Tuo hupsu ortodoksi

Olin muutama päivä sitten Kulttuurikeskus Sofian Pyhän Viisauden kappelissa palveluksessa, jossa toimitettiin sairaanvoitelun sakramentti. Olin siellä siksi, että suuresti koin tarvitsevani tämän sakramentin antamaa voimaa elämääni.

Silloin, kun syöpä ensimmäisen kerran ryhtyi minuun, samoin molemmilla sen uusiutumiskerroilla, pyysin rippi-isääni toimittamaan sairaanvoitelun sakramentin minulle.

      Ortodoksisen kirkon sairaanvoitelun sakramentti on tyystin eri juttu kuin katolilaisen kirkon viimeinen voitelu. Se ei ole kuolemaan valmistava toimenpide, vaan elämän ja parannuksen mysteerio. Pappi tai piispa pyhittää öljyn – rukoilee, että Pyhä Henki siihen laskeutuisi, aivan kuten vedenpyhityksessä rukoillaan Pyhän Hengen laskeutumista pyhitettävään veteen, jotta Jumalan parantava armo vaikuttaisi niin siunatun öljyn kuin veden kautta.

      Sairaanvoitelun sakramentin tarkoituksena on parantaa ihminen niin sielultaan kuin ruumiiltaan. Sairaanvoitelun sakramentti ei kuitenkaan ole mikään simsalabim, joka yliluonnollisesti parantaisi kaikki fyysiset sairaudet – eikä sen vaikutusta vähennä se, että, kuten minun tapauksessani, syöpä on vaatinut lääketieteellistä hoitoa niin ensiesiintymisensä aikaan kuin uusintakierroksillakin.

      Ortodoksinen kirkko näkee myös lääkärien kautta saadun avun Jumalan suurena lahjana.

      Ensisijaisesti olen kokenut, että ihmeellinen rauha ja voima on siirtynyt minuun jokaisella kerralla: syöpä ei ole minua nujertanut, vaan elämme kohtalaista rinnakkaineloa nyt pitkästi kolmattakymmenettä vuotta. En usko, että ilman sairaanvoitelun sakramentissa välittynyttä Jumalan armovoimaa olisin kestänyt kaiken niin kepein mielin kuin olen kestänyt.

      Olen useasti ajatellut, että sairaanvoitelun sakramentin syvin tehtävä onkin tämän voiman saaminen sairauden kestämiseen.

Uskon myös, että pyhitetyllä vedellä on ollut vaikutuksensa, kun siedettävin sivuvaikutuksin ruumisparkani kesti vuosikaudet sytostaattihoitoa lääkevalmisteella, joka lääketehtaan ilmoituksen mukaan sopii erittäin huonosti yli 60 –vuotiaille.

      Kun olin runsaat puoli vuotta syönyt tätä Xeloda –nimistä myrkkyä lääkärini syöpäklinikalla ihmetteli, miten vähin sivuvaikutuksin siedän täyttä annosta. Kerroin, että nautin myrkyt pyhitetyn veden kanssa. Lääkärini, joka muuten on aivan ihmeellinen nuori nainen, katsahti vähän epäillen, ei sanonut sen enempää, enkä minä todistamaan ruvennut hänelle.

      Mutta kun tuli seuraava käynti, kun sivuoireet pysyivät edelleen siedettävinä ja hän taas lausui julki ihmetyksensä, muistutin häntä pyhitetystä vedestä. Hänenkin suhtautumisensa oli muuttunut – hän kysyi: Mistä sitä pyhitettyä vettä saa? Pidin lyhyen oppitunnin ortodoksisuudesta keskittyen erityisesti sakramentteihin ja vedenpyhitykseen.

Myrkyt ovat kuitenkin myrkkyjä, solumyrkytkin, joihin ei ainakaan vielä ole kyetty asentamaan tunnistinta syöpäsolujen erottamiseksi terveistä soluista. Niinpä vähitellen alkoivat jalkapohjani haavautua, ja hoitelin niitä ohjeen mukaisesti apteekin valmisteilla.

      Sitten ystäväni Ilkka, jota nimitän aikamme palkattaparantajaksi, oli käynyt pyhällä Athos –vuorella ja toi minulle sieltä pyhitettyä öljyä. Kokeilin sitä jalkapohjiini Bepanthenin asemesta, ja katso: haavat alkoivat parantua. Vielä toisenkin kerran sain Ilkalta Pyhän vuoren –öljyä, ja toiset ystäväni toivat pyhitettyä öljyä Pietarista Rilan luostarista, missä lepäävät pyhän Johannes Kronstadtilaisen reliikit, sekä Kiovan luolaluostareista.

      Ja niin jalkani sietivät hoitoja hämmästyttävän pitkään. Sivuoireet muuttuivat liian vaikeiksi vasta viime kesänä, melkein kolmen vuoden hoitojakson jälkeen.

No niin no.

      Lehdet – niin naistenlehdet kuin iltapäivälehdet – ovat melkein pullollaan tositarinoita ihmisistä, jotka parantuivat syövästä.

      Ihmisistä, jotka kestivät rankat hoidot.

       Jotka matkustivat ulkomaille saamaan uusinta tehohoitoa.

      Ja kaikki he parantuivat ja julistavat, että syöpä on voitettu!

      Eikä kukaan heistä tarvinnut mitään hupsuja ortodoksisia pyhityksiä öljyihinsä tai vesiinsä, ei viimeisiä tai viimeistä edellisiä voiteluita. Piti vain pysyä vahvana ja taistella.

      Olen iloinen heidän puolestaan.

      Minä en oikeastaan ole vahva, sillä kaikkihan ei ole sitä miltä näyttää. Minä tarvitsin ja tarvitsen yhä kirkkoni sakramenttien antamaa voimaa jaksaakseni.

Olen myös hyvin tietoinen siitä, että Suomessakin kuolleisuus on sataprosenttinen.

      Eräänä päivänä kuolema ei käännykään ovelta, heilauta kättään ja sano: Nähdään.

      Tämä oli se, mihin sairaanvoitelun sakramentti valmisti minua ja vahvistaa minua: kestämään sen tosiasian, että ei elämästä selviä hengissä. Mutta myös vahvistamaan uskon, että ei elämä lopu kuolemaan. Tämä elämä on oikeastaan välivaihe, ja se on annettu meille elettäväksi tässä ajassa ja tässä maailmassa, joskaan ei tästä maailmasta.

      Uskomattoman monet ihmiset tosin uskovat vakaasti, että kun kuolema tulee, se on sitten siinä.

      Luin vastikään hauskan episodin Amos Ozin loistavasta teoksesta A Tale of Love and Darkness. Oz kertoo vanhasta emeritusprofessori Bergsonista, filosofista, joka viimeisinä vuosinaan pohdiskeli kysymystä siitä, mitä on tai ei ole kuoleman jälkeen. Jotkut nuoret opiskelijat olivat sitä mieltä, että se on sitten siinä.

      Bergson päätteli: mahdollisuudet ovat 50 prosenttia puolesta ja 50 prosenttia vastaan.

      Sitten hän sanoi jotenkin näin: Minä olen juutalainen. Minä olen keskieurooppalainen juutalainen, natsien holokaustin elänyttä sukupolvea.  Tuollaiset selviytymismahdollisuudet eivät ole ollenkaan huonot.

Olen mieluusti hupsu ortodoksi, joka uskoo siihen, että mikään ei synny tyhjästä eikä suljetussa systeemissä mikään voi kadota.

      Vielä hupsumpaa on tietysti uskoa sellaistakin, että luonnonlait jotenkin merkillisesti mukautuvat, jopa kumoutuvat, jos Jumala näkee sen tarpeelliseksi.

      Ettei elämä todellakaan lopu pitkäänperjantaihin. Että pääsiäisen ylösnousemus kaikessa mahdottomuudessaan on totta.

      Että yhtäkkiä huomaa, miten sairaanvoitelun sakramenttiin sisältyy myös pääsiäinen.