Kadonneen runoilijan metsästys

Pitkät pöydät oli katettu valkoisilla liinoilla.

        Mustatukkainen elegantti nainen istuutui viereeni, esitteli itsensä, sanoi: Eira Stenberg. Ja minä, heti kun olin sanonut, kuka olin, muistin:

      

       ”Paholaisen uhrisauhut

       tavoittavat Jumalaa.

       Minä meidän kellarissa

       poltan tupakkaa.”

       Sanoin sen ääneen, riemastuneena.

       Hän katsoi minua kummissaan niin kuin hupsuja katsotaan. Minä kertomaan, että olin tavattomasti pitänyt tästä hänen runostaan.

       Hän ravisti musta tukkaansa, näytti tovin miettiväiseltä, mutta kiisti sitten jyrkästi milloinkaan kirjoittaneensa sellaista runoa.

       Minä en uskonut. Ihan oikeasti olin varma, että se on Eira Stenbergin runo.

       - Mutta Mad Eira.., minä sokelsin.

       Hän naurahti, sanoi, että kyllä, se on esikoiskokoelmasta, tämä Madeira.

       - Ja minusta tämä runo on samasta kokoelmasta, yritin yhä.

       Hän kiisti edelleen.

       Alistuneena arvelin, että hänen täytyi tietää, mitä on kirjoittanut. Ja mitä ei.

Tämä oli alku kadonneen runoilijan metsästykselle, joka ei ole päättynyt.

       Noin viisitoistavuotiaana – ja minun kielenkäytössäni tämä ikämääritys kattaa teen age –vuodet – minulla oli kesäisin oma huone kotimökkini vinttikamarissa; kesäisin siksi, että siellä ei ollut lämmitysmahdollisuutta. Kesäisin Tuula Kesäheinä ja minä istuimme illat pitkät yöhön saakka huoneen hämärässä, ja kun ikkuna antoi pohjoiseen ja kun oltiin lakeudella, peltoa pitkästi metsän reunaan, kenen peltoa olikin, saimme aina ihailla punaisen auringon putoamista mustan metsän taa.

       Kovin kirjallista oli nuoruutemme.

       Tietysti kirjalliseen nuoruuteen kuuluivat myös kielletyt leikit.

       Siihen aikaan, viiskytluvulla, maalla Etelä –Pohjanmaalla, ei ollut runsaasti mahdollisuuksia edes kiellettyihin leikkeihin.

       Sentään saattoi polttaa salaa tupakkaa – vaikka ei tietenkään meidän kellarissa. Meidän mökin kellari oli pieni perunakellari, keittiön lattiassa luukku, josta sinne pääsi.

       Tupakka oli merkiltään Kent, rasia keltainen.

       Ja silloin me luimme tätäkin runoa:

      ”Minä meidän kellarissa

      poltan tupakkaa.”

      Ah, se oli melkein kuin Suuri illusioni! Kun tee jäähtyi korkeissa laseissa, se oli melkein kuin vedellä laimennettua viskiä! Ja voi, kuinka me kaipasimme gramofonia!

Mutta että ei, Mad Eira ei ollut sitä runoa kirjoittanut. Varma olen kuitenkin siitä, että tämän runon kirjoittaja on nainen.

       Niin ryhdyin metsästämään ihmeellisen internetin välityksin naislyyrikkoa, joka joskus – ehkä – viiskytluvulla poltti kotitalonsa kellarissa salaa tupakkaa. Arvelin, että se on kakunpalanen: niin monia niin syvästi kirjallisuuteen perehtyneitä ystäviä minulla on.

       Rien.

       Kukaan ei ollut kuullutkaan tällaisesta runosta.

       Oulusta sain vihjeen: Kysy kirjastosta!

       Minä kysyin. Kirjastosta sain vastauksen muutaman päivän kuluttua: Etsitty oli, mutta lopputulos: Rien.

       Tuula sentään muisti, että sellainen runo oli – että olimme sitä lukeneet, mutta… Rien.

       Tytär katsoi minua viistoon ja kysyi ystävällisesti:

       - Ettet ole itse sitä kirjoittanut?

       Taatusti en.

Tässä siis ollaan.

       Minä meidän parvekkeella

       poltan tupakkaa.

       Kadonnutta runoilijaa

       mielestä en saa.

      

       Mutta kuka ikinä hän oli, joka runon kirjoitti, tietäköön, miten syvästi se runo on ainakin yhtä lukijaa koskettanut. Että yhä kymmenien vuosien jälkeen, kun kirjastokin on unohtanut, hän elää minun mielessäni; että hän palauttaa mieleeni viehättävän lapsekkaat, hurmioituneesti ikävystyneet, kirjallisuudeksi elämän muuttaneet noin viisitoistavuotiaan unelmat kauniina, puhtaina ja viattomina.

Kuva: Olli-Matti Matihalti