torstai 31. tammikuuta 2013

Kirjan kieli


Lapsuudestani saakka kirjat ovat olleet minulle eräänlainen henkireikä elämään. En katso sen koskaan olleen pakoa todellisuudesta – olen enemmänkin Hayakawan kannalla: ihminen voi elää niin monta ja monenlaista elämää kirjojen välityksellä, kuin ikinä haluaa – matkustamatta maailman ääriin. Merete Mazzarella sanoo sen näin: Silloin en koskaan ole yksin.
       Olen aina lukenut kaikenlaista kirjallisuutta – poikkeuksena sotakirjat. Sotakirjoina pidettävistä kirjoista olen lukenut tasan kolme: Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta, Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja Antti Tuurin Talvisodan. Niistä Talvisota on koskettanut minua eniten.
       Nuoruudestani saakka olen lukenut suuret määrät myös kristillistä kirjallisuutta, ja aikojen myötä minuun ovat vaikuttanet monet hyvinkin erilaiset teokset. Yhden koskettavimman elämykseni koin jo nuorena Metropoliitta Anthonyn kooltaan pienten, sisällöltään suurten kirjojen äärellä. Toinen valtavan vaikutuksen tehnyt kirjailija oli – totta kai – C.S. Lewis, erityisesti Paholaisen kirjeopistollaan.

En kuitenkaan aio kirjoittaa lukuelämyksistäni, en niistä huikeista tajuamisen hetkistä, mitä olen kokenut kirjojen välityksellä.
       Aloin ensinnäkin pohtia muutamia semanttisia kysymyksiä.
       Usein puhutaan hengellisestä kirjallisuudesta tai uskonnollisesta kirjallisuudesta. Jostakin syystä nämä kategoriat herättävät minussa henkisiä näppylöitä. Kuvittelen tuntemukseni vähän samankaltaiseksi, melkeinpä vastenmielisyydeksi, jollaista isä Alexander Schmemann tunsi päiväkirjamerkintöjensä mukaan tietynlaisia hyvin hurskaita ihmisiä kohtaan.
       Minusta tuntuu, että tällaiset hyvin hurskaat ihmiset lukevat nimenomaan hengellistä kirjallisuutta.
       Uskonnollista kirjallisuutta todennäköisesti lukevat uskonnolliset ihmiset – joista heistäkään isä Alexanderilla ei ollut kovin korkea käsitys.
       En tarkoita, että pitäisin isä Alexanderia suurimpana auktoriteettinani näissä kysymyksissä; satuin vain aivan hiljattain lukemaan toistamiseen hänen Päiväkirjansa – nyt niiden suomenkielisen käännöksen.
       Mutta ajattelen näin: jos olen kristitty, luen myös kristillistä kirjallisuutta – en hengellistä tai uskonnollista.
       Kyse saattaa hyvinkin olla aivan samoista kirjoista. Kuten sanoin, kysymys on semanttinen ja abstraktit ilmaisut harvoin ovat täysin samankaltaisia kaikille ihmisille toisin kuin suurin osa konkreettisista ilmauksista.

Viime aikoina olen tullut lukeneeksi myös aika monia luterilaisten teologien kirjoittamia teoksia. Mainitsen niistä kolme: Eero Huovisen Pappi?, Terho Pursiaisen Karitsan kiukku ja Jaakko Heinimäen viehkeä ja selkeä pikkukirja Taskuetiikka.
       Toki niissä kaikissa on enemmän tai vähemmän luterilaisia painotuksia, mutta jokaisessa niistä on varmasti kovin paljon ajateltavaa myös ortodoksille.
       Kaikille näille kirjoittajille, heidän suuresta erilaisuudestaan huolimatta, on yhteistä se, että heidän tekstinsä on mielettömän nautittavaa ja heidän kielensä erinomaista suomenkieltä. Huovinen ja Heinimäki osaavat heittää huumoria tekstiinsä, mikä valtavasti lisää sen luettavuutta – millään tavalla madaltamatta aiheen käsittelyä tai tekemättä pyhistä asioista profaaneja.
       Pursiaisen tekstissä ilmenevä huumori on salakavalaa, mutta kyllä huimissa kärjistyksissä on myös pilkahdus, ei pelkkä totinen toteaminen. Pursiaisen teksti ei toki ole helppoa, mutta kiehtovaa se on – erityisen kiehtovaa silloin, kun oma mielipide on vastakkainen kirjoittajan mielipiteelle.
       Eivätkä nämä kolme herraa ole toki ainoat luterilaiset teologit, jotka kirjoittavat erinomaisen kiintoisia kirjoja.
       Minulle tuli ikävä yhtä hienoja, yhtä taitavasti ja yhtä erinomaisella kielellä kirjoittavia tämän ajan ortodoksiteologeja.
       En unohda pappismunkki Serafimia. Hänen tekstinsä on niin huikeaa, että sitä voi kuvata vain hänen itsensä lanseeraamalla sanalla: makoisa. Lukisin silti muitakin suomalaisia ortodoksisia kirjoja kovin mieluusti…

Myönnän, että minulla on erityinen suhde kieleen. Rakastan kaunista kieltä. Jos ajattelen kaunokirjallisuutta, minulle aiheeltaankin kiintoisa kirja on hiukan tahmeaa luettavaa, jos kieli ontuu ja tekstissä on muutamakin sammakko.
       Ja nyt on niin, että kielellisesti minulla on sama vaatimus kristillisiä kirjoja kohtaan – myös käännöskirjoja. Hyvä alkuperäisteos ansaitsee hyvän kääntäjän. Valitettavasti monista käännöksistä löytyy joskus suoranaisia virheitä, mutta sitäkin ikävämpää on ajoittainen kielen kömpelyys.
       Tietysti on minun ongelmani, että huono tai keskinkertainenkin kieli kiinnittää huomioni nimenomaan kieleen – ei kirjan sanomaan. Mutta kunnioitus kirjaa kohtaan, myös kristillistä kirjaa kohtaan, vaatii suurta huolellisuutta ja paneutumista sekä ennen kaikkea erinomaista suomenkielen taitoa – ei se ole sen helpompaa kuin romaanin kääntäminen. Ei tärkeintä ole välittää lukijalle sitä, mitä kirjoittaja sanoo, vaan tärkeintä on välittää kirjoittajan sanoma sillä tavalla kuin hän on sen sanonut.


Ei kommentteja: