton tai leski. Hänellä ei ole kotona perhettä, jolle hän saattaisi purkaa paineitaan. Piispan ”perheen” roolia joutuu usein kantamaan hänen hiippakuntasihteerinsä, ja se on usein hyvin raskas tehtävä.

       Yksinäisyyteen vie myös se tosiasia, että piispalla on valtaa, ainakin näennäisesti. Valta houkuttelee ympärille liehittelijöitä, ja harva ihminen, piispakaan, on kuuro imartelulle.

       Jos piispa valitsee itselleen suosikkeja ja neuvonantajia, joiden mielipiteisiin hän nojaa ja joiden ohjeita hän noudattaa, hänestä ei koskaan tule oikeaa kirkon johtajaa. Mitä vähäisempi suosikkien määrä on, sitä heikommalla perustalla piispa liikkuu – ja Luoja armahtakoon sitä piispaa, joka nojautuu yhteen ainoaan ihmiseen. Sillä johtaja kuuntelee muita, mutta päätöksensä hän tekee itse, ja ennen kaikkea hän ottaa vastuun päätöksistään.

       Johanneksen kohdalla tämä voitiin havaita selvästi silloin, kun Konstantinopolin patriarkka antoi hänen tehtäväkseen toimia Viron kirkon locum tenensinä. Hän hoiti tehtävänsä, ja hän vastasi siitä. Luultavasti hänestä oli samantekevää, että hän tuolloin joutui Moskovan patriarkaatin ”mustalle listalle”.

       Myöhemmin oli helppo meritoitua Moskovan silmissä tuomitsemalla Johannes ja hänen hoitamansa tehtävä. Mukaanmenijöitä riitti.

       Moskovan suuntaan kumarretaan yhä enemmän. Oikein konkreettinen todiste siitä oli piispa Arsenin runsaan vuoden takainen vierailu Viroon, metropoliitta Korneliuksen johtaman Moskovan patriarkaatin alaisen kirkon vieraaksi niin Tallinnassa kuin Narvassakin, ottamatta minkäänlaista yhteyttä sisarkirkkoomme, Viron Apostoliseen Ortodoksiseen kirkkoon tai sen päämieheen, Tallinnan ja koko Viron metropoliittaan Stefanokseen. Kukaan Suomen ortodoksisessa kirkossa ei puuttunut Moskovan patriarkaatin uutisointiin vierailusta, ei edes siihen, että piispa Arsenin kerrottiin edustavan Karjalan ja koko Suomen arkkipiispaa.

       Ehkä hän edustikin? Ehkä arkkipiispa juuri siksi halusi hänet jo tämänvuotisessa kirkolliskokouksessa nostaa Oulun metropoliitan istuimelle?