Suomen ortodoksisessa kirkossa on
kolme hiippakuntaa. Jokaisessa hiippakunnassa on piispa, ja Karjalan
hiippakuntaa lukuun ottamatta piispan titteli on metropoliitta. Karjalan
hiippakunnan piispa on hiippakuntapiispuuden ohessa Suomen arkkipiispa. Kolmen
hiippakuntapiispan lisäksi kirkossa on yksi apulaispiispa, jonka titteli on
Joensuun piispa. Apulaispiispan erityiset tehtävät määritellään erikseen, mutta
monesti on otaksuttu, että hän toimii varsinkin arkkipiispan apuna.
Arkkipiispa on hiippakuntapiispa
siinä kuin kahden muunkin hiippakunnan piispat, vaikkakin häntä tietyllä
tavalla pidetään esimiespiispana. Arkkipiispan erityistehtäviin on kuulunut kirkon
ulkomaansuhteiden hoitaminen, mutta tämä tehtävä on uuden kirkkolain myötä
siirretty piispainkokoukselle.
Aikaisemmin Suomen valtio maksoi
piispojen palkat korvamerkittynä avustuksena; nyttemmin kirkko saa valtiolta
kokonaisavustuksen, johon tämäkin menoerä sisältyy. Varsin epätodennäköistä kuitenkaan
säästämiseen pakotettuna aikanamme on, että valtio säilyttäisi avustuksensa
samansuuruisena, jos piispojen lukumäärää vähennettäisiin vaikkapa kahteen.
Yhden piispan malliakin on jossain väläytetty.
Säästöjä kirkko voisi ihan itsekseen
hankkia sillä, että hiippakuntakeskuksista ei tehtäisi loistolukaaleja pelkkää
edustelua varten. Piispan ensisijainen tehtävähän ei liene kalaasien
järjestäminen kristallikruunujen alla.
Suurin hiippakunnista on
luonnollisesti Helsingin hiippakunta, ja vähäisin – ehkä aivan yhtä
luonnollisesti – Oulun hiippakunta. Pääkaupunkiseutu on vetänyt asukkaita
muualta Suomesta siitä alkaen, kun maa lakkasi olemasta maatalousyhteiskunta.
Veto etelään on yhä kiihtynyt, ja sitä myötä myös ortodoksien määrä Helsingin
hiippakunnan alueella lisääntynyt.
Tässä suhteessa on aivan
omanlaatuisena poikkeuksena koko kirkkomme seurakuntarakenteissa Helsingin
seurakunta, joka kattaa jokseenkin koko edesmenneen Uudenmaan läänin ja jonka
väestön veto muualta maasta on suurin. Helsingin seurakunnan väkimäärä yltää
huikeasti yli Oulun hiippakunnan kaikkien seurakuntien väkimäärän.
Oulun hiippakunta perustettiin
Paavalin ollessa Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispana ja haikaillessa autokefaliaa
kirkolle. Autokefalisen kirkon vähin hiippakuntamäärä on kolme, koska
piispainkokous tarvitsee vähintään kolme hiippakuntapiispaa tehdäkseen
päätöksen asioissa, jotka ovat kanonisia – toisin sanoen, joista yleiset kirkolliskokoukset
ovat päättäneet.
Oulun hiippakunnan ensimmäiseksi
piispaksi tuli edellisenä vuonna Joensuun piispaksi valittu, vähän aikaisemmin
leskeksi jäänyt, Leo Makkonen.
Kolmen hiippakunnan ortodoksisessa
Suomessa piispallinen uraputki on edennyt lähes poikkeuksetta apulaispiispasta
Oulun hiippakunnan kautta Helsinkiin ja sieltä arkkipiispaksi. Poikkeuksena on
Helsingin metropoliitta Tiihon, joka aikanaan valittiin apulaispiispasta
Helsingin metropoliitaksi, ja tätä tointa hoitaessaan sairastui niin vakavasti,
että joutui jäämään eläkkeelle.
Nykysuunnitelmien mukaan arkkipiispanistuin
siirrettäneen Kuopiosta Helsinkiin. Se on tavallaan hyvin ymmärrettävää, ja
silloin yksi viime vuosien kiistakysymys saa uudenlaista perspektiiviä.
Kun arkkipiispanistuin ei enää
sijaitse Kuopiossa, onko Kirkkomuseonkaan olo siellä niin motivoitua?
Oulun hiippakunta on väkimäärältään
pienin hiippakunnista – mutta pinta-alaltaan se on suurin. Se kuvastaa täysin
nykysuomalaista maaseutua, josta nyhdetään kaikki tarvittava pois: sille jolla
on, annetaan – jolla ei ole, otetaan sekin vähä pois.
Pinta-alan laajuus merkitsee pitkiä
välimatkoja niin seurakuntien papistolle kuin hiippakunnan piispalle. Tuntuu
kuitenkin olevan niin, että välimatkojen merkitystä ei aina oikein ymmärretä
pääkaupunkiseudulla, jossa Unioninkadulta Kallvikiin pääsee mukavasti runsaassa
puolessa tunnissa julkisia liikennevälineitä käyttäen.
Toki Oulun hiippakunnassakin on juna-
ja bussiyhteyksiä, mutta niitä käyttäen ei Rovaniemen kirkkoherra iltapäivällä
piipahda piispan luo, eikä piispa liioin Kajaanin seurakuntaan – puhumattakaan,
että lähtisi hiippakunnan eteläiseen kolkkaan, jonnekin Kristiinankaupunkiin,
joka on osa Vaasan seurakuntaa.
Vaikea välimatkoja on käsittää, jos
niitä ei ole itse elänyt – ei sellaista, että seurakunnan pääkirkkoon on matkaa
100 kilometriä, eikä varmaan sitäkään, mikä matka Oulun hiippakunnan
eteläkärjestä on Suomi –neidon päälaelle.
Niille tienoin, minne eteläisestä
Suomestakin on ihan kiva tehdä kesäisin pyhiinvaellusmatkoja.
Tarvitaanko Suomen ortodoksisessa
kirkossa todellakin kolme hiippakuntaa ja kolme hiippakuntapiispaa sekä vielä
apulaispiispa? Joku tässä lähiaikoina teki laskelman siitä, miten monta piispaa
ev.lut.kirkossa pitäisi olla kirkon väkimäärään nähden, jos suhdeluku olisi
sama.
Riippuu tietysti siitä, millä
perusteella asiaa tarkastellaan – matemaattisesti vai kristillisesti. Sillä
kristillisyyteen viittaa kovasti kaikille todennäköisesti tuttu, minulle
erittäin rakas lammaspaimenvertaus. Herramme Jeesus Kristus kertoi
merkillisestä paimenesta, joka välitti laumansa jokaisesta lampaasta, jopa
siitä karkuteille kipaisseesta.
Jos välimatkat Oulun hiippakunnassa jo
nyt ovat melkoiset, kuinkapa kävisi matkanteko vielä etäämpää, jos hiippakuntia
olisi vain kaksi?
Ja sitten ovat olemassa vielä nämä
kanonit. Niiden, noiden ortodoksista järjestystä säätelevien sääntöjen mukaan,
äärimmäinen minimimäärä piispainkokouksessa on kolme hiippakuntapiispaa. Jopa
näin autonomisessakin, millainen Suomen ortodoksinen kirkko on.
Että meidänkin kirkkomme olisi edes
ripauksen verran ortodoksinen, se tarvitsee kolme hiippakuntaansa. Eikä edes autokefalia
-haaveita sen tueksi tarvita.
Tosin on niin, että Suomen
ortodoksista kirkkoa ei oikeastaan ole olemassa.
Tomos –asiakirja lupaa autonomian
Suomen ortodoksiselle arkkihiippakunnalle.
Äärimmäisen kiintoisa asia on
piispanvaali.
Piispan valitsee kirkolliskokous, tämä
melkein demokraattisesti valittu ylin päättävä elin, ja valintaprosessi
tapahtuu yllättävän salaisesti, kirkkokansan tietämättömissä. Yleiskeskustelu
kirkolliskokouksessa toki on avoin jopa julkiselle sanalle, mutta lopullinen
piispakandidaattien ehdottelu ja nimeäminen tapahtuu suljettujen ovien takana.
Suljetussa kokouksessaan piispainkokous näistä kandidaateista valitsee parhaat,
sikäli kuin pääsee yksimielisyyteen asiasta, ja piispainkokouksen esittämistä lopullisista
ehdokkaista kirkolliskokous, tietenkin suljetussa äänestyksessä, valitsee
piispan.
Yleensä piispaehdokkaista ei
juurikaan ennakkoon keskustella – ei edes heidän vahvuuksistaan eikä heidän
perehtyneisyydestään ortodoksisuuteen. Toki huhuja liikkuu ja niitä pannaan
liikkeelle, niin että aina silloin tällöin jotkut nimeltä mainitut kiiruhtavat julkisuudessa
kieltäytymään tyystin kunniasta tai ilmoittavat olevansa käytettävissä.
Tosin kerrotaan, että itse kokouspaikalla,
jo kokousta edeltävänä iltana, alkaa huikea junttaaminen oman ehdokkaan
puolesta, eikä se tiettävästi laannu vielä sittenkään, kun kirkolliskokous
alkaa jumalallisella liturgialla.
Jotenkin tämä tuntuu puoluepolitiikan
sovellutukselta kirkollisin kuorrutuksin.
Mutta tähän ortodoksinen kirkkokansa
on opetettu niin kuin siihenkin, että se saa juuri sellaiset piispat kuin
ansaitseekin. Ja tämä on ilmeisen hyvin myös opittu.
Lopullista päätöstä odotetaan paljon
passiivisempina kuin kymmentuhantinen joukko Pietarin kirkon edustalla valkoista
savua Vatikaanista konklaavin tehtyä päätöksensä paavin valinnasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti