Kahdesta
katolisesta naismystikosta on viime aikoina tullut minulle kovin läheisiä.
Ajallisesti aikaisempi heistä on äiti Juliana Norwichlainen, joka eli 1300 –
1400 –lukujen taitteessa Englannissa; Avilan Teresa sata vuotta myöhemmin
Espanjassa. Molempien tekstit ovat ihmeellisen eläviä yhä tänä päivänä, ja
niitä lukiessani olen havahtunut pohtimaan sellaistakin, miksi ortodoksisessa
kirkossa ei ole naisten kirjoittamia tekstejä, vaikka pyhiä naisia on kautta
kirkon historian ollut.
Kleeruksen
kanssa asialla ei liene mitään tekemistä, koska molemmissa kirkoissa vain
miehet voivat palvella pappeina. Toisaalta: kanonit kieltävät myös opettamisen
naisilta – sitä, millainen tilanne katolisessa kirkossa on, en sen sijaan
tiedä. Epäilen, ettei siellä tuollaista kieltoa ole, koska Teresa on sittemmin
julistettu katolisen kirkon kirkonopettajaksi muutaman muun naispyhän ohessa.
Ja
mikä lopulta on opetusta? Totta kyllä, ainakin kirjassa Sisäinen linna Avilan
Teresa selkeästi opettaa luostarisisaria; äiti Juliana sen sijaan ainoastaan kuvaa
mystistä kokemustaan Jumalan rakkauden ilmestys –teoksessa.
Teresan
opin tuntemaan jo vuosikausia sitten, ihan nuorena, tosin vain lyhyiden
tekstisitaattien välityksellä. Jälkeenpäin olen miettinyt, että ne olivat
sitäkin vaikuttavampia. Itse asiassa niiden vaikutus oli minuun niin suuri,
että vuosia myöhemmin tyttäreni sai nimen Teresa. Myöhemmin olen iloinnut, kun
olen saanut luettavakseni enemmän hänen tekstejään – ensimmäisten joukossa
laajan omaelämäkerrallisen kirjoituksen Elämäni.
Sitä,
miten äiti Julianaan tutustuin, en muista. Vuosikaudet, markka-aikaan
ostettuna, hyllyssäni kuitenkin on ollut tämä hänen suurenmoinen teoksensa
Jumalan rakkauden ilmestys. Lukemattomana. Kunnes viime huhtikuussa, joka oli
vaikea kuukausi elämässäni, otin sen käteeni ja aloin sitä selailla. Kokonaisen
kuukauden, kaikki sen valvotut yöt, vietin äiti Julianan seurassa – ja
jälkeenpäin, kun olin siitä sairauteni vaiheesta päässyt eroon ainakin
toistaiseksi, olen ajatellut, miten suuri siunaus nuo valvotut yöt elämässäni
loppujen lopuksi olivat.
Voi
olla, että Teresan henkilöhistoriassa minua kiehtoo erityisesti hänen tietynlainen
epäsovinnaisuutensa. Se tosin puhkesi kukkaan vasta sen jälkeen, kun hän oli
kristilliselle mystiikalle ominaiseen tapaan saanut kokea tietoisuuden
Kristuksen välittömästä läsnäolosta, ja ennen kaikkea sen jälkeen, kun kärsivän
Kristuksen kuva herätti hänessä syvää myötätuntoa ja samalla halun elää kuin
Kristus. Tämä vapautti hänet sääty-yhteiskunnan ja luostariyhteisön
sovinnaisuuden paineista.
Kun
nyt luen Teresan Sisäistä linnaa, minulle on lisäksi tullut aika järisyttävä
tunne: lukiessani koen tuon tuosta, miten sanojen takaa kuulen koko ajan
igumenia Marinan äänen. Alussa se suorastaan hämmensi minua.
Niin
kaukana ajallisesti, paikallisesti ja voi ehkä sanoa, että myös kirkollisesti
he ovat toisistaan – silti en voi välttyä kokemasta kaltaisuutta heidän
välillään. Ehkä se johtuu siitä, että hurmoksistaan huolimatta Teresa oli myös
erittäin käytännönläheinen – ja se piirre oli voimakas myös igumenia Marinassa.
Kun
esimerkiksi Teresa siteeraa ilmeisen muistinvaraisesti Raamatusta tiettyä
opetusta, hän lopettaa lauseensa: ”…kuten sanoo joko pyhä Paavali tai Kristus.”
Juuri silloin kuulen igumenia Marinan äänenpainot korvissani, ja minulle tulee
tavattoman hyvä mieli ja on kuin äiti Marina olisi aivan lähellä minua.
Jos
Teresan kirjoitukset ovatkin säilyneet mielessäni jo puoli vuosisataa, kenties
enemmän, Juliana valloitti minut täysin ensi tutustumisella. Se on tämä lause,
jonka Kristus sanoo Julianalle: ”Kaikki muuttuu hyväksi. Kaikki muuttuu
hyväksi. Aivan kaikki muuttuu hyväksi.” Sillä ei Kristus sanoillaan tarkoita
Julianan senhetkistä tilannetta, eipä edes mustan surman kolmesti koetteleman
Englannin toipumista menetyksistä, vaan tuo lause hahmottaa esille näkymän
kaiken asettamisesta ennalleen:
”Mikä
on sinulle mahdotonta, on minulle mahdollista. Minun sanani kestää kaikissa
kohdin ja minä käännän kaiken hyväksi.”
Niinpä
Juliana joutui lisäämään ilmestystensä kuvauksiin selvityksen, että on
katolisen kirkon uskollinen tytär. Hänen näkynsähän vahvistivat sitä joidenkin
ortodoksistenkin isien näkemystä, että lopulta kaikki todella pelastuvat. Juliana
joutui näitä lisäyksiä tekemään, ettei häntä olisi pidetty harhaoppisena kuten
Origenes Aleksandrialaista. Ortodoksisista isistä, joilla tämä näkemys on
selvänä, ei kuitenkaan Gregorios Nyssalaista eikä Iisak Syyrialaista pidetä
hereetikkoina…
Tämä
näky minut otti omakseen.
Mutta
Julianan tekstit ovat alusta loppuun koskettavia, puhuttelevia – lämpöisiä ja
kodikkaita. Niissä on niin syvä sisältö, että kirja ei ole mikään yhden kerran
luettava teksti, vaikka miten ajatuksella lukisi.
Ei
Thomas Merton suotta sano, että ”Juliana on epäilyksettä yksi koko kristikunnan
ihmeellisimmistä julistajista”.
Näissä
pyhissä naisissa on merkillisintä minun mielestäni se, että he ilmestyksistään
ja mystisistä kokemuksistaan huolimatta ovat kirjoittaneet erinomaisen
tavallisesti, selkeästi ja tekisipä mieleni sanoa, että arkisesti – joskin,
Julianan sanoja käyttääkseni – kotoisasti ja kohteliaasti. Mutta varsinainen
syy, miksi kaipaan ortodoksisesta kirkosta naisten tekstejä, on siinä suuressa
lempeydessä ja rakkaudessa, mikä näiden mystikoiden teksteistä huokuu.
”Tällä
tavoin sain oppia, että Herramme tarkoituksena oli rakkaus. Ja niin ehdottoman
varmasti - - - että ennen kuin Jumala loi meidät, hän rakasti meitä, eikä hänen
rakkautensa koskaan vähentynyt eikä koskaan vähene.” (Äiti Juliana)
”Hänen
salaisuutensa on kätketty syvälle, mutta vähintäänkin ja ilman epäilystä hän on
antava meille sen, mikä on meille parasta.” (Avilan Teresa)
Mutta
– pääsevätkö kaikki taivaaseen? Mikä on tämän Julianan lumoavan ajatuksen tulkinta…
En
tiedä – miten kukaan voisi tietää, vaikka varmoja mielipiteitä jotkut esittävätkin. Varman vastauksen sijaan lainaan Kallistos Waren uskomattoman hienoa tekstiä teoksessa Sisäinen valtakunta:
”Mutta
uskomme Jumalan rakkauteen antaa meille rohkeutta toivoa kaikkien pelastuvan. - - - Viimeisen sanan saakoon pyhittäjä
Siluan Athosvuorelainen: ´Rakkaus ei voi sietää sitä. Pitää rukoilla kaikkien
puolesta.´”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti