Rakkaus / Amour

Annoin itselleni syntymäpäivälahjaksi elokuvaillan, kun minulla sattui olemaan vielä pari käyttämätöntä vapaalippua.

       Joskus muutama vuosi sitten, isä Johannes Karhusaaren suosituksesta, näin Michael Haneken Valkoisen nauhan, joka oli huikea elämys – eikä jättänyt rauhaan moneen päivään. Hyvät eurooppalaiset ohjaajat eivät tee helppoja elokuvia (alku-keskikohta-loppu ja selkeä juoni), vaan vaativat katsojaltaan aika paljon ja jättävät monesti lopun tietyllä tavoin ikään kuin avoimeksi, että katsojan on jatkettava elokuvan työstämistä pitkään.

Niinpä siis valikoin lahjakseni Haneken uusimman elokuvan Rakkaus (Amour). Toki minua kiehtoi myös se, että näyttelijät olivat vanhoja tuttuja: muistin Emmanuele Rivan koskettavasta ikiajoiksi mieleeni syöpyneestä elokuvasta Hiroshima – mon amour, muistin Trintignantin nuorena miehenä Bardot –elokuvasta …ja Jumala loi naisen mutta ennen kaikkien Kieslowskin Kolmen värin Punaisesta. Ja Hupper huikaisi jo Pitsinnyplääjässä. Niistä elokuvista on vuosikymmeniä: halusin nähdä, millaisia he ovat nyt – varsinkin nämä 90. ikävuottaan lähestyvät Trintignant ja Riva.

       Molempien kohdalla minun on pakko käyttää superlatiivia: roolisuoritukset ovat varmasti heidän loistavimpiensa joukossa. Haneke puolestaan ei petä koskaan, ja aivan varmasti elokuva on ansainnut kaikkien kriitikoiden kaikki viisi tähteä ja Cannesin Kultaisen palmun.

Rakkaus kertoo vanhasta avioparista, Annesta ja Georgesista, jotka viettävät virkeää ja aktiivista elämää, ja entisiä pianonsoitonopettajia kun ovat, musiikki on heidän elämänsä suuri intohimo. Sitten Anne sairastuu – tapahtuu ensimmäinen aivohalvaus, myöhemmin toinen, ja sen mukana Anne alkaa myös dementoitua. Hän joutuu sairaalaan leikkausta varten – leikkaus epäonnistuu, ja kotiinpalattuaan hän vannottaa Georgesia koskaan enää viemästä häntä sairaalaan tai hoitokotiin.

       Niin Georgesista tuli omaishoitaja. Eikä se ollut helppoa.

       Rakkaus ei tietenkään ole mikään omaishoitajakuvaus. Se on nimensä mukaan kuvaus rakkaudesta, mutta myös lupauksen pitämisestä äärirajoillakin.

       Haneke kuvaa äärettömän taitavasti Annen ja Georgesin elämänpiirin supistumisesta, olemisen siirtymistä kodin seinien sisäpuolelle. Ulkoinen maailma menettää merkityksensä, jopa lähimmät ihmiset muuttuvat lähes ulkopuolisiksi. Elämän kutistuminen merkitsee hidasta luopumista kaikesta, ennen kaikkea musiikista, joka oli ollut koko elämä.

Mietiskelin elokuvaillan jälkeen kokonaisen päivän ihmisen elämää – erityisesti vanhenemista, joka terveenkin ihmisen kohdalla hidastaa kaiken kuten Haneken hitaat, pysähtyneet kuvat, ja lievemmänkin sairauden kohdalla sitoo vanhuksen useimmiten kotiin. Se, mikä on ollut elämässä tärkeää, jää enimmäkseen kodin ulkopuolelle. Niin paljosta on luovuttava – vähitellen aivan kaikesta. Se on julmaa, ja se herättää monissa läheisissä sääliä. Säälin sietäminen on vielä vaikeampaa; miksi haluta sellaista elämää?

       Toisena päivänä elokuvan jälkeen löysin itseni pohtimasta seikkaa, mistä vähän aikaa sitten olen kirjoittanut.

Huomasin, että Annen ja Georgesin maailmassa ja elämässä ei ollut mitään kosketuskohtaa kirkkoon eikä uskoon – ei ajatusta, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Ajattelin edelleen, että ehkä kaikkein julminta – minun näkökulmastani – oli tämän aspektin puuttuminen elokuvasta.

       Vaikka sellaisessa maailmassahan me elämme.

Tämä ei oikeastaan enää koske elokuvaa, tätä huimaa taideteosta, vaan minun ajatuksiani.

       Niin kuvittelin Annen sairasvuoteen äärelle jonkun resitoimaan psalmeja – kuvittelin, että ne olisivat olleet hänelle lapsuudesta saakka tuttuja. Kuvittelin, miten hän olisi tuntenut suitsutuksen tuoksun, miten hän olisi kirkon pyhistä mysteereistä saanut rauhaa.

       Mistä minä tiedän, olisiko niin käynyt. Mutta jotenkin intuitiivisesti uskon niin.

       Ja Georges, hän ei olisi kokenut, että on kadottamassa Annen tyhjyyteen.

       Tiedän, että hyvin monet voivat kritisoida minua siitä, että muutan nyt pyhät sakramentit taikamenoiksi ja –juomiksi. Tietenkään en tee niin. Mutta tiedän niiden voimia tuovan vaikutuksen omasta kokemuksestani. Tiedän, että siinä kokemuksessa yhdistyvät usko ja mysteeri.

       Vielä useammat hymähtänevät: Juuri niin – sitähän usko on, sitä kaikki nämä kirkon toimitukset ovat – halpahintaista lohdutusta kuoleman edellä, oljenkorren ojentamista onnettomalle.

       Tietenkään niin ei ole.

       Kyse on valinnoista. Kyse on ihmisen kuolemattomasta sielusta.

Kirjassaan Karitsan kiukku Terho Pursiainen näkee näin:

       ”Päättäessään luottaa panee itsensä alttiiksi. Kyse on uskomisesta. Luottamukseensa joutuu panostamaan oman elämänsä mielekkyyden. Joutuu antamaan oman päänsä toisen pantiksi. Päättömältä luottamus sieluttoman maailman silmissä varmasti näyttääkin.”