Pitkät pöydät oli katettu valkoisilla liinoilla.
Mustatukkainen elegantti nainen istuutui viereeni, esitteli
itsensä, sanoi: Eira Stenberg. Ja minä, heti kun olin sanonut, kuka olin,
muistin:
”Paholaisen
uhrisauhut
tavoittavat
Jumalaa.
Minä meidän kellarissa
poltan
tupakkaa.”
Sanoin sen ääneen, riemastuneena.
Hän katsoi minua kummissaan niin kuin hupsuja
katsotaan. Minä kertomaan, että olin tavattomasti pitänyt tästä hänen
runostaan.
Hän ravisti musta tukkaansa, näytti tovin
miettiväiseltä, mutta kiisti sitten jyrkästi milloinkaan kirjoittaneensa
sellaista runoa.
Minä en uskonut. Ihan oikeasti olin varma, että se
on Eira Stenbergin runo.
- Mutta Mad Eira.., minä sokelsin.
Hän naurahti, sanoi, että kyllä, se on
esikoiskokoelmasta, tämä Madeira.
- Ja minusta tämä runo on samasta kokoelmasta,
yritin yhä.
Hän kiisti edelleen.
Alistuneena arvelin, että hänen täytyi tietää, mitä on kirjoittanut. Ja mitä ei.
Tämä oli alku kadonneen runoilijan metsästykselle,
joka ei ole päättynyt.
Noin viisitoistavuotiaana – ja minun
kielenkäytössäni tämä ikämääritys kattaa teen age –vuodet – minulla oli
kesäisin oma huone kotimökkini vinttikamarissa; kesäisin siksi, että siellä ei
ollut lämmitysmahdollisuutta. Kesäisin Tuula Kesäheinä ja minä istuimme illat
pitkät yöhön saakka huoneen hämärässä, ja kun ikkuna antoi pohjoiseen ja kun
oltiin lakeudella, peltoa pitkästi metsän reunaan, kenen peltoa olikin, saimme
aina ihailla punaisen auringon putoamista mustan metsän taa.
Kovin kirjallista oli nuoruutemme.
Tietysti kirjalliseen nuoruuteen kuuluivat myös
kielletyt leikit.
Siihen aikaan, viiskytluvulla, maalla Etelä –Pohjanmaalla,
ei ollut runsaasti mahdollisuuksia edes kiellettyihin leikkeihin.
Sentään saattoi polttaa salaa tupakkaa – vaikka ei
tietenkään meidän kellarissa. Meidän mökin kellari oli pieni perunakellari,
keittiön lattiassa luukku, josta sinne pääsi.
Tupakka oli merkiltään Kent, rasia keltainen.
Ja silloin me luimme tätäkin runoa:
”Minä meidän kellarissa
poltan tupakkaa.”
Ah, se oli melkein kuin Suuri illusioni! Kun tee
jäähtyi korkeissa laseissa, se oli melkein kuin vedellä laimennettua viskiä! Ja
voi, kuinka me kaipasimme gramofonia!
Mutta että ei, Mad Eira ei ollut sitä runoa
kirjoittanut. Varma olen kuitenkin siitä, että tämän runon kirjoittaja on
nainen.
Niin ryhdyin metsästämään ihmeellisen internetin
välityksin naislyyrikkoa, joka joskus – ehkä – viiskytluvulla poltti
kotitalonsa kellarissa salaa tupakkaa. Arvelin, että se on kakunpalanen: niin
monia niin syvästi kirjallisuuteen perehtyneitä ystäviä minulla on.
Rien.
Kukaan ei ollut kuullutkaan tällaisesta runosta.
Oulusta sain vihjeen: Kysy kirjastosta!
Minä kysyin. Kirjastosta sain vastauksen muutaman
päivän kuluttua: Etsitty oli, mutta lopputulos: Rien.
Tuula sentään muisti, että sellainen runo oli –
että olimme sitä lukeneet, mutta… Rien.
Tytär katsoi minua viistoon ja kysyi
ystävällisesti:
- Ettet ole itse sitä kirjoittanut?
Taatusti en.
Tässä siis ollaan.
Minä meidän parvekkeella
poltan tupakkaa.
Kadonnutta runoilijaa
mielestä en saa.
Mutta kuka ikinä hän oli, joka runon kirjoitti,
tietäköön, miten syvästi se runo on ainakin yhtä lukijaa koskettanut. Että yhä
kymmenien vuosien jälkeen, kun kirjastokin on unohtanut, hän elää minun
mielessäni; että hän palauttaa mieleeni viehättävän lapsekkaat, hurmioituneesti
ikävystyneet, kirjallisuudeksi elämän muuttaneet noin viisitoistavuotiaan
unelmat kauniina, puhtaina ja viattomina.
Kuva: Olli-Matti Matihalti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti