Lapsuudestani saakka kirjat ovat olleet minulle
eräänlainen henkireikä elämään. En katso sen koskaan olleen pakoa
todellisuudesta – olen enemmänkin Hayakawan kannalla: ihminen voi elää niin
monta ja monenlaista elämää kirjojen välityksellä, kuin ikinä haluaa –
matkustamatta maailman ääriin. Merete Mazzarella sanoo sen näin: Silloin en
koskaan ole yksin.
Olen aina lukenut kaikenlaista kirjallisuutta – poikkeuksena
sotakirjat. Sotakirjoina pidettävistä kirjoista olen lukenut tasan kolme:
Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta, Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan
ja Antti Tuurin Talvisodan. Niistä Talvisota on koskettanut minua eniten.
Nuoruudestani saakka olen lukenut suuret määrät myös kristillistä
kirjallisuutta, ja aikojen myötä minuun ovat vaikuttanet monet hyvinkin
erilaiset teokset. Yhden koskettavimman elämykseni koin jo nuorena
Metropoliitta Anthonyn kooltaan pienten, sisällöltään suurten kirjojen äärellä.
Toinen valtavan vaikutuksen tehnyt kirjailija oli – totta kai – C.S. Lewis,
erityisesti Paholaisen kirjeopistollaan.
En kuitenkaan aio kirjoittaa lukuelämyksistäni, en niistä
huikeista tajuamisen hetkistä, mitä olen kokenut kirjojen välityksellä.
Aloin ensinnäkin pohtia muutamia semanttisia kysymyksiä.
Usein puhutaan hengellisestä kirjallisuudesta tai
uskonnollisesta kirjallisuudesta. Jostakin syystä nämä kategoriat herättävät
minussa henkisiä näppylöitä. Kuvittelen tuntemukseni vähän samankaltaiseksi,
melkeinpä vastenmielisyydeksi, jollaista isä Alexander Schmemann tunsi
päiväkirjamerkintöjensä mukaan tietynlaisia hyvin hurskaita ihmisiä kohtaan.
Minusta tuntuu, että tällaiset hyvin hurskaat ihmiset
lukevat nimenomaan hengellistä kirjallisuutta.
Uskonnollista kirjallisuutta todennäköisesti lukevat
uskonnolliset ihmiset – joista heistäkään isä Alexanderilla ei ollut kovin
korkea käsitys.
En tarkoita, että pitäisin isä Alexanderia suurimpana
auktoriteettinani näissä kysymyksissä; satuin vain aivan hiljattain lukemaan
toistamiseen hänen Päiväkirjansa – nyt niiden suomenkielisen käännöksen.
Mutta ajattelen näin: jos olen kristitty, luen myös
kristillistä kirjallisuutta – en hengellistä tai uskonnollista.
Kyse saattaa hyvinkin olla aivan samoista kirjoista.
Kuten sanoin, kysymys on semanttinen ja abstraktit ilmaisut harvoin ovat täysin
samankaltaisia kaikille ihmisille toisin kuin suurin osa konkreettisista
ilmauksista.
Viime aikoina olen tullut lukeneeksi myös aika monia luterilaisten
teologien kirjoittamia teoksia. Mainitsen niistä kolme: Eero Huovisen Pappi?,
Terho Pursiaisen Karitsan kiukku ja Jaakko Heinimäen viehkeä ja selkeä
pikkukirja Taskuetiikka.
Toki niissä kaikissa on enemmän tai vähemmän luterilaisia
painotuksia, mutta jokaisessa niistä on varmasti kovin paljon ajateltavaa myös
ortodoksille.
Kaikille näille kirjoittajille, heidän suuresta
erilaisuudestaan huolimatta, on yhteistä se, että heidän tekstinsä on
mielettömän nautittavaa ja heidän kielensä erinomaista suomenkieltä. Huovinen
ja Heinimäki osaavat heittää huumoria tekstiinsä, mikä valtavasti lisää sen
luettavuutta – millään tavalla madaltamatta aiheen käsittelyä tai tekemättä
pyhistä asioista profaaneja.
Pursiaisen tekstissä ilmenevä huumori on salakavalaa,
mutta kyllä huimissa kärjistyksissä on myös pilkahdus, ei pelkkä totinen
toteaminen. Pursiaisen teksti ei toki ole helppoa, mutta kiehtovaa se on –
erityisen kiehtovaa silloin, kun oma mielipide on vastakkainen kirjoittajan
mielipiteelle.
Eivätkä nämä kolme herraa ole toki ainoat luterilaiset
teologit, jotka kirjoittavat erinomaisen kiintoisia kirjoja.
Minulle tuli ikävä yhtä hienoja, yhtä taitavasti ja yhtä
erinomaisella kielellä kirjoittavia tämän ajan ortodoksiteologeja.
En unohda pappismunkki Serafimia. Hänen tekstinsä on niin
huikeaa, että sitä voi kuvata vain hänen itsensä lanseeraamalla sanalla:
makoisa. Lukisin silti muitakin suomalaisia ortodoksisia kirjoja kovin
mieluusti…
Myönnän, että minulla on erityinen suhde kieleen.
Rakastan kaunista kieltä. Jos ajattelen kaunokirjallisuutta, minulle
aiheeltaankin kiintoisa kirja on hiukan tahmeaa luettavaa, jos kieli ontuu ja
tekstissä on muutamakin sammakko.
Ja nyt on niin, että kielellisesti minulla on sama
vaatimus kristillisiä kirjoja kohtaan – myös käännöskirjoja. Hyvä alkuperäisteos
ansaitsee hyvän kääntäjän. Valitettavasti monista käännöksistä löytyy joskus
suoranaisia virheitä, mutta sitäkin ikävämpää on ajoittainen kielen kömpelyys.
Tietysti on minun ongelmani, että huono tai
keskinkertainenkin kieli kiinnittää huomioni nimenomaan kieleen – ei kirjan
sanomaan. Mutta kunnioitus kirjaa kohtaan, myös kristillistä kirjaa kohtaan,
vaatii suurta huolellisuutta ja paneutumista sekä ennen kaikkea erinomaista
suomenkielen taitoa – ei se ole sen helpompaa kuin romaanin kääntäminen. Ei
tärkeintä ole välittää lukijalle sitä, mitä kirjoittaja sanoo, vaan tärkeintä
on välittää kirjoittajan sanoma sillä tavalla kuin hän on sen sanonut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti