Minä, mummo

Olen aina ihastellut Facebookin suomia mahdollisuuksia kommunikoida mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Kun olen melkein koko elämäni kärsinyt unettomuudesta ja kun olen tullut vanhaksi, kuten kaikki tulemme, iloitsen siitä, että tähän minun vanhuuteeni Facebook tuo aivan riemukasta sisältöä.

       Ihan todella riemukasta! Kun vaikkapa minuun verrattuna varsin nuori henkilö heittelee herjaa siitä, miten tyhmistä ihmisistä tulee vanhetessaan yhä tyhmempiä, ja kaveri kannustaa, että näin on: ei ole mitään ikärasismia väittää vanhusten älykkyyden pudonneen huikeasti – vaikka vähäinen myöntölause seuraa: suurempi kokemus ja tietomäärä ehkä pitävät nämä vanhukset ikään kuin ajan tasalla.

       Vaikka tuo minusta onkin ikärasismia, se on myös oikeasti huvittavaa, ja tietyllä tavalla asennoituminen osin kuvastaa myös nykynuorison ajattelutapaa.

      Mutta ei tämä ole suinkaan vain nykynuorison vika. Yleistäminen on ikävä asia, ja siihen sortuvat varsin helposti kaiken ikäiset ihmiset. Se on oikeastaan surullista, koska yleistäminen varsin helposti aiheuttaa aggressioita.

Yleistämistä minusta on väittää, että mummot, so. naisvanhukset, aivan erityisesti suhtautuvat rasistisesti ihonväriltään erilaisiin ihmisiin, varsinkin lapsiin, varsinkin, jos lapsi liikkuu ihonväriltään toisenlaisen, selkeästi äidiksi tunnistettavan henkilön kanssa.

       Luin hiljattain tutkimuksesta, jossa ns kantaväestöön kuuluvat suomalaisäidit kertoivat siitä, miten heidän ihonväriltään erilaiset lapsensa olivat joutuneet kokemaan, varsinkin näiden mummojen taholta, syvää paheksuntaa, vastenmielisyyttä ja halveksuntaa. Mutta ei siinä kaikki: äidit kokivat loukkaavaksi myös sen, että mummot tunkeutuivat heidän elämäänsä silittelemällä lapsen tukkaa – ja kysymällä, mistä päin tämän isä mahtoi olla.

       Mummona aloin ihmetellä, miten minun tulisi käyttäytyä – kun esimerkiksi matkustan, silloin kun siihen kykenen, paikallisjunassa Helsingistä Vantaan Korsoon.

Muutamia vuosia sitten matkustin junalla Chartresista Pariisiin. Vinosti vastakkain minuun ja tyttäreeni istui isä pienen suloisen poikansa kanssa. Pikkupoika oli veikeä hurmuri, piti häpeämättömästi silmäpeliä kanssani – ja yks kaks halusi tulla syliini. Niin otin hänet syliini ja keskustelimme ummet lammet ja meillä oli mielettömän hauskaa. Hän puhui pikkulapsen ranskaa ja minä puhuin mummoihmisen suomea, mutta ei se haitannut.

      Ei     isääkään haitannut, että poika viihtyi niin hyvin sylissäni, kunnes saavuttiin heidän määräasemalleen. Heitimme haikeat jäähyväiset – jos vielä jolloinkin jossakin tapaisimme, mikä tietysti on mahdottoman mahdotonta, emme tietenkään enää tuntisi toisiamme.

        Minusta on nimittäin joskus hyvin hauska pitää silmäpeliä pikkupoikien tai pikkutyttöjen kanssa junassakin. Joskus saatamme ruveta juttelemaan. Minua on suuresti ilahduttanut, kun joku pikkutyttö on aikansa punaista takkiani katseltuaan sanonut: Sulla on kaunis takki!

        Mutta aina ei ole niin. Ei silloin, kun olen hyvin väsynyt ja minulla on melkoisia kipuja. Silloin saatan vilkaista jopa vihaisesti liian likelle tulevia äänekkäitä lapsia ja heidän äitejään, joita ei lainkaan kiinnosta se, kuinka heidän lapsensa käyttäytyvät julkisessa liikennevälineessä.

       Silloin olisin tietenkin suvaitsematon rasistinen mummo – jos lapsen ihonväri sattuisi poikkeamaan omastani.

       Noin yleistäen.

Tiedän, että on syvästi haavoittavaa, kun erilaista ihmistä kohdellaan hänen erilaisuutensa takia epäkunnioittavasti, loukkaavasti ja jopa uhkaavasti. Kun sen lapsuudessaan kokee, siitä ei milloinkaan toivu. Sitä tapahtuu koko ajan – ei vain silloin, kun lapsella on poikkeava ihonväri.

       Mutta palatakseni alkuun.

       Myös mummot saattavat pahoittaa mielensä, kun heidän kelvottomuudestaan puhutaan hilpeästi, vaikkapa siitä, miten tyhmiksi he ovat tulleet. Jotkut mummot ovat hyvin yksinäisiä ja hyvin sairaitakin, vaikka varsin nuoret henkilöt eivät sitä ihan aina huomaa – varsin nuoret henkilöt eivät nimittäin vielä ole oppineet, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää.

       Sillä sen lisäksi, että edelleen peräänkuulutan suvaitsevaisuutta ja tasapuolisuutta, toivon myös, että yleistyksiä ei pidetä totuutena.