Ortodoksista demokratiaa

Demokratia on eräs niistä abstraktioista, jotka ovat kiehtoneet minua suuresti vuosikymmenet.

       Demokratia on eräänlainen unelma, joka ihmismielissä heräsi jo muinaisten kreikkalaisten kaupunkivaltioissa.

       Demokratia on toteutumaton kaunis haave.

       Demokratia ei sanana silti kuulosta korvaani kauniilta, siinä on ihan liikaa konsonantteja ja aavistus demonisuutta.

       Silti myös kirkossamme (Suomen ortodoksinen kirkko) pyritään toteuttamaan demokratiaa.

Kahdessa tapauksessa voidaan kirkkomme nähdä toimivan lähes demokraattisesti.

       Ensimmäinen tapaus on seurakunnan kirkkoherran vaali. Siinä hiippakunnan piispan ehdolle asettamista hakijoista seurakuntalaiset voivat äänestää haluamaansa henkilöä, ja äänimäärä ratkaisee, kenet valitaan.

       Toinen, hiukan komplisoidumpi tapaus, on seurakunnanvaltuustojen vaali. Kaksi seurakunnan äänivaltaista jäsentä voi asettaa ehdokkaita vaaliin. Seurakunnan äänivaltaiset jäsenet äänestävät asetettuja ehdokkaita, joista valitaan tietty määrä valtuustoon siinä järjestyksessä kuin he ovat saaneet ääniä.

       Tämä ei kuitenkaan ole yksiselitteinen juttu. Seurakunta onkin jaettu alueisiin, ja jokaiselta alueelta valitaan tietty määrä valtuutettuja sen perusteella, kuinka paljon kullakin alueella asuu seurakunnan jäseniä.

       Tämä kuulostaa peräti demokraattiselta.

       Mutta päätöksenteossa demokratia katoaa: oman alueen edustajat valtuustossa eivät päätä alueensa asioista, vaan koko valtuuston enemmistö.

Seurakunnanvaltuusto on seurakunnan ylin päättävä elin.

       Kuitenkin on runsaasti sellaisia asioita, joista päätöksen tekee seurakunnanneuvosto. Lisäksi on runsaasti sellaisia asioita, joista käytännössä päätöksen tekee seurakunnanneuvosto, ja seurakunnanvaltuusto toimii sen jälkeen eräänlaisena kumileimasimena, joka hyväksyy neuvoston päätöksen.

       Demokratian kannalta tämän tekee mielenkiintoiseksi se, miten hyvin vaikutusvaltaisen seurakunnanneuvoston jäsenet valitaan.

       Neuvoston jäsenet valitsee valtuusto.

       Monissa seurakunnissa pidetään erinomaisena asiana, että neuvostossa on eri henkilöitä kuin valtuustossa. Useasti kuitenkin neuvostoon valitaan niitä, jotka ovat olleet ehdokkaina valtuustoon eivätkä ole tulleet valituiksi – toisin sanoen niitä, jotka eivät nauti seurakuntalaisten riittävää luottamusta.

       Luottamushenkilöitähän niin valtuuston kuin neuvostonkin jäsenet ovat.

       Tämä ei mielestäni ole enää demokraattista.

Kirkkomme ylin päättävä elin on kirkolliskokous, jonka jäseniä ei valita demokraattisesti.

       Kirkolliskokouksen jäseniä ovat hiippakuntien piispat ja apulaispiispa, sekä 11 papiston edustajaa, kolme kanttorien edustajaa ja 18 maallikkojäsentä.

       Kirkolliskokousjäsenten maallikkojäsenten valinta tapahtuu niin mutkikkaasti, että siinä äkkinäinen varsin hämmentyy. Se menee jotenkin näin:

       Jokaisessa seurakunnassa seurakunnanvaltuusto valitsee oman seurakuntansa ehdokkaat kirkolliskokouksen maallikkojäseniksi – mutta ei siinä kaikki: valtuusto valitsee myös maallikkojen edustajien valitsijamiehet. Toisin sanoen: valtuusto valitsee huomattavasti enemmän ehdokkaita kuin kirkolliskokouksen jäseniksi kyseisestä seurakunnasta valitaan. Ja sitten valtuusto valitsee henkilöt, jotka näistä valituista äänestävät salaisesti kirkolliskokouksen jäsenet.

       Tämä ei oikeastaan ole demokratiaa. Tämä on enemmänkin taktikointikilpailu.

Kaikkein huvittavinta demokratian kannalta tässä kirkolliskokouksen maallikkojäsenten valintaprosessissa on se, että varsinaiseksi kirkolliskokousehdokkaaksi kelpaa kuka tahansa ”ortodoksisesta kristillisestä vakaumuksesta tunnettu kirkon jäsen, joka ei ole vajaavaltainen…”. Kirkolliskokouksen maallikkojäsenehdokkaan ei ole tarvinnut olla valtuustovaaleissa ehdokkaana, ja vaikka olisi ollutkin, ei hänen ole tarvinnut saada monenkaan seurakuntalaisen ääntä.

       Mutta kuten sanoin: tässä ei mielestäni toimi demokratia vaan taktikointi.

       Tavallisen seurakuntalaisen näkökulmasta olisi myös erinomaisen kiintoisaa tietää ne perustelut, miksi tiettyjä ihmisiä ehdotetaan kirkolliskokouksen maallikkojäseniksi.

       Miksi esimerkiksi NN, joka ei ole onnistunut keräämään riittävää äänimäärää seurakunnassa useammissa valtuustovaaleissa päästäkseen seurakunnanvaltuustoon, on niin tärkeä, että hänet ehdottomasti halutaan kirkolliskokouksen maallikkojäseneksi? Mikä on hänen antinsa kirkollemme?

       Mutta nämähän ovat kysymyksiä, jotka varsinaisesti eivät liity demokratiaan vaan pikemminkin taktikointiin.

       Ja vastaukset ovat silloin täysin turhia.

Tämän konkretisoituneen abstraktion helmiä olisi varsin jännittävä seurata, ellei se koskettaisi syvästi niinkin arvokasta asiaa kuin kirkkomme uskottavuutta.