Kirkolliset juhlapäivät; mitä se on?

Suomen hallitus yrittää rakenteita korjailemalla paikata pahasti vinoon vinksahduttamaansa taloutta tasavallassa. Yksi elvytysesitys on loppiaisen ja helatorstain siirtäminen viikonloppuun – käsittääkseni lauantaipäiväksi. Jonkun iltapäivälehden lööpissä heitettiin ajatus, että kirkonkin on osallistuttava talkoisiin. Arkkipiispa (ev.lut.) torjui ajatuksen, että (arki)juhlapäiviä siirretään. Arkkipiispa (ort.) ei ole esittänyt kantaansa – ja tuskin vähemmistöltä sellaista kysytäänkään, eikä ortodoksinen kirkko tietenkään voi suostua teofanian, Kristuksen kasteen, ja helatorstain, Kristuksen taivaaseenastumisen, päivien siirtämiseen.

Tuntuu huvittavalta ajatella, että Suomen hallitus alkaisi pohtia kristinuskon muita perustavia kysymyksiä – esimerkiksi Jeesuksen neitseestäsyntymistä, kuolleiden ylösnousemusta tai kasteen merkitystä syntien anteeksiantamiseksi.

      Yhtä huvittavalta minusta tuntuu, että Suomen hallitus voisi päättää kristinuskon syvään sisältöön kuuluvien tapahtumien päivistä ja siirtää niitä johonkin muuhun ajankohtaan

      Mutta tämähän ei olekaan oleellinen kysymys. Puurot ja vellit ovat sekaisin, eikä se tietenkään ole ihme, kun sekulaarissa yhteiskunnassa eletään.

      Kysehän on palkallisista vapaapäivistä – ei kristillisistä juhlista.

      Ei kristillisiä juhlia voi mihinkään siirtää.

Vähemmän huvittavaa on, miksi kristityt itse suhtautuvat asiaan niin kiihtyneesti. Tästä kiihtymyksestä tulee väistämättä mieleen, että kristitytkin pitävät palkallisia vapaapäiviä tärkeämpinä kuin kirkollista juhlaa, jonka vuoksi hallitus on nähnyt hyväksi maksaa palkkaa työnteosta niiltäkin päiviltä.

      Monissa maissahan ei tällaista ongelmaa ole lainkaan. Niissä maissa ei kirkolla ja valtiovallalla ole erityistä suhdetta keskenään – ja loppujen lopuksi en ole lainkaan varma, että se on huono asia.

Minusta kysymys on siitä, onko kirkko meille tärkeä. Uskommeko me viettävämme Kristuksen syntymäjuhlaa, vai vietämmekö me stockmannilaisittain Season´s holidayta – loukkaamatta muita kulttuurisia yhteisöjä. Kysymys on siitä, olemmeko me Kristuksen kirkon jäseniä vain jonkin haalean erooppalais-kristillis-sekulaarin kulttuurin edustajia.

      "Kristus syntyy. Kiittäkää!"

      Minusta me voimme kysyä itseltämme, onko se soma korulause, jonka kirjoitamme joulukorttiin – ortodoksista eksotiikkaa tavanomaisen hyvän joulun –toivotuksen lisäksi – vai uskommeko me siihen todella, kerrommeko ystäville tämän ilosanoman juhlasta, jota vietämme 25. joulukuuta – joka on myös hallituksen kansalaisille suoma palkallinen vapaapäivä, mutta se tarkoittaa aivan eri asiaa.

Kirkolliset juhlapäivät ovat silloin kun ne ovat – me vietämme niitä, juhlimme niitä kirkoissamme, jos ne ovat meille merkityksellisiä.

Eihän kukaan odottane palkkaa siitä, että pääsee osallistumaan juhlaan?

Kristityt Syyriassa ja Egyptissä

Minulla oli ainutlaatuinen tilaisuus osallistua metropoliitta Ambrosiuksen järjestämään matkaan Syyriaan vuonna 2000. Parin viime vuoden aikana olen hyvin usein muistanut tuota matkaa.

       Olen muistanut niitä ihmisiä, joita tapasimme eri puolilla Syyriaa – syyrialaisia kristittyjä: piispoja, pappeja, luostarisisaria, seurakuntalaisia. Olen muistanut aivan erityisesti rouvaa, jonka vieressä istuin eräällä päivällisellä. Hän kertoi minulle vapaaehtoistyöstä – ja kuultuaan, mitä minä tein omassa seurakunnassani, hän kiitteli minua ylitsevuotavasti sellaisesta työpanoksesta. Vasta jälkeenpäin käsitin hänen kuvitelleen minun toimittavan seurakuntalehteämme vapaaehtoisena, palkatta. Silloin oli jo liian myöhäistä kertoa karu totuus…

       Olen ajatellut, ketkä heistä vielä ovat elossa, ketkä ovat kärsineet marttyyrikuoleman. Heistä ei kerrota suomalaisessa mediassa.

       Samanlainen tilanne on Egyptissä. Myös Egyptissä muslimiveljeskunta murhaa kristittyjä, tuhoaa kirkkoja, mutta Suomen, kristityn (?) maan media vaikenee.

Voisiko asia olla niinkin yksinkertainen, että ainakin lehdistö maan johtavan tabloidin johdolla käy hienovaraista taistelua erityisesti kristinuskoa vastaan? Näemmä siihen on sortunut jo YLEkin – tämä kaikin tavoin verovaroin ylläpidettävä…

Vain ulkomaiset mediat, ilmeisesti vielä journalismin syvästi sisäistäen, kertovat siitä, mitä tapahtuu todella. Tästä on varsin perusteellisesti ottanut selkoa seurakuntamme pappilantalon Kotikirkon palveluksista tuttu FB –ystäväni Peter Saramo, jonka artikkeli "EU och USA tiger om Syriens och  Egyptens utsatta kristna" vastikään ilmestyneessä Ortodoksiviestissä (5/2013) itse asiassa innoitti minut tähän blogikirjoitukseen. Koska hänen aineistonsa artikkelissa on perusteellisesti dokumentoitua, käytän sitä lähteenäni googlettelematta uudestaan samoja sivustoja.

       Poimin pari esimerkkiä, joista Suomessa on vaiettu:

      Tämän vuoden huhtikuun 22. päivänä kidnapattiin Syyrian Aleppossa kreikkalaisortodoksinen arkkipiispa Paul Yazigi ja syyrialainen arkkipiispa Yohanna Ibrahim. Heistä ei toukokuun lopun jälkeen ole kuultu mitään. Kesäkuun 23. päivänä katolinen pappi Francois Murad sekä kaksi seurakuntalaista mestattiin Pohjois-Syyriassa. Mestaukset toimeenpannut miesjoukko huusi "Allah-u-akbar!" (Jumala on suuri!)

      Nämä eivät tietenkään ole ainoat järkyttävät tapahtumat, mutta tarkoitukseni ei ole laatia tähän mitään luetteloa kaikesta siitä, mitä mm. Reuters ja BBC uutisoivat maailmalla.

Saramo on perehtynyt myös EU:n toimintaan. Esimerkiksi marraskuussa 2012 EU varasi viisi miljardia euroa Mursin hallituksen tukemiseen – toisin sanoen tukeakseen muslimiveljeskuntaa, joka samaan aikaan pani toimeen pogromeja kristittyjä ja shiamuslimeita kohtaan. EU:n reviisorien raportti kertoo, että kyseiset rahat ovat kadonneet jäljettömiin…

      Minusta tuntuu tuskalliselta ajatella, että tietyllä tavalla suomalaiset ovat olleet tukemassa voimia, joiden päämääränä on kristittyjen tuhoaminen Lähi-idässä, kristinuskon syntysijoilla.

      Minusta tuntuu tuskalliselta ajatella, että europarlamentaarikkojen joukossa istuu myös suomalainen ortodoksipappi, joskin toimituskiellossa oleva.

Ja sitten saan mieleeni vielä kauhistuttavamman ajatuksen: välittäisimmekö me, vaikka tietäisimme?

       Ja mitä me voisimme tehdä, jos media kertoisi avoimesti kristittyjen vainoista aivan meidän ajassamme?

       Eiväthän meidän poliitikkomme voi olla tietämättömiä – mutta aavisteisen kyynisesti ajattelen, että nämä asiat ovat heille varsin mitättömiä suurten taloudellisten kysymysten rinnalla. Varmasti tuntuu tärkeämmältä saada kuka-tahansa suomalainen poliitikko EU:hun merkittävälle paikalle kuin ruveta pienen maan vaisulla äänellä tivaamaan jäljettömiin kadonneista miljarditukiaisista niille, jotka varsin mahdollisesti haluavat niin Syyriasta kuin Egyptistäkin maan, jossa vallitsee sunni-islamilainen yhtenäiskulttuuri.

Sillä ei muslimiveljestö sen enempää kuin Syyrian kapinallisetkaan ole rakentamassa suvaitsevaista, vapaata, monikulttuurista maata.

Valitsija

Duudson Jarppi Leppälä valitsee tänä vuonna Finlandia Junior –palkinnon saajan. ”Finlandia Junior -palkinto on Suomen Kirjasäätiön jakama tunnustus ansiokkaalle suomalaiselle lasten- ja nuortenkirjalle.”

       Vuosittain palkitaan siis ansiokas lasten- tai nuortenkirja – ei palkita parasta kirjaa. Parhauden vaatimus olisikin tietysti liioiteltua, koska kirjan hyvyyttä ei voi mitata sekuntien sadasosissa tai millimetrin tarkkuudella, ei edes tehtyjen maalien määrällä.

       Vuosittain palkitaan joko lasten- tai nuortenkirja, ei molempia. Vain aikuistenkirjoissa on todettu, että erilaisia kirjallisuudenlajeja on vaikea verrata keskenään.

       Tänä vuonna valinnan siis tekee tämä Duudson.

Mikä Duudson?

       Vuosikausia olin kuullut puhuttavan Duudsoneista ja ihmetellyt, mitä ne ovat. Sitten, aikoja sitten, Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli yhden Duudsonin haastattelu, ja kuinka ollakaan, se haastateltu sattui olemaan tämä Jarppi Leppälä. Varmaan haastattelun voisi vieläkin löytää jostakin HS:n arkistosta, mutta en jaksa ruveta kahlaamaan siellä – eikäpähän tuolla sinänsä ole mitään merkitystäkään; kyseisestä haastattelusta opin lopultakin, mitä ne Duudsonit ovat.

       Meitähän on moneksi. Ja sain Jarppi Leppälästä häkellyttävän sympaattisen käsityksen.

       Sitä en haastattelusta muista, kuuluiko kirjallisuus Jarppi Leppälän mielenkiinnon kohteisiin, jotka muuten olivat varsin moninaiset.

       Mutta että siis. Menettääkö Finlandia Junior –palkinto tyystin arvokkuutensa, kun tällainen Duudson sen saajasta päättää? Eikö ihan oikeasti jakajalla pitäisi olla genren tuntemusta? Eikö hänen pitäisi tietää enemmän kuin tavallisen lukijan – jonkun lapsen, esimerkiksi?

Kaikkihan aikuisten oikeasti tietävät, että niin isot kuin pienet Finlandiat kirjallisessa maailmassa ovat jonkinlaisia myynninedistämiskikkoja – ainakin niin toivotaan olevan. Eri asia on tietenkin, minkä verran toive toteutuu.

       Tosiasia on, että hyvääkään kirjaa ei voi ostaa, ellei tiedä sellaisen olemassaolosta. Kun muistelee vanhoja hyviä aikoja, muistaa hyvinkin, miten kirjoja mainostettiin – ei vain joka syksy ilmestyvällä kustantajien yhteisellä kirjaluettelolla, vaan päivälehdissä, jopa kaukana kaukana maaseudulla, kehäkolmosen ulottumattomissa, jos kehäkolmosta silloin vielä olikaan.

       Kun laskee nykyhinnat sellaiselle ilmoitusmäärälle, ymmärtää helposti, että kustantajat mieluummin sijoittavat rahat arvostettuihin palkintoihin. Sen jälkeen ainakin jotkut kirjat saavat runsaasti julkisuutta, ”mainoksensa” televisiota myöten.

Lasten- ja nuortenkirjojen kohdalla ei ainakaan minun idealistinen ajatukseni ole myynnin lisääminen vaan se, miten lapset ja nuoret ylipäätään saisi kiinnostumaan lukemisesta ja kirjallisuudesta.

       Niinä ammoisina aikoina zen ziljoona vuotta sitten, kun ei suomenkieleen vielä ollut keksitty sanaa kirjavinkkaus, kiersin runsaasti sittemmin edesmenneen Vaasan läänin kouluja kertomassa lapsille ja nuorille kirjallisuudesta – se oli yksi osa läänintaiteilijan toimenkuvaani. Jos oli kirja, jota joku lasten idoli oli kertonut edes selanneensa, se oli ehdottomasti paras suositus kyseiselle kirjalle.

       Niinhän se on aina ollut: Tuula kertoi minulle meidän viisitoistiaassa nuoruudessamme, että Pikku prinssi oli ollut yksi James Deanin lempikirjoista. Ja kylläpä me opimme Pikku prinssin melkein ulkoa.

Kun Finlandia Juniorin valitsee syvästi kirjallisuuteen perehtynyt täti- tai setäihminen, sillä voi olla merkitystä kirjan ostajille. Lapsilukijoille sillä ei ole mitään merkitystä.

       Kun nyt villi Duudson pääsee villisti ja vapaasti valitsemaan Finlandia Junior –palkinnon saajan, hänellä ei ole edes vapaat kädet kahlata koko genren vuoden mittaan ilmestynyttä valikoimaa: asiantunteva esiraatihan on tehnyt huolellisen työnsä, ja Duudsonille jää muutama kirja, joista hän valitsee itseään eniten miellyttävän.

       Tai ehkä hän testaa kirjat sukulaislapsella.

Minäkin tein testin.

       Kysyin pojanpojalta, jonka ensisijainen harrastus lukeminen ei ole, millainen suosittelija hänet saisi tarttumaan nuortenkirjaan – hyvin kirjallisuuteen perehtynyt, genren laajasti tunteva täti-ihminen vai Duudsonien Jarppi.

       Että:

       - Jos tässä nyt on kaksi kirjaa, ja täti suosittelee toista, Jarppi toista, kumman luet?

       - Sen mitä Jarppi suosittelee, ilman muuta!

       Perimmäinen kysymys on siis siinä, miksi jokainen kirjailija haluaa palkinnon – lisätäkseen myyntiä vai saavuttaaksen lukijoita.

Joskus en ymmärrä miksi

Aina joskus kuohahtaa esiin kauhistus ortodoksisen kirkon vuosisataisesta patriarkaalisesta naissorrosta; kukaan sentään ei vielä liene aloittanut adressia tämän mielettömän alennustilan muuttamiseksi modernin yhteiskunnan yleisen mielipiteen mukaiseksi lainsäädännöllisin toimenpitein. Ihmeenä en tosin sitäkään pitäisi joitakin ajatuksia aiheesta kuultuani.

       Sukupuolten epätasa-arvo, siinä se.

       Pappien  - ja erityisesti piispojen - mustat viitat, klobukit, hunnut ja hurstit – kuinka kiehtovia ne ovatkaan! Ja kuinka ehdottoman kiellettyjä naisilta!

       Ei auta, että on suorittanut saman määrän opintopisteitä kuin miesihminen, ei auta, että on saanut huikeasti paremmat arvosanat – pappeutta ei tule. Ei auta, kun kyse on sarjaan- eikä rinnankytkennästä.

Minä olen nainen ja olen hyvin mielelläni nainen, enkä koskaan elämässäni ole kokenut, että jokin olisi elämässäni ollut paremmin, jos olisin ollut mies. Akateemisia, varsinkaan teologisia opintoja, minulla tosin ei ole, joten ehkä minulla ei ole kompetenssia puuttua kysymykseen naispappeudesta. Teen sen silti.

       Eivät kaikki ortodoksinaiset, joiden olen kuullut vaativan naispappeutta, ole liioin teologeja.

       Olen paljon miettinyt kysymystä, kiihkeyttä, millä siihen joskus suhtaudutaan – ja olen usein miettinyt sitä, kun olen lukenut esimerkiksi äiti Maria Pariisilaisesta tai äiti Maria Normanbylaisesta. Kummankaan heistä en muista kaivanneen kleerikon statusta tehdäkseen työtä rakkaudesta kirkkoon.

       Kummankaan vaatteisiin minusta ei olisi, ei elämään läpi sellaista elämää, ei kirkastumaan siksi, miksi Jumala ihmisen, niin miehen kuin naisen, loi – omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen.

       Jumala ei luonut ihmistä toteuttamaan itseään vaan Jumalan tahtoa, kirjoittaa Metropoliitta Johannes teoksessaan Lähimmäiset.

Kun minut neljännesvuosisata sitten liitettiin ortodoksiseen kirkkoon, tiesin tasan tarkkaan, millaiseen kirkkoon minut liitettiin. Tiesin, että kirkkomme perustana on traditio. Vähin erin tosin opin, että tämä Kirkon traditio on niin syvä ja laaja, että siinä riittää oppimista yhden ihmisen eliniäksi.

       Sittemmin erilaisissa työtehtävissäni tutustuin myös moniin naisiin, jotka olivat kirkon työssä. He kokivat olevansa omalla paikallaan, tekevänsä tärkeää työtä kirkon hyväksi, vaikka eivät palvelleet pappeina. Yhteistä heille oli se, että he ajattelivat, mitä voivat tehdä kirkossa.

       Niin tutustuin myös nunna Marinaan, josta sittemmin tuli Lintulan luostarin igumenia, ja jota voisin oikeastaan kutsua hengelliseksi äidikseni.

       Toki hänet oli vihitty nunnaksi, toki hänellä oli viitta – mutta pappisvihkimystä, papin statusta, ei siihen tarvita, että kykenee kuuntelemaan, ymmärtämään, lohduttamaan.

       Ja rukoilemaan.

Ortodoksinen kirkko ei ole nykyaikaisesti ajatellen tasa-arvoinen kirkko, mutta senhän jokainen ortodoksi tietää. Siihen ovat kasvaneet ne, jotka on kasteessa liitetty ortodoksisen seurakunnan jäseniksi ja sen ovat vapaaehtoisesti aikuisiällä liittyneet valinneet.

       Siksi minun on kovin vaikea ymmärtää näitä kauhistuksen kuohahtamisia.

       Tietysti kirkon on elettävä tässä ajassa, ei menneisyydessä, ja kirkon kanonit on tulkittava omassa kontekstissaan. Minulla ei ole minkäänlaista kykyä kanonien tulkintaan, mutta sen verran olen käsittävinäni, ettei nykyajassa eläminenkään kirkolle merkitse sen enempää mukautumista materialismin ylivaltaan kuin hetkellisiin muotivirtauksiin – eikä missään tapauksessa niin sanottuun yleiseen mielipiteeseen.

       Hämmentävää kyllä opin hyvin paljon ortodoksisessakin kirkossa liikkuvista ajatuksista lukiessani luterilaisen Sammeli Juntusen sangen kiinnostavaa teosta Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta.

       Kun kirkko on kirkko, olettaisi sen jäsenten olevan tasa-arvoa enemmän kiinnostuneita siitä, mikä on opin ja opetuksen syvin sisältö ja kuinka vakavasti se otetaan.

       Kuulummeko me kirkkoon saadaksemme häät ja hautajaiset? Käymmekö me kirkossa, vaikkemme ihan Jumalaan uskokaan, mutta se on kivaa ja monesti kirkkokahvit on hyvä sosiaalinen tapahtuma? Laulammeko kuorossa, koska osaamme laulaa ja haluamme harrastaa laulamista?

       Koska juuri sellaista tapahtuu. Mutta se ei herätä intohimoja muissa kuin fundiksissa, ehkä.

Mustatlasit omalletunnolle?

Olen allekirjoittanut paljon. Olen osallistunut vetoomuksiin ja vaatimuksiin ihan vain klikkaamalla allekirjoita – ja antamalla yhteystietoni.

       Olen lähettänyt sähköpostina ja jakanut Facebook –sivustollani vetoomuksia ja vaatimuksia, olen toivonut ystävienikin allekirjoittavan ne. Olen ystävieni pyynnöstä allekirjoittanut heidän lähettämiään vetoomuksia.

       Toivomme, pyydämme, vaadimme. Kerromme, mitä mieltä olemme.

       Tunnustamme väriä?

       Eipä sitä näinä aikoina juuri muuten voi tehdä.

Eräänä päivänä Amnesty kertoi, miten isäpuolensa seksuaalisesti hyväksikäyttämä 15-vuotias tyttö on tuomittu Malediiveilla kotiarestiin ja raipaniskuihin "haureuden" perusteella. Jälleen kerran minä allekirjoitin.

       Allekirjoitin presidetti Mohamed Waheedille osoitetun vetoomuksen.

       Vetoomuksessa vaadin presidenttiä muuttamaan Malediivien lainsäädäntöä.

       Moni Facebook –ystäväni on allekirjoittanut vetoomuksen ja jakaa sitä seinällään aivan samoin kuin minäkin teen.

       Eräällä seinällä joku kirjoittaa, ettei allekirjoita.

       Ei hän siksi jätä allekirjoittamatta, että hyväksyisi Malediiveilla tapahtuvan, vaan siksi, että on allekirjoittanut kymmeniä vetoomuksia, jotka eivät koskaan ole johtaneet mihinkään.

       Hän on sitä mieltä, että tällainen osallistuminen on ihan kiva tapa pönkittää omaa itsetuntoa.

       Saada itsensä uskomaan, että on tehnyt jotakin.

       Panna mustatlasit omantunnon silmille?

       Siis, jos nykyaikana vielä omiatuntoja on olemassa.

Niinpä esitin kysymyksiä itselleni:

       Onko kaikkien näiden vetoomusten ja vaatimusten allekirjoittamisesta ollut jotakin hyötyä?

       En äkkiseltään saa mieleeni mitään myönteistä. Sen sijaan muistan, että

       - Anna Politkovskajan todelliset murhaajat lienevät yhä vapaalla jalalla.

       - Pussy Riotin jäsenet, jotka vanhaan neuvostotapaan on karkotettu kärsimään rangaistustaan, kärsivät sitä yhä.

       - kiinalaisten toisinajattelijoiden asema ei ole muuksi muuttunut,

       - Intiassa naisten raiskaukset eivät ole vähentyneet,

jne. Jne. Jne.

Niin turhaa siis kaikki – vain mustialaseja omantunnon silmille. Kunnes yhtäkkiä postilaatikkoon räpsähtää uusi viesti. Lähettäjänä on Amnesty International. Avaan viestin ja luen:

”Teit tärkeän päätöksen vedotessasi ´haureudesta´ raipaniskuihin tuomitun malediivilaisen tytön puolesta. Yhden viikon aikana kaiken kaikkiaan 33 370 suomalaista allekirjoitti vetoomuksen. Tämä on Amnesty Suomen osaston historian ennätys. KIITOS, että olit mukana.
”Malediivien hallitus myönsi jo perjantain 28.2. lausunnossaan, että "haureudesta" 100 raipaniskuun tuomittua 15-vuotiasta tyttöä tulisi kohdella uhrina eikä rikollisena ja että ´hänen oikeutensa tulisi turvata´.
”Tämä on askel oikeaan suuntaan. Työmme kuitenkin jatkuu. Tänään toimitamme vetoomuksen allekirjoitukset Malediivien presidentille. Amnesty vaatii Malediivien hallitukselta raipparangaistuksen poistamista lainsäädännöstä, sekä toimia ´haureuden´ kriminalisoivien säädösten poistamiseksi.”

Niin ilo valtaa mieleni: ehkä kaikki allekirjoittamiset, vaatimiset ja vetoamiset eivät sittenkään ole olleet turhia. Mikään vain ei muutu silmänräpäyksessä. Ah niin, onhan olemassa se vanha, vanha sanonta Rooman rakentamisesta!

       Entä ellei kukaan vaatisi, vetoaisi, laatisi vetoomuksia ja ellei kukaan allekirjoittaisi niitä? Tapahtuisiko silloin jotakin? Ihan itsestään? Enpä usko.

       Niin minä edelleen klikkaan ”allekirjoita” ja annan yhteystietoni. Koska vaikkapa niinkin, että vain yksi hyvä asia sadasta onnistuisi. Se on enemmän kuin ei mitään.