Kuin surmaisi satakielen

Sotshissa, Venäjällä, pidettävien talviolympialaisten aikaan löysin Tasavallan presidentin Sauli Niinistön Facebook –seinältä viehättävän kuvan. Kuvassa presidentti ja hänen puolisonsa Jenni Haukio poseeraavat käsissään somat olympialaisten viralliset sormikkaat. Hiukan hupaisaa on, että valkoisten sormikkaiden sormet on kudottu erivärisiksi – ihan niin kuin olympialipun renkaat.

       Hilpeän kuvan sateenkaarisormikkaineen voi tulkita toisinkin – ja monet ovat tehneet niin. Mutta vain presidentti ja rouva itse tietävät oman tulkintansa.

       Silti on niin, että kun katsoja lukee tai kuulee uutisen, katselee kuvaa lehdessä tai internetissä, kuuntelee musiikkia tai pysähtyy jonkun maiseman keskelle, hän aina muodostaa oman tulkintansa siitä – oikean tai väärän. Vaikka en ole aivan varma, voidaanko kenenkään henkilökohtaista tulkintaa sanoa vääräksi; väärä se voi olla jollekulle toiselle, joka näkee ja kuulee eri tavoin – omasta ajatus- ja uskomusmaailmastaan käsin.

Minä en tulkinnut presidenttiparin kuvaa ainakaan myötätunnon osoitukseksi sille, miten Putinin Venäjällä kohdellaan homoseksuaaleja. Eikähän nyt liioin ole niin, että Venäjällä vain homoseksuaalit ovat ainoa vainottu ihmisryhmä. Kärjistäen voisi sanoa, että todellinen todenpuhuja saa katon päänsä päälle vain vankilassa – ellei menetä sitä ennen henkeään hämärissä olosuhteissa.

       Anna Politkovskaja tiedetään – ainakin jotkut vielä muistavat hänet. Mutta Anna Politkovskaja ei ollut eikä ole ainoa murhattu journalisti Venäjällä, ei liioin ainoa, jonka murha yhä on selvittämättä..

       Kysymys on ennen kaikkea ihmisoikeuksista.

       Minun ajatusmaailmaani ei mitenkään sovi sellainen käsitys, että esimerkiksi homoseksuaaleilla ei ole ihmisoikeuksia – että heidän paikkansa on vankilassa. Enkä ole aivan varma, etteikö myös mielisairaaloissa vieläkin hoidettaisi homoseksuaaleja ja muitakin toisinajattelijoita. Kaikki heistä eivät varmaankaan ole syyllistyneet veropetoksiin.

       Minun ajatusmaailmaani ei mitenkään sovi sellainen käsitys, että protestointi tällaista kohtaan olisi paheksuttavaa ja peräti synti.

Arvelen, että presidentti Putin on oppinut kirkolliset mielipiteensä ja käyttäytymisensä tässä epäpyhässä allianssissa, joka on solmittu valtion ja kirkon kesken. Jo ennen valintaansa patriarkaksi metropoliitta Kirill oli Putinin vahva tukija. Kun Venäjän kansan kahdeksannessa maailmankokouksessa säädettiin lakia ”liiketoimen harjoittamisen moraalisista säännöistä ja periaatteista”, metropoliitta Kirill johti istuntoa, jossa keskusteltiin laista.

       ”Hän sanoi avoimesti: ´Menemme kaikkien luo ja pyydämme heitä allekirjoittamaan. Jos joku kieltäytyy, pidämme huolen siitä, että hänen nimensä tulee kaikkien tietoon.´ - - -

       ”Tämän liikemiehille suunnatun moraalisten periaatteiden lain hyväksyminen on erikoinen veto valtiosta erotetulta kirkolta, joka näin sekaantuu sisä- ja ulkopolitiikkaan.” (Anna Politkovskaja, Venäläinen päiväkirja)

       Kun luen Politkovskajaa, minusta näyttää siltä, että tämän tuen varassa Putin on valmis säädättämään lakeja myös sen mukaan, kuinka Venäjän kirkko tulkitsee asioita. Syntyy kuva, että liitto on luja: presidentti antaa kirkolle, mitä se haluaa – kirkko huolehtii siitä, että tämä entinen KGB – eversti pysyy vallassa ja voi jopa likvidoituttaa vakavimmat vastustajansa.

       Niinpä vuosia sitten tapahtunut Pussy Riot –skandaali ei ollut mikään Kirkon häpäisy. Juuri siksi esiintyjiä rangaistiin maallisessa oikeusistuimessa.

Zinetula Biljaletdinovia Putin tuskin lähettää Siperiaan, vaikka tämä hänen valitsemansa valmentaja ei tuonutkaan Putinille jääkiekon kultamitalia Sotshin olympialaisista. Biljaletdinov on itse kertonut saaneensa tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä.

       Hän sai tarjouksen – tietysti – Putinilta, koska hän oli Venäjällä ainoa valmentaja, jonka kykyjen katsottiin riittävän joukkueen luomiseen. Mutta joukkueeseen oli mahdutettava uusrikkaat jääkiekkotähdet. Jääkiekko on kuitenkin joukkuelaji – ja sen nämä ovetshkinit ja kovaltshukit ja malkinit myönsivät hävittyään ottelun, jota Ovetshkin ennakkoon kuvasi ”todelliseksi kuoleman peliksi ja täydeksi sodaksi, johon Venäjä on valmis”.

       En väitä Biljaletdinoviakaan köyhäksi. Ajattelen vain, että väärä mies sai venäläisen median haukut.

       Mutta mediahan on Putinin sensuurin alla.

Väistämättä tästä kaikesta syntyy mielessäni yksi selkeä kokonaisuus. Kun luen murhatun journalistin rohkeita tekstejä kymmenen vuoden takaa, kun ajattelen tarjousta, josta jääkiekkovalmentaja ei voinut kieltäytyä ja hävityn jääkiekko-ottelun jälkeistä lehdistötilaisuutta, kun ajattelen mahdollisimman kauas kotoaan ja perheestään karkotettua nuorta äitiä, mieleeni tulee erään kirjan nimi: Kuin surmaisi satakielen.

       Siltä minusta tuntuu.

       Kun vertaan siihen kuvaan, minkä näin oman presidenttimme Facebook –seinällä.

 Sotshissa, Venäjällä, pidettävien talviolympialaisten aikaan löysin Tasavallan presidentin Sauli Niinistön Facebook –seinältä viehättävän kuvan. Kuvassa presidentti ja hänen puolisonsa Jenni Haukio poseeraavat käsissään somat olympialaisten viralliset sormikkaat. Hiukan hupaisaa on, että valkoisten sormikkaiden sormet on kudottu erivärisiksi – ihan niin kuin olympialipun renkaat.

Hilpeän kuvan sateenkaarisormikkaineen voi tulkita toisinkin – ja monet ovat tehneet niin. Mutta vain presidentti ja rouva itse tietävät oman tulkintansa.

Silti on niin, että kun katsoja lukee tai kuulee uutisen, katselee kuvaa lehdessä tai internetissä, kuuntelee musiikkia tai pysähtyy jonkun maiseman keskelle, hän aina muodostaa oman tulkintansa siitä – oikean tai väärän. Vaikka en ole aivan varma, voidaanko kenenkään henkilökohtaista tulkintaa sanoa vääräksi; väärä se voi olla jollekulle toiselle, joka näkee ja kuulee eri tavoin – omasta ajatus- ja uskomusmaailmastaan käsin.

x x x

Minä en tulkinnut presidenttiparin kuvaa ainakaan myötätunnon osoitukseksi sille, miten Putinin Venäjällä kohdellaan homoseksuaaleja. Eikähän nyt liioin ole niin, että Venäjällä vain homoseksuaalit ovat ainoa vainottu ihmisryhmä. Kärjistäen voisi sanoa, että todellinen todenpuhuja saa katon päänsä päälle vain vankilassa – ellei menetä sitä ennen henkeään hämärissä olosuhteissa.

Anna Politkovskaja tiedetään – ainakin jotkut vielä muistavat hänet. Mutta Anna Politkovskaja ei ollut eikä ole ainoa murhattu journalisti Venäjällä, ei liioin ainoa, jonka murha yhä on selvittämättä..

Kysymys on ennen kaikkea ihmisoikeuksista.

Minun ajatusmaailmaani ei mitenkään sovi sellainen käsitys, että esimerkiksi homoseksuaaleilla ei ole ihmisoikeuksia – että heidän paikkansa on vankilassa. Enkä ole aivan varma, etteikö myös mielisairaaloissa vieläkin hoidettaisi homoseksuaaleja ja muitakin toisinajattelijoita. Kaikki heistä eivät varmaankaan ole syyllistyneet veropetoksiin.

Minun ajatusmaailmaani ei mitenkään sovi sellainen käsitys, että protestointi tällaista kohtaan olisi paheksuttavaa ja peräti synti.

x x x

Arvelen, että presidentti Putin on oppinut kirkolliset mielipiteensä ja käyttäytymisensä tässä epäpyhässä allianssissa, joka on solmittu valtion ja kirkon kesken. Jo ennen valintaansa patriarkaksi metropoliitta Kirill oli Putinin vahva tukija. Kun Venäjän kansan kahdeksannessa maailmankokouksessa säädettiin lakia ”liiketoimen harjoittamisen moraalisista säännöistä ja periaatteista”, metropoliitta Kirill johti istuntoa, jossa keskusteltiin laista.

”Hän sanoi avoimesti: ´Menemme kaikkien luo ja pyydämme heitä allekirjoittamaan. Jos joku kieltäytyy, pidämme huolen siitä, että hänen nimensä tulee kaikkien tietoon.´ - - -

”Tämän liikemiehille suunnatun moraalisten periaatteiden lain hyväksyminen on erikoinen veto valtiosta erotetulta kirkolta, joka näin sekaantuu sisä- ja ulkopolitiikkaan.” (Anna Politkovskaja, Venäläinen päiväkirja)

Kun luen Politkovskajaa, minusta näyttää siltä, että tämän tuen varassa Putin on valmis säädättämään lakeja myös sen mukaan, kuinka Venäjän kirkko tulkitsee asioita. Syntyy kuva, että liitto on luja: presidentti antaa kirkolle, mitä se haluaa – kirkko huolehtii siitä, että tämä entinen KGB – eversti pysyy vallassa ja voi jopa likvidoituttaa vakavimmat vastustajansa.

Niinpä vuosia sitten tapahtunut Pussy Riot –skandaali ei ollut mikään Kirkon häpäisy. Juuri siksi esiintyjiä rangaistiin maallisessa oikeusistuimessa.

x x x

Zinetula Biljaletdinovia Putin tuskin lähettää Siperiaan, vaikka tämä hänen valitsemansa valmentaja ei tuonutkaan Putinille jääkiekon kultamitalia Sotshin olympialaisista. Biljaletdinov on itse kertonut saaneensa tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä.

Hän sai tarjouksen – tietysti – Putinilta, koska hän oli Venäjällä ainoa valmentaja, jonka kykyjen katsottiin riittävän joukkueen luomiseen. Mutta joukkueeseen oli mahdutettava uusrikkaat jääkiekkotähdet. Jääkiekko on kuitenkin joukkuelaji – ja sen nämä ovetshkinit ja kovaltshukit ja malkinit myönsivät hävittyään ottelun, jota Ovetshkin ennakkoon kuvasi ”todelliseksi kuoleman peliksi ja täydeksi sodaksi, johon Venäjä on valmis”.

En väitä Biljaletdinoviakaan köyhäksi. Ajattelen vain, että väärä mies sai venäläisen median haukut.

Mutta mediahan on Putinin sensuurin alla.

x x x

Väistämättä tästä kaikesta syntyy mielessäni yksi selkeä kokonaisuus. Kun luen murhatun journalistin rohkeita tekstejä kymmenen vuoden takaa, kun ajattelen tarjousta, josta jääkiekkovalmentaja ei voinut kieltäytyä ja hävityn jääkiekko-ottelun jälkeistä lehdistötilaisuutta, kun ajattelen mahdollisimman kauas kotoaan ja perheestään karkotettua nuorta äitiä, mieleeni tulee erään kirjan nimi: Kuin ampuisi satakielen.

Siltä minusta tuntuu.

Kun vertaan siihen kuvaan, minkä näin oman presidenttimme Facebook –seinällä.

 Sotshissa, Venäjällä, pidettävien talviolympialaisten aikaan löysin Tasavallan presidentin Sauli Niinistön Facebook –seinältä viehättävän kuvan. Kuvassa presidentti ja hänen puolisonsa Jenni Haukio poseeraavat käsissään somat olympialaisten viralliset sormikkaat. Hiukan hupaisaa on, että valkoisten sormikkaiden sormet on kudottu erivärisiksi – ihan niin kuin olympialipun renkaat.

Hilpeän kuvan sateenkaarisormikkaineen voi tulkita toisinkin – ja monet ovat tehneet niin. Mutta vain presidentti ja rouva itse tietävät oman tulkintansa.

Silti on niin, että kun katsoja lukee tai kuulee uutisen, katselee kuvaa lehdessä tai internetissä, kuuntelee musiikkia tai pysähtyy jonkun maiseman keskelle, hän aina muodostaa oman tulkintansa siitä – oikean tai väärän. Vaikka en ole aivan varma, voidaanko kenenkään henkilökohtaista tulkintaa sanoa vääräksi; väärä se voi olla jollekulle toiselle, joka näkee ja kuulee eri tavoin – omasta ajatus- ja uskomusmaailmastaan käsin.

x x x

Minä en tulkinnut presidenttiparin kuvaa ainakaan myötätunnon osoitukseksi sille, miten Putinin Venäjällä kohdellaan homoseksuaaleja. Eikähän nyt liioin ole niin, että Venäjällä vain homoseksuaalit ovat ainoa vainottu ihmisryhmä. Kärjistäen voisi sanoa, että todellinen todenpuhuja saa katon päänsä päälle vain vankilassa – ellei menetä sitä ennen henkeään hämärissä olosuhteissa.

Anna Politkovskaja tiedetään – ainakin jotkut vielä muistavat hänet. Mutta Anna Politkovskaja ei ollut eikä ole ainoa murhattu journalisti Venäjällä, ei liioin ainoa, jonka murha yhä on selvittämättä..

Kysymys on ennen kaikkea ihmisoikeuksista.

Minun ajatusmaailmaani ei mitenkään sovi sellainen käsitys, että esimerkiksi homoseksuaaleilla ei ole ihmisoikeuksia – että heidän paikkansa on vankilassa. Enkä ole aivan varma, etteikö myös mielisairaaloissa vieläkin hoidettaisi homoseksuaaleja ja muitakin toisinajattelijoita. Kaikki heistä eivät varmaankaan ole syyllistyneet veropetoksiin.

Minun ajatusmaailmaani ei mitenkään sovi sellainen käsitys, että protestointi tällaista kohtaan olisi paheksuttavaa ja peräti synti.

x x x

Arvelen, että presidentti Putin on oppinut kirkolliset mielipiteensä ja käyttäytymisensä tässä epäpyhässä allianssissa, joka on solmittu valtion ja kirkon kesken. Jo ennen valintaansa patriarkaksi metropoliitta Kirill oli Putinin vahva tukija. Kun Venäjän kansan kahdeksannessa maailmankokouksessa säädettiin lakia ”liiketoimen harjoittamisen moraalisista säännöistä ja periaatteista”, metropoliitta Kirill johti istuntoa, jossa keskusteltiin laista.

”Hän sanoi avoimesti: ´Menemme kaikkien luo ja pyydämme heitä allekirjoittamaan. Jos joku kieltäytyy, pidämme huolen siitä, että hänen nimensä tulee kaikkien tietoon.´ - - -

”Tämän liikemiehille suunnatun moraalisten periaatteiden lain hyväksyminen on erikoinen veto valtiosta erotetulta kirkolta, joka näin sekaantuu sisä- ja ulkopolitiikkaan.” (Anna Politkovskaja, Venäläinen päiväkirja)

Kun luen Politkovskajaa, minusta näyttää siltä, että tämän tuen varassa Putin on valmis säädättämään lakeja myös sen mukaan, kuinka Venäjän kirkko tulkitsee asioita. Syntyy kuva, että liitto on luja: presidentti antaa kirkolle, mitä se haluaa – kirkko huolehtii siitä, että tämä entinen KGB – eversti pysyy vallassa ja voi jopa likvidoituttaa vakavimmat vastustajansa.

Niinpä vuosia sitten tapahtunut Pussy Riot –skandaali ei ollut mikään Kirkon häpäisy. Juuri siksi esiintyjiä rangaistiin maallisessa oikeusistuimessa.

x x x

Zinetula Biljaletdinovia Putin tuskin lähettää Siperiaan, vaikka tämä hänen valitsemansa valmentaja ei tuonutkaan Putinille jääkiekon kultamitalia Sotshin olympialaisista. Biljaletdinov on itse kertonut saaneensa tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä.

Hän sai tarjouksen – tietysti – Putinilta, koska hän oli Venäjällä ainoa valmentaja, jonka kykyjen katsottiin riittävän joukkueen luomiseen. Mutta joukkueeseen oli mahdutettava uusrikkaat jääkiekkotähdet. Jääkiekko on kuitenkin joukkuelaji – ja sen nämä ovetshkinit ja kovaltshukit ja malkinit myönsivät hävittyään ottelun, jota Ovetshkin ennakkoon kuvasi ”todelliseksi kuoleman peliksi ja täydeksi sodaksi, johon Venäjä on valmis”.

En väitä Biljaletdinoviakaan köyhäksi. Ajattelen vain, että väärä mies sai venäläisen median haukut.

Mutta mediahan on Putinin sensuurin alla.

x x x

Väistämättä tästä kaikesta syntyy mielessäni yksi selkeä kokonaisuus. Kun luen murhatun journalistin rohkeita tekstejä kymmenen vuoden takaa, kun ajattelen tarjousta, josta jääkiekkovalmentaja ei voinut kieltäytyä ja hävityn jääkiekko-ottelun jälkeistä lehdistötilaisuutta, kun ajattelen mahdollisimman kauas kotoaan ja perheestään karkotettua nuorta äitiä, mieleeni tulee erään kirjan nimi: Kuin ampuisi satakielen.

Siltä minusta tuntuu.

Kun vertaan siihen kuvaan, minkä näin oman presidenttimme Facebook –seinällä.

Analogi In Memoriam

Vantaan seurakuntayhtymä näki viime vuonna hyväksi – ilmeisesti postikulujen takia – ruveta jakamaan Vantaan Lauri –lehteä muun mainospostin muassa jokaiseen kotiin. Iloitsin siitä.

       Tietenkään Vantaan Lauri ei ole Kirkko ja kaupunki, mutta on sillä kolumnistinaan Antti Nylén ja silloin tällöin sen sivuilla haastatellaan myös ortodokseja. Tosin siinäkään ei ole avaraa keskustelupalstaa, jollaista muistan Kirkko ja kaupunki –lehdessä Helsingin –aikoinani useinkin innolla lukeneeni.

       Keskustelua olen kaivannut ortodoksisiinkin lehtiin, ja kaipaan yhä. Tiedän kyllä, että suomalaiset eivät ole mielettömän keskustelevaista kansaa, mutta tiedän myös, että useissa ortodoksisissa lehdissä ei avointa keskustelua hyväksytä. Tiedän sen kokemuksesta.

Eipä siitä niin kovin kauan ole aikaa kulunut, eikä kovin runsaasti vettä Vantaanjoessa virrannut, kun ihmettelin piskuisen kirkkomme laajaa lehtivalikoimaa. Ikään kuin ihmettelyni olisi kuultu ja minua haluttaisiin armahtaa: kirkkomme lehtien lippulaiva Analogi lopetetaan.

       Ymmärrän erinomaisen hyvin, ettei kirkossa pienten ja keskikokoisten seurakuntien tehtävä ole julkaista koko kirkon parasta lehteä. Ymmärrän, että sellaista odottaisi suurimmalta seurakunnalta, jonka lehti, Ortodoksiviesti, on laajalevikkisin.

       Ja katso: kun Analogi lopetetaan, saammekin kohdistaa katseemme Ortodoksiviestiin. Se ottaa kansiensa sisään koko Helsingin hiippakunnan kaikkien seurakuntien uutiset – mutta sen sisältöön ei näillä ole puuttumista.

Olen todellakin sitä mieltä, että kirkkokuntamme väkimäärän suhteen lehtiä on ilmestynyt liian paljon. Olen jo vuosikausia kannattanut ajatusta, että Ortodoksiviesti ja Analogi yhtyisivät ja muodostaisivat Helsingin hiippakunnan lehden. Omana lyhyeksi jääneenä valtuustokautenani Helsingin seurakunnassa esitin tätä, mutta omasta lehdestä ei oltu halukkaita luopumaan. Tiettävästi Analogin taholta on tehty sen jälkeenkin esitys asiasta, mutta siitäkään ei edetty mihinkään konkreettisiin tuloksiin.

       Kunnes sitten yhtäkkiä Analogin päätoimittajan eteen lyödään faktat Analogin lopettamisesta ja Ortodoksiviestin muuttumisesta koko hiippakunnan lehdeksi. Samalla päätoimittaja saa kuulla, ettei hänen palveluksiaan enää tarvita. Neuvottelut on käyty siten, ettei päätoimittaja ole niissä ollut mukana – eipä kaikin ajoin ollut asiasta tietoinenkaan.

       Niin – Analogi ja Ortodoksiviesti eivät siis yhdistyneet. Ortodoksiviesti teki kaappauksen. Ortodoksiviestin toimituksellisesta sisällöstä vastaavat edelleen Helsingin ortodoksisen seurakunnan työntekijät – Ortodoksiviestin nykyinen toimitus.

       Hiippakunnan seurakunnista vain Hämeenlinnan seurakunta jätti liittymättä yhteiseen lehteen – käsittääkseni siitä syystä, että kaivattuja säästöjä ei tällä yhteistyöllä saavuteta.

       Helsingin ortodoksinen seurakunta voi mainostaa itseään nyt myös koko hiippakunnan lehden julkaisijana. Kirkkomme suurin seurakunta tietysti julkaisee kirkkomme suurinta lehteä – kuinkapa muuten voisi ollakaan. Valta keskittyy yhä enemmän Helsingin ortodoksiseen seurakuntaan.

       Olen jo aikaisemmassa blogissani kirjoittanut siitä, millaisin kriteerein kirkon työntekijät ulkopuolisen silmin tunnutaan valitsevan. Fraasia käyttääkseni olen antanut itselleni kertoa, että jotkut eivät nähneet Analogin päätoimittajassa riittävästi näiden kriteerien mukaisia ominaisuuksia.

Tiedän Analogia moititun liian liberaaliksi, liian vähän ortodoksisuutta ja sen hengellistä puolta esiintuovaksi. Juuri siinä suhteessa Analogi on ollut ainoalaatuinen: se on esitellyt ortodoksisuutta monipuolisesti ja kokonaisvaltaisesti, sen käsityksen pohjalta, että ortodoksisuus on myös elämäntapa. Analogi on ainoana lehtenä rohjennut esittää myös kriittisiä näkemyksiä, ja ehkä siinä on ollut sen suurin synti. Meidän kirkkommehan on lintukoto, jossa kaikki on hys-hys hyvin ja – täytyy siteerata ihan yli puolenvuosisadan takaista luterilaista Vähää katekismusta: ”Selitämme kaikki parhain päin.”

       Analogin syvästä paneutumisesta kirkkomme todella tärkeisiin asioihin otan ainoaksi mutta sitä merkittävämmäksi esimerkiksi patriarkka Bartolomeuksen vierailun ja sen käsittelyn lehdissämme. Analogin artikkelit lyövät kirkkaasti laudalta kaikki muut hempeät kuvailut siitä, miten patriarkka otettiin vastaan missäkin kirkossa tietyn värisin kukkakimpuin. Mitä merkitystä sellaisella on Suomen ortodoksisen kirkon ja Ekumeenisen patriarkaatin välisissä suhteissa?

Jätän siis haikein mielin jäähyväiset Analogille, tuolle journalistisestikin hienolle ja laadukkuudestaan jopa palkitulle lehdelle, ja sen päätoimittajalle Kari M. Räntilälle, josta muutamia vuosia sitten pappisvihkimyksessä tuli isä Hariton.

       Omalta osaltani olen ylpeä siitä, että sain kirjoittaa lehden viimeiseen numeroon Helsingin ortodoksista seurakuntaa sadan vuoden ajalta käsitelleen, Mirolybovin suvun jäsenten haastatteluihin perustuneen artikkelin. Sain siitä sellaistakin palautetta, että sen paikka olisi ollut Helsingin seurakunnan lehdessä Ortodoksiviestissä… Iloitsen siitä, että Analogissa tämän merkittävän historian vähäinen kuvaus koettiin riittävän merkittäväksi.

Onko meillä opetusministeri?

Tämä kirjoittamani kuvaa yksittäistapauksia, mutta en usko niiden olevan ainoalaatuisia – pikemminkin päinvastoin. Saattaa olla, että kapeasta pääkaupunkiseudun horisontista katsottuna ne vaikuttavat uskomattomilta tai ainakin äärimmäisen harvinaisilta, mutta Suomi on iso maa ja jotkut todellakin haluavat asua maaseudulla.

       Tämä kirjoittamani on myös vain toisen osapuolen näkemys asiasta, mutta kyse onkin nimenomaan siitä toisesta osapuolesta, koululaisesta – lapsesta, nuoresta.

Lapsi oli harvinaisen lahjakas musikaalisesti jo paljon ennen esikouluaikaa, ja tämän arvion esittivät hämmästyneinä ihmiset, jotka tiesivät musiikista. Hän ei ollut käynyt edes muskarissa, mutta hän oli nähnyt ja kuunnellut muutakin kuin poppia. Ja kun hän pääsi pianon ääreen, hän vietti siinä monia pitkiä onnellisia hetkiä. Hän kertoi soittamalla tarinoita.

       Uskomatonta se oli: jo se, että lapsi osaa asettaa sormensa koskettimille oikein, ei plimputa yhdellä tai kahdella sormella jotakin epämääräistä. Hän soittaa melodioita – ja välillä hän kertoo, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Totisesti näissä musikaalisissa tarinoissa, sanoisin mielelläni pikku sävellyksissä, kuuli sen tarinan: kuuli, miten metsän pikkueläimet leikkivät innoissaan, miten yhtäkkiä myrsky lähestyy ja pikku eläimet hakeutuvat suojaisiin pesiinsä ja miten niiden emot niitä lohduttavat; ja miten hurja myrsky vihdoin alkaa laantua – miten viimeiset sadepisarat ovat hidas vaimeneva dilp dop ja rajutuuli muuttuu lempeäksi huminaksi puiden latvuksissa.

       Hän kertoi lukemattomia tarinoita soitollaan, ja hän järjesti myös muutaman kerran konsertin kotosalla, kun vieraita oli riittävästi kuuntelemassa.

Hän on nyt peruskoulun kuudennella luokalla, ja hänellä on kotona oma piano, mutta en enää ole kuullut hänen soittavan. Kysyin häneltä, eikö hän enää pidä musiikista, ja hän pudisti kiivaasti päätään, sanoi yhden ainoan sanan varsin painavasti: ”En.” Kysyin, milloin tämä syvä pesäero musiikkiin oli syntynyt. ”Neljä vuotta sitten”, tuli täsmällinen vastaus. Kun ihmettelin syytä, hän kertoi koulun musiikinopetuksesta.

       Vielä kuudesluokkalaisilla on soittimena nokkahuilu. Olen kuullut sanottavan, ettei nokkahuilu ole alkeisopetuksessakaan epävireisyytensä takia paras mahdollinen opetusväline – mutta en ole alan asiantuntija. Hänen koulullaan kyllä on kosketinsoittimet – epäilemättä jokaisessa koulussa on myös piano, mutta sitä ei liene lupa käyttää musiikinopetuksessa – kitaroita, rumpusetti ja joitakin muitakin soittimia. Mutta. ”Niillä saa soittaa vain ne, jotka soittaa bändeissä.”

       Niin, hän ei koskaan ollut mikään bändisoittaja. Hän siis koulun musiikkitunnilla joskus soittaa nokkahuilua – tai ”sitten me lauletaan jotakin”.

       Ja hän kohauttaa olkiaan, ei uhmakkaasti, koska hän on kiltti lapsi, vaan vähän haikeasti, ja sanoo:

       ”Kun minkä sille voi, että musiikki lakkas olemasta kivaa, kun koulussa oli sellaista. Eikä niitä nuottejakaan koskaan selitetty kunnolla”

Olen hyvin surullinen, koska olin nähnyt miten suuresti hän rakasti musiikkia – olin nähnyt senkin, miten hän ”tarinoissaan” purki joskus omaa pahaa mieltään… Mutta ennen kaikkea ihmettelen, kuuluuko koulun musiikkiopetukseen todellakin vain bändisoitto ja ovatko lapset eriarvoisessa asemassa koulun omistamien soittimien käyttämisessä.

       Kun juuri joulun alla kuuntelin kahden musiikkimiehen, Risto Nordellin ja M.A. Nummisen, Joululahjavalvojaisia, molemmat herrat painottivat aivan aiheellisesti klassisen musiikin opetusta lapsille aivan alusta alkaen.

       Minusta nämä pianolla soitetut tarinat vihjasivat enemmän ns. klassiseen puoleen kuin sellaiseen musiikkiin, mitä bändit soittavat.

       Ja olen tietoinen musiikkikouluista ja –opistoista. Mutta tämä kirjoitus käsittelee kaikkien lasten mahdollisuuksia oppivelvollisuuskoulussa.

Toinen tositarinani koskee murkkuikäistä nuortamiestä, joka harrastaa sekä jääkiekkoa että jalkapalloa – lahjakkaampi hän on jalkapalloilijana mutta jääkiekko on silti hänelle mieluisampaa. Olen junnuikäisten tuloksia seuratessani ja videoklippejä hänen peleistään katsellessani havainnut, että hän ei ole lainkaan huono pelaaja – pikemminkin päinvastoin. 

       Hämmästyin kuullessani, että hänen liikuntanumeronsa on seiska.

Tietysti minä tiedän, että koululiikunta on muutakin kuin jalkapalloa ja jääkiekkoa. Mutta kannustavaa ei taatusti ole yhdellekään oppilaalle, kun opettaja ilmoittaa, että (esimerkiksi) omien suksien puuttuminen alentaa absoluuttisesti liikuntanumeroa yhdellä numerolla.

       Teoreettinen mahdollisuus: on oppilas, joka menestyy loistavasti kaikissa muissa lajeissa, mutta muiden aktiivisesti harrastamiensa lajien ja niihin tarvittavien välineiden lisäksi isäpappa ja äiti eivät enää pysty hankkimaan suksia vain koulun urheilutunteja varten – kun kouluvuotena hiihdetään noin kaksi kertaa. Vaikka hän siis on loistava telineiltä tennikseen, hänen liikuntanumeronsa on maksimissaan 9.

       Minusta se ei ole oikeudenmukaista.

Oikeudenmukaista ei ole sekään, että nuorelle jääkiekkoa harrastavalle pojalle on hankittava uusia varusteita vuosittain, sillä lapset kasvavat, luistimet kuluvat ja mailat katkeavat – ja nämä välineet eivät ole halpoja, edes edullisesti niitä on vaikea saada. Sitten olisi hankittava lisäksi kahdesti talvessa käytettävät sukset – ja hiihtokengät, totta kai, mikä on melkoinen menoerä sekin. Eipä siinä auta viedä kouluun mukanaan halpissuksia; siitä saa taatusti kuulla kavereilta ivailmauksen ihan niin kuin se poika, jolla ei ollut merkkicollege vaan Halpa-Hallista ostettu.

       Minua hämmentää myös se, ettei aikuinen opettajakoulutuksen saanut ihminen ymmärrä, miten hän tällaisilla ehdottomuuksillaan ja kriteereillään saa nimenomaan murkkuikäiset oppilaat tunneillaan vastahankaan paljossa muussakin.

       Ja jos kyseessä ei ole kiltti oppilas, selvä seuraamus on, että liikuntanumero laskee ainakin yhden numeron häiritsevän käytöksen takia.

       Mitä sitäkin ihmettelen, koska käyttäytymisestä on todistuksessa oma arvionsa.

Yhteenlaskun lopputulos:

       Kirjoitus- ja lukutaito on onnistuttu aika hyvin ajamaan kouluopetuksessa alas.

       Entinen mainio matematiikkamaa on menneisyyttä kuin Nokia

       Luovuus nujerretaan kevyesti, ehkä nimenomaan opettajan ymmärtämättömyyden takia.

       Liikunnasta tehdään vastenmielistä (varsinkin murkkuikäisille) oppilaille pakkojutuilla, ehkä myös opettajan ylimielisyyden tai ammattitaidottomuuden takia.

       Tarkoitan tässä ammattitaidottomuudella sitä, että opettajalta osin tai kokonaan puuttuu niin sanottu psykologinen taju ja käsitys lasten ja nuorten ajattelutavasta.

       Kärjistän: Kiltti lapsi on mukautuvainen ja sopeutuu hyvin nokkahuiluun, joten ei siihen tarvitse kiinnittää huomiota. Mielipiteensä ääneen ilmoittava oppilas on hankala häirikkö, eikä sen kanssa voi tulla toimeen, mutta sille voi osoittaa sen paikan: olkoon niin hyvä futaaja kuin tahtoo – koululiikunnasta se saa seiskan.

       Mihin koululaitos ihan aikuisten oikeasti on menossa?

Ja haloo Helsinki ja hallitus: onko meillä opetusministeri? Mitä se tekee? Pakko on lähteä ylärakenteista, kun ruohonjuuritaso toimii omaan tahtiinsa. Urheiluministerin piikkiin koululiikuntaa ei oikein voine sijoittaa – vai voisiko?

(Esimerkkitapaukseni eivät ole samasta koulusta mutta kylläkin samasta kaupungista. Kaupunki on Seinäjoki.)

Sika

Joulun alla joku iltapäivälehti otsikoi jonkun juttunsa jotenkin siihen tapaan, että koko joulu menee pilalle, jos joulukinkun paisto epäonnistuu. Ja myöhemmin otsikot kertoivat ihmisten muuttuvan suorastaan hirviöiksi asioidessaan kaupoissa jouluryysiksen aikaan.              Väistämättä molemmat ”uutiset” toivat mieleeni Juice Leskisen joulurenkutuksen Sika.

Sillä jonkinlaiseksi renkutuksesihan se helposti mieltyy – niin, että teksti jää kuulematta. Tosiasia kumminkin on, että tekstissä on varsin syvä ja koskettava sisältö kuten Juicen monissa muissakin kepeiltä sanailoitteluilta tuntuvissa lyriikoissa.

Sillä mitä muuta Sika on kuin kaupallisen joulunvieton huikea kritiikki?

       Se kertoo sen saman, minkä iltapäivälehtien joulunalusotsikot: joulu menee pilalle, ellei kinkun paisto onnistu – ja ihminen muuttuu hirviöksi tavaratalon jouluhuumassa:

       ”Jouluruuhkassa ihminen sokkona ryntää.

       Kadulla adventtisohjoa kyntää.”

       Ja kaiken ostoshysterian jälkeen todellakin koko joulu on kinkku ja ”Joulun tähti ehdoton on SIKA!”

Mitenkään erityisen hämmästyttävää tietenkään ei ole, että useimmat kuulijat saavat korviinsa rallatuksen, joka saattaa kuulostaa vastenmieliseltä, jopa jollakin tapaa rienaavalta. Sillä suuri juhlahan joulu on – vietetään sitä nyt mistä syystä tahansa. Eikä Juicekaan sano, kuinka joulua pitäisi viettää…

       Toki Juicen teksteissä on nähty jumalanpilkkaakin, kun – erityisesti – laululyriikkaa on kuunneltu puolella korvin. Silloin on tietenkin helppo mieltää jokainen pyhiin arvoihin vihjaavakin kriittinen teksti pilkkalauluna – syventymättä siihen, mitä kritisoidaan, tai huomaamatta sitä, miten kevyiltäkin tuntuvissa teksteissä on varsin usein pohdiskeleva pohjavire.

Juice, tuo koko kansan ”legenda vuolas ja väsymätön”, on lisäksi vain yksi puoli Juhani Leskisestä. Sikäli kuin tiedän, hänen ystävänsä eivät kutsuneet häntä Juiceksi vaan Jussiksi. Ja myös Juice Leskisessä on rockartistin lisäksi toinenkin puoli. Hän on useita kokoelmia julkaissut runoilija, jonka runoissa on tekijälle tyypillisen sanaleikittelyn takana suurta vakavuutta.

       Esimerkiksi kokoelmassa Jumala on (1996) Leskinen kirjoittaa: "jumala on, / vaikka ei uskoisi". Hän ei anna Jumalalle ominaisuuksia, ei kerro, millainen tämä on. Sen sijaan hän jo laululyriikoissaan esittää monta Jeesus –hahmoa, joiden kaikkien merkittävin attribuutti on rakkaus. Eräs traagisimmista on Rakkauden ammattilainen –tekstissä (Yölento, 1986)

Mutta joulu, kinkku ja sika.

       Jouluaaton vastaisena yönä paistetaan kinkku – sinappihuntunsa se saa aattona ennen jouluateriaa. Tietysti ”on äiti laittanut kystä kyllä”, vaikka isä on näinä päivinä varmaan osallistunut ruoanlaittoon myös. ”Kuusen pienet kynttiläiset valaisevat somasti” – mutta epäilen, tokko lapsukaiset laulelevat sen ympärillä sulosti.

       Koko joulu on sanoitettu joululauluihin – ja ”siitä tuntee joulun”: kaunista se on, harrasta joidenkin laulujen mukaan ja niinkin riemullista, että vanhuskin unohtaa vaivansa ja yltyy yhteiseen ilonpitoon.

       Niin, tuntuuhan se tietysti vähän rienaavalta, kun Juice vetäisee:

      ”Joulu on täynnä kinkkua, kylkeä, potkaa,

      läskiä, niskaa ja tietenkin votkaa.

      Kun loppuu aatto ja alkaa yö

      niin ihminen on sitä mitä hän syö.” 

Eikä se todellakaan Juicen vika ole, että tämäkin kuva joulusta on totta.

Nuo pyhät naiset

Kahdesta katolisesta naismystikosta on viime aikoina tullut minulle kovin läheisiä. Ajallisesti aikaisempi heistä on äiti Juliana Norwichlainen, joka eli 1300 – 1400 –lukujen taitteessa Englannissa; Avilan Teresa sata vuotta myöhemmin Espanjassa. Molempien tekstit ovat ihmeellisen eläviä yhä tänä päivänä, ja niitä lukiessani olen havahtunut pohtimaan sellaistakin, miksi ortodoksisessa kirkossa ei ole naisten kirjoittamia tekstejä, vaikka pyhiä naisia on kautta kirkon historian ollut.

       Kleeruksen kanssa asialla ei liene mitään tekemistä, koska molemmissa kirkoissa vain miehet voivat palvella pappeina. Toisaalta: kanonit kieltävät myös opettamisen naisilta – sitä, millainen tilanne katolisessa kirkossa on, en sen sijaan tiedä. Epäilen, ettei siellä tuollaista kieltoa ole, koska Teresa on sittemmin julistettu katolisen kirkon kirkonopettajaksi muutaman muun naispyhän ohessa.

       Ja mikä lopulta on opetusta? Totta kyllä, ainakin kirjassa Sisäinen linna Avilan Teresa selkeästi opettaa luostarisisaria; äiti Juliana sen sijaan ainoastaan kuvaa mystistä kokemustaan Jumalan rakkauden ilmestys –teoksessa.

Teresan opin tuntemaan jo vuosikausia sitten, ihan nuorena, tosin vain lyhyiden tekstisitaattien välityksellä. Jälkeenpäin olen miettinyt, että ne olivat sitäkin vaikuttavampia. Itse asiassa niiden vaikutus oli minuun niin suuri, että vuosia myöhemmin tyttäreni sai nimen Teresa. Myöhemmin olen iloinnut, kun olen saanut luettavakseni enemmän hänen tekstejään – ensimmäisten joukossa laajan omaelämäkerrallisen kirjoituksen Elämäni.

       Sitä, miten äiti Julianaan tutustuin, en muista. Vuosikaudet, markka-aikaan ostettuna, hyllyssäni kuitenkin on ollut tämä hänen suurenmoinen teoksensa Jumalan rakkauden ilmestys. Lukemattomana. Kunnes viime huhtikuussa, joka oli vaikea kuukausi elämässäni, otin sen käteeni ja aloin sitä selailla. Kokonaisen kuukauden, kaikki sen valvotut yöt, vietin äiti Julianan seurassa – ja jälkeenpäin, kun olin siitä sairauteni vaiheesta päässyt eroon ainakin toistaiseksi, olen ajatellut, miten suuri siunaus nuo valvotut yöt elämässäni loppujen lopuksi olivat.

Voi olla, että Teresan henkilöhistoriassa minua kiehtoo erityisesti hänen tietynlainen epäsovinnaisuutensa. Se tosin puhkesi kukkaan vasta sen jälkeen, kun hän oli kristilliselle mystiikalle ominaiseen tapaan saanut kokea tietoisuuden Kristuksen välittömästä läsnäolosta, ja ennen kaikkea sen jälkeen, kun kärsivän Kristuksen kuva herätti hänessä syvää myötätuntoa ja samalla halun elää kuin Kristus. Tämä vapautti hänet sääty-yhteiskunnan ja luostariyhteisön sovinnaisuuden paineista.

       Kun nyt luen Teresan Sisäistä linnaa, minulle on lisäksi tullut aika järisyttävä tunne: lukiessani koen tuon tuosta, miten sanojen takaa kuulen koko ajan igumenia Marinan äänen. Alussa se suorastaan hämmensi minua.

       Niin kaukana ajallisesti, paikallisesti ja voi ehkä sanoa, että myös kirkollisesti he ovat toisistaan – silti en voi välttyä kokemasta kaltaisuutta heidän välillään. Ehkä se johtuu siitä, että hurmoksistaan huolimatta Teresa oli myös erittäin käytännönläheinen – ja se piirre oli voimakas myös igumenia Marinassa.

      Kun esimerkiksi Teresa siteeraa ilmeisen muistinvaraisesti Raamatusta tiettyä opetusta, hän lopettaa lauseensa: ”…kuten sanoo joko pyhä Paavali tai Kristus.” Juuri silloin kuulen igumenia Marinan äänenpainot korvissani, ja minulle tulee tavattoman hyvä mieli ja on kuin äiti Marina olisi aivan lähellä minua.

Jos Teresan kirjoitukset ovatkin säilyneet mielessäni jo puoli vuosisataa, kenties enemmän, Juliana valloitti minut täysin ensi tutustumisella. Se on tämä lause, jonka Kristus sanoo Julianalle: ”Kaikki muuttuu hyväksi. Kaikki muuttuu hyväksi. Aivan kaikki muuttuu hyväksi.” Sillä ei Kristus sanoillaan tarkoita Julianan senhetkistä tilannetta, eipä edes mustan surman kolmesti koetteleman Englannin toipumista menetyksistä, vaan tuo lause hahmottaa esille näkymän kaiken asettamisesta ennalleen:

       ”Mikä on sinulle mahdotonta, on minulle mahdollista. Minun sanani kestää kaikissa kohdin ja minä käännän kaiken hyväksi.”

       Niinpä Juliana joutui lisäämään ilmestystensä kuvauksiin selvityksen, että on katolisen kirkon uskollinen tytär. Hänen näkynsähän vahvistivat sitä joidenkin ortodoksistenkin isien näkemystä, että lopulta kaikki todella pelastuvat. Juliana joutui näitä lisäyksiä tekemään, ettei häntä olisi pidetty harhaoppisena kuten Origenes Aleksandrialaista. Ortodoksisista isistä, joilla tämä näkemys on selvänä, ei kuitenkaan Gregorios Nyssalaista eikä Iisak Syyrialaista pidetä hereetikkoina…

       Tämä näky minut otti omakseen.

       Mutta Julianan tekstit ovat alusta loppuun koskettavia, puhuttelevia – lämpöisiä ja kodikkaita. Niissä on niin syvä sisältö, että kirja ei ole mikään yhden kerran luettava teksti, vaikka miten ajatuksella lukisi.

       Ei Thomas Merton suotta sano, että ”Juliana on epäilyksettä yksi koko kristikunnan ihmeellisimmistä julistajista”.

Näissä pyhissä naisissa on merkillisintä minun mielestäni se, että he ilmestyksistään ja mystisistä kokemuksistaan huolimatta ovat kirjoittaneet erinomaisen tavallisesti, selkeästi ja tekisipä mieleni sanoa, että arkisesti – joskin, Julianan sanoja käyttääkseni – kotoisasti ja kohteliaasti. Mutta varsinainen syy, miksi kaipaan ortodoksisesta kirkosta naisten tekstejä, on siinä suuressa lempeydessä ja rakkaudessa, mikä näiden mystikoiden teksteistä huokuu.

       ”Tällä tavoin sain oppia, että Herramme tarkoituksena oli rakkaus. Ja niin ehdottoman varmasti - - - että ennen kuin Jumala loi meidät, hän rakasti meitä, eikä hänen rakkautensa koskaan vähentynyt eikä koskaan vähene.” (Äiti Juliana)

       ”Hänen salaisuutensa on kätketty syvälle, mutta vähintäänkin ja ilman epäilystä hän on antava meille sen, mikä on meille parasta.” (Avilan Teresa)

Mutta – pääsevätkö kaikki taivaaseen? Mikä on tämän Julianan lumoavan ajatuksen tulkinta…

       En tiedä – miten kukaan voisi tietää, vaikka varmoja mielipiteitä jotkut esittävätkin. Varman vastauksen sijaan lainaan Kallistos Waren uskomattoman hienoa tekstiä teoksessa Sisäinen valtakunta:

       ”Mutta uskomme Jumalan rakkauteen antaa meille rohkeutta toivoa kaikkien pelastuvan. - - - Viimeisen sanan saakoon pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen: ´Rakkaus ei voi sietää sitä. Pitää rukoilla kaikkien puolesta.´”

Avoin kirkko

Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa oli aikoinaan ryhmittymä Avoin seurakunta, joka ajoi nimensä mukaisesti avoimuutta seurakunnalliseen päätöksentekoon ja toimintaan yleensäkin. Sen symbolina pidettiin lisäksi auringonkukkaa, tuota minulle ikuisesti rakasta van Goghin tajuntaani iskemää eteläistä hyötykasvia, joka meillä on kuitenkin lähinnä koriste. Avoimen seurakunnan perustelut ja suunnitelmat kuulostivat hyviltä ja kauniilta, kunnes sen edustajat pääsivät valtaan.

       Sen jälkeen en minkään seurakunnassamme ole huomannut muuttuneen. Surullisena olen ajatellut, että niin se on: kauniista ideologioista huolimatta valtaapitävät eivät koskaan halua jakaa valtaa ja toisinajattelijat harvoin ovat hyväksyttyjä, vaikkei heitä diktatuurimaiden tapaan tyrmään suljettaisikaan.

       Siitä huolimatta minulla on unelma – unelma avoimesta seurakunnasta ja avoimesta kirkosta. Yhä uskon sen toteutumismahdollisuuksiin, vaikka aivan selvästi tämä naiivi uskoni kertoo vain, että olen tyhmä valkea pikkukoira, joka ei koskaan oppinut varomaan fasaaneja – ei sittenkään, kun yksi fasaani nokkasi sitä vaarallisesti silmään.

       Mutta oikeastaan sillä ei ole väliä – koska aivan varmaa on, että tässä iässä, tässä tilanteessa, missä olen, minulla ei ole minkäänlaisia pyrkimyksiä, ei minkäänlaista halua mihinkään valtaan, ja menneiden hämmennysten määrä ”kuinkas tässä kävikään” –tuntemuksineen on niin laaja, että sen ohessa muutama lisäpettymys ei minulle henkilökohtaisesti merkitse enää yhtään mitään.

Muistelen menneiltä vuosilta ev.lut.kirkon silloisista kampanjoista myös termin Avoin kirkko. Käsittääkseni se tarkoitti kirkkoa ja seurakuntayhteisöä, joka avoimesti otti vastaan kaikki kyselijät ja epätietoiset, hyvin epäileväisetkin. En ollenkaan väitä, etteikö ortodoksinen kirkkommekin niin tekisi – vaikka toki ortodoksienkin joukossa on runsaasti sellaisia, jotka tietävät ainoan oikean totuuden jumalanpalvelusjärjestyksestä siihen, ketkä pääsevät taivaaseen.

       Mutta kun tässä ja nyt kaipailen avointa kirkkoa ja avointa seurakuntaa, en tarkoita tätä.

       Tarkoitan sitä, että avoimessa kirkossa alhaalta ylös pitäisi vallita kirkkaan läpinäkyvyyden – sanotaanpa, että niin sanoissa kuin teoissakin. Pelkkinä sanoina avoimuus ja läpinäkyvyys ovat silkkaa sanahelinää.

       Minun mielestäni tiedottaminen on melkein avoimuuden avainsana. Eräällä tavalla vain sen avulla voidaan oikeasti toteuttaa niin avoimuutta kuin läpinäkyvyyttäkin.

       En tarkoita tiedottamisella vain mitä-missä-milloin –palstoja. Hyvä tiedottaminen kertoo myös miksi.

Ei, en suinkaan esitä, että jumalanpalveluskalentereista pitää jokaisen palveluksen kohdalla löytyä vastaus kysymykseen miksi, koska lienee selvää, että kaikki ortodoksit tietävät jumalanpalvelusten merkityksen. Tarkoitan monia uutisia, tarkoitan monia kerrottuja päätöksiä, tehdään ne sitten seurakuntien valtuustoissa, neuvostoissa tai kirkollishallituksen kollegion kokouksissa ja piispainkokouksissa. Tarkoitan myös henkilövalintoja.

       Toki kirkon omilla ja eri seurakuntien sivustoilla, jopa joskus vielä ilmestyvissä lehdissäkin, kerrotaan tehdyistä päätöksistä. Kerrotaan myös, miten NN on valittu johonkin toimeen, johon oli vaikkapa kuusi hakijaa. Useimmiten päätökseen vaikuttaneista syistä ei kerrota puolta sanaa puhumattakaan siitä, että kerrottaisiin muista mahdollisista vaihtoehdoista. Useimmiten ei liioin edes niiden viiden muun hakijan nimiä mainita.

       Niin henkilövalinnoista tulee varsin usein mieleen, että on valittu sopivin, mukavin – tuttava, hyvä ystävä. Ei tämä minun mieleeni syyttä tule. Tiedän ystäviä valitun jopa ilman alan kokemusta, jos pätevämmän on koettu jotenkin edustavan erilaista näkemystä. Tosin ei ole tarkistettu, pitääkö näkemyseroepäily paikkansa.

       Valitettavan usein on myös pätevän ohi valittu miellyttävä ja mukautuva hakija.

       Joskus huvittuneena olen ajatellut, että nämä valintaprosessit ovat kuin koiranäyttelyt: tuomari kyllä antaa aivan erinomaisen arvostelun mustalle koiralle, ei löydä siitä pienintäkään virhettä – mutta valitsee voittajaksi valkoisen koiran, koska henkilökohtaisesti pitää enemmän valkoisista koirista.

       Avoimuutta olisi, että hakijoista annettaisiin ennakkotietoa ja valinnat perusteltaisiin julkisesti. Minusta tuntuu, että silloin mustallakin koiralla olisi mahdollisuus selviytyä voittajaksi.

Samanlainen menetelmä toimii oikein hyvin kirkkomme ja seurakuntiemme luottamushenkilövalinnoissa, koska vain seurakuntien valtuustojen vaaleissa ja kirkkoherrojen vaaleissa käytetään ns suoraa kansanvaalia. Sen jälkeen valtuustot eivät enää kykenekään valitsemaan demokraattisesti neuvostoja tai toimikuntien jäseniä: enemmistö on valinnut omat ehdokkaansa eikä vähemmistöllä ole siihen sanan sijaa. Ehdokkaista, heidän taidoistaan ja kyvyiltään, ei keskustella avoimesti, vaan enemmistön pieni ryhmä on ennakkoon katsastanut sopivat henkilöt, joita enemmistö yksimielisesti äänestää.

       Tällä tavalla valta keskittyy seurakunnassa tietylle ryhmälle, ja se demokratia, mikä suuremmasta kansankirkosta on lainattu meidän kirkkoomme, muuttuu enemmistödiktatuuriksi.

       Minkäänlaisessa diktatuurissa ei koskaan ole ollut vähäisintäkään mahdollisuutta avoimuudelle ja läpinäkyvyydelle.

       Mutta kirkossa ja seurakunnissa sellainen tuntuu täysin käsittämättömältä, koska siinä ei voi nähdä hippustakaan kristillistä rakkautta.

       Se on silkkaa vallanhimoa.

Tavallisena seurakuntalaisena, joka sattuu olemaan kiinnostunut kirkkonsa ja seurakuntansa asioista, joudun varsin usein myös hämmästelemään erilaisia uudistuksia, joita on tehty, joita tehdään ja joita suunnitellaan. Kun juuri on oppinut uuden ”järjestelmän”, saa yllättäen kuulla, että sitä on muutettu. Eiväthän nämä muutokset elämään ja uskoon vaikuttaisi, ellei joskus jonkun muutoksen tuloksena havaitsisi olevan vain jumalanpalvelusten vähentäminen.

       Sitä siis miettii pienessä päässään, mitä halutaan vähentää, kun odotetaan hallinnonuudistusta. Sellaistakin olen tässä yhteydessä kuullut vilautettavan, että kirkkomme oikeastaan tarvitsisi vain yhden piispan – seurakuntia voisi olla kaiken kaikkiaan viisi. Niiden kirkkoherrat olisivat sitten kai vähän kuin pikku piispoja, ja kirkkomme muuttuisikin käytännössä todella vain hiippakunnaksi.

       Tämähän ei tietenkään ole ortodoksisen ajattelun mukaista – ellei hiippakunnaksi paluu ole juuri se uudistuksen päämäärä.

       Tässä kohdin mieleeni juolahti sellainen ajatus, että entäpä, jos hallintoa uudistettaisiin niin, että jokaisessa hiippakunnassa piispa hoitaisi piispuutensa ohella yhden seurakunnan kirkkoherran tehtävätkin. Tietenkään kyseessä ei voisi olla hiippakunnan suurin seurakunta, koska suurten seurakuntien kirkkoherroilla lienee työtä muutenkin, joskus jopa jakoon asti. Tämähän saattaisi olla peräti ortodoksista – ja ainakin sillä saataisiin huomattavia säästöjä.

       Näin saattaisi tosin piispan maallinen hohdokkuus hiukan himmetä, mutta hän olisi paremmin laumansa paimen. Vaan tällaiseen tuskin kukaan päättäjä olisi halukas…

       Jos kuitenkin avoin ja läpinäkyvä tiedotus toimisi, tavallinen seurakuntalainen ymmärtäisi, miksi nimenomaan hallintoa halutaan uudistaa – ja ennen kaikkea: millaiseksi sitä halutaan uudistaa.

       Jos avoin ja läpinäkyvä tiedotus toimisi, jos se kertoisi myös taustoista, jos se olisi tasapuolista, tavallinen seurakuntalainen myös ehkä ymmärtäisi sen, miksi jatkuvasti puhutaan hallinnosta, organisaatioista, koulutuksesta, coachaamisesta - eikä juuri ollenkaan siitä, minkä pitäisi olla kirkon päätehtävä: sielujen pelastamisesta.

Mutta koska avoimuutta ja läpinäkyvyyttä löytää vain puheista, tavallinen seurakuntalainen panee talteen viime kesän auringonkukista keräämänsä siemenet odottamaan ensi kevättä.

       Se tulee kenelle Jumala sallii sen tulevan.

Riittäisikö yksi piispa?

Suomen ortodoksisessa kirkossa on kolme hiippakuntaa. Jokaisessa hiippakunnassa on piispa, ja Karjalan hiippakuntaa lukuun ottamatta piispan titteli on metropoliitta. Karjalan hiippakunnan piispa on hiippakuntapiispuuden ohessa Suomen arkkipiispa. Kolmen hiippakuntapiispan lisäksi kirkossa on yksi apulaispiispa, jonka titteli on Joensuun piispa. Apulaispiispan erityiset tehtävät määritellään erikseen, mutta monesti on otaksuttu, että hän toimii varsinkin arkkipiispan apuna.

       Arkkipiispa on hiippakuntapiispa siinä kuin kahden muunkin hiippakunnan piispat, vaikkakin häntä tietyllä tavalla pidetään esimiespiispana. Arkkipiispan erityistehtäviin on kuulunut kirkon ulkomaansuhteiden hoitaminen, mutta tämä tehtävä on uuden kirkkolain myötä siirretty piispainkokoukselle.

       Aikaisemmin Suomen valtio maksoi piispojen palkat korvamerkittynä avustuksena; nyttemmin kirkko saa valtiolta kokonaisavustuksen, johon tämäkin menoerä sisältyy. Varsin epätodennäköistä kuitenkaan säästämiseen pakotettuna aikanamme on, että valtio säilyttäisi avustuksensa samansuuruisena, jos piispojen lukumäärää vähennettäisiin vaikkapa kahteen. Yhden piispan malliakin on jossain väläytetty.

      Säästöjä kirkko voisi ihan itsekseen hankkia sillä, että hiippakuntakeskuksista ei tehtäisi loistolukaaleja pelkkää edustelua varten. Piispan ensisijainen tehtävähän ei liene kalaasien järjestäminen kristallikruunujen alla.

Suurin hiippakunnista on luonnollisesti Helsingin hiippakunta, ja vähäisin – ehkä aivan yhtä luonnollisesti – Oulun hiippakunta. Pääkaupunkiseutu on vetänyt asukkaita muualta Suomesta siitä alkaen, kun maa lakkasi olemasta maatalousyhteiskunta. Veto etelään on yhä kiihtynyt, ja sitä myötä myös ortodoksien määrä Helsingin hiippakunnan alueella lisääntynyt.

       Tässä suhteessa on aivan omanlaatuisena poikkeuksena koko kirkkomme seurakuntarakenteissa Helsingin seurakunta, joka kattaa jokseenkin koko edesmenneen Uudenmaan läänin ja jonka väestön veto muualta maasta on suurin. Helsingin seurakunnan väkimäärä yltää huikeasti yli Oulun hiippakunnan kaikkien seurakuntien väkimäärän.

       Oulun hiippakunta perustettiin Paavalin ollessa Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispana ja haikaillessa autokefaliaa kirkolle. Autokefalisen kirkon vähin hiippakuntamäärä on kolme, koska piispainkokous tarvitsee vähintään kolme hiippakuntapiispaa tehdäkseen päätöksen asioissa, jotka ovat kanonisia – toisin sanoen, joista yleiset kirkolliskokoukset ovat päättäneet.

       Oulun hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi tuli edellisenä vuonna Joensuun piispaksi valittu, vähän aikaisemmin leskeksi jäänyt, Leo Makkonen.

       Kolmen hiippakunnan ortodoksisessa Suomessa piispallinen uraputki on edennyt lähes poikkeuksetta apulaispiispasta Oulun hiippakunnan kautta Helsinkiin ja sieltä arkkipiispaksi. Poikkeuksena on Helsingin metropoliitta Tiihon, joka aikanaan valittiin apulaispiispasta Helsingin metropoliitaksi, ja tätä tointa hoitaessaan sairastui niin vakavasti, että joutui jäämään eläkkeelle.

       Nykysuunnitelmien mukaan arkkipiispanistuin siirrettäneen Kuopiosta Helsinkiin. Se on tavallaan hyvin ymmärrettävää, ja silloin yksi viime vuosien kiistakysymys saa uudenlaista perspektiiviä.

       Kun arkkipiispanistuin ei enää sijaitse Kuopiossa, onko Kirkkomuseonkaan olo siellä niin motivoitua?

Oulun hiippakunta on väkimäärältään pienin hiippakunnista – mutta pinta-alaltaan se on suurin. Se kuvastaa täysin nykysuomalaista maaseutua, josta nyhdetään kaikki tarvittava pois: sille jolla on, annetaan – jolla ei ole, otetaan sekin vähä pois.

       Pinta-alan laajuus merkitsee pitkiä välimatkoja niin seurakuntien papistolle kuin hiippakunnan piispalle. Tuntuu kuitenkin olevan niin, että välimatkojen merkitystä ei aina oikein ymmärretä pääkaupunkiseudulla, jossa Unioninkadulta Kallvikiin pääsee mukavasti runsaassa puolessa tunnissa julkisia liikennevälineitä käyttäen.

       Toki Oulun hiippakunnassakin on juna- ja bussiyhteyksiä, mutta niitä käyttäen ei Rovaniemen kirkkoherra iltapäivällä piipahda piispan luo, eikä piispa liioin Kajaanin seurakuntaan – puhumattakaan, että lähtisi hiippakunnan eteläiseen kolkkaan, jonnekin Kristiinankaupunkiin, joka on osa Vaasan seurakuntaa.

       Vaikea välimatkoja on käsittää, jos niitä ei ole itse elänyt – ei sellaista, että seurakunnan pääkirkkoon on matkaa 100 kilometriä, eikä varmaan sitäkään, mikä matka Oulun hiippakunnan eteläkärjestä on Suomi –neidon päälaelle.

       Niille tienoin, minne eteläisestä Suomestakin on ihan kiva tehdä kesäisin pyhiinvaellusmatkoja.

Tarvitaanko Suomen ortodoksisessa kirkossa todellakin kolme hiippakuntaa ja kolme hiippakuntapiispaa sekä vielä apulaispiispa? Joku tässä lähiaikoina teki laskelman siitä, miten monta piispaa ev.lut.kirkossa pitäisi olla kirkon väkimäärään nähden, jos suhdeluku olisi sama.

       Riippuu tietysti siitä, millä perusteella asiaa tarkastellaan – matemaattisesti vai kristillisesti. Sillä kristillisyyteen viittaa kovasti kaikille todennäköisesti tuttu, minulle erittäin rakas lammaspaimenvertaus. Herramme Jeesus Kristus kertoi merkillisestä paimenesta, joka välitti laumansa jokaisesta lampaasta, jopa siitä karkuteille kipaisseesta.

       Jos välimatkat Oulun hiippakunnassa jo nyt ovat melkoiset, kuinkapa kävisi matkanteko vielä etäämpää, jos hiippakuntia olisi vain kaksi?

       Ja sitten ovat olemassa vielä nämä kanonit. Niiden, noiden ortodoksista järjestystä säätelevien sääntöjen mukaan, äärimmäinen minimimäärä piispainkokouksessa on kolme hiippakuntapiispaa. Jopa näin autonomisessakin, millainen Suomen ortodoksinen kirkko on.

       Että meidänkin kirkkomme olisi edes ripauksen verran ortodoksinen, se tarvitsee kolme hiippakuntaansa. Eikä edes autokefalia -haaveita sen tueksi tarvita.

       Tosin on niin, että Suomen ortodoksista kirkkoa ei oikeastaan ole olemassa.

       Tomos –asiakirja lupaa autonomian Suomen ortodoksiselle arkkihiippakunnalle.

Äärimmäisen kiintoisa asia on piispanvaali.

       Piispan valitsee kirkolliskokous, tämä melkein demokraattisesti valittu ylin päättävä elin, ja valintaprosessi tapahtuu yllättävän salaisesti, kirkkokansan tietämättömissä. Yleiskeskustelu kirkolliskokouksessa toki on avoin jopa julkiselle sanalle, mutta lopullinen piispakandidaattien ehdottelu ja nimeäminen tapahtuu suljettujen ovien takana. Suljetussa kokouksessaan piispainkokous näistä kandidaateista valitsee parhaat, sikäli kuin pääsee yksimielisyyteen asiasta, ja piispainkokouksen esittämistä lopullisista ehdokkaista kirkolliskokous, tietenkin suljetussa äänestyksessä, valitsee piispan.

       Yleensä piispaehdokkaista ei juurikaan ennakkoon keskustella – ei edes heidän vahvuuksistaan eikä heidän perehtyneisyydestään ortodoksisuuteen. Toki huhuja liikkuu ja niitä pannaan liikkeelle, niin että aina silloin tällöin jotkut nimeltä mainitut kiiruhtavat julkisuudessa kieltäytymään tyystin kunniasta tai ilmoittavat olevansa käytettävissä.

       Tosin kerrotaan, että itse kokouspaikalla, jo kokousta edeltävänä iltana, alkaa huikea junttaaminen oman ehdokkaan puolesta, eikä se tiettävästi laannu vielä sittenkään, kun kirkolliskokous alkaa jumalallisella liturgialla.

       Jotenkin tämä tuntuu puoluepolitiikan sovellutukselta kirkollisin kuorrutuksin.

       Mutta tähän ortodoksinen kirkkokansa on opetettu niin kuin siihenkin, että se saa juuri sellaiset piispat kuin ansaitseekin. Ja tämä on ilmeisen hyvin myös opittu.

       Lopullista päätöstä odotetaan paljon passiivisempina kuin kymmentuhantinen joukko Pietarin kirkon edustalla valkoista savua Vatikaanista konklaavin tehtyä päätöksensä paavin valinnasta.