Annoin itselleni syntymäpäivälahjaksi elokuvaillan, kun
minulla sattui olemaan vielä pari käyttämätöntä vapaalippua.
Joskus muutama vuosi sitten, isä Johannes Karhusaaren suosituksesta, näin Michael Haneken Valkoisen
nauhan, joka oli huikea elämys – eikä jättänyt rauhaan moneen päivään.
Hyvät eurooppalaiset ohjaajat eivät tee helppoja elokuvia
(alku-keskikohta-loppu ja selkeä juoni), vaan vaativat katsojaltaan aika paljon
ja jättävät monesti lopun tietyllä tavoin ikään kuin avoimeksi, että katsojan
on jatkettava elokuvan työstämistä pitkään.
Niinpä siis valikoin lahjakseni Haneken uusimman elokuvan
Rakkaus (Amour). Toki minua kiehtoi
myös se, että näyttelijät olivat vanhoja tuttuja: muistin Emmanuele Rivan koskettavasta ikiajoiksi mieleeni syöpyneestä
elokuvasta Hiroshima – mon amour,
muistin Trintignantin nuorena
miehenä Bardot –elokuvasta …ja Jumala loi naisen mutta ennen
kaikkien Kieslowskin Kolmen värin
Punaisesta. Ja Hupper huikaisi jo Pitsinnyplääjässä. Niistä elokuvista on
vuosikymmeniä: halusin nähdä, millaisia he ovat nyt – varsinkin nämä 90.
ikävuottaan lähestyvät Trintignant ja Riva.
Molempien kohdalla minun on pakko käyttää superlatiivia:
roolisuoritukset ovat varmasti heidän loistavimpiensa joukossa. Haneke
puolestaan ei petä koskaan, ja aivan varmasti elokuva on ansainnut kaikkien
kriitikoiden kaikki viisi tähteä ja Cannesin Kultaisen palmun.
Rakkaus kertoo vanhasta avioparista, Annesta ja
Georgesista, jotka viettävät virkeää ja aktiivista elämää, ja entisiä
pianonsoitonopettajia kun ovat, musiikki on heidän elämänsä suuri intohimo.
Sitten Anne sairastuu – tapahtuu ensimmäinen aivohalvaus, myöhemmin toinen, ja
sen mukana Anne alkaa myös dementoitua. Hän joutuu sairaalaan leikkausta varten
– leikkaus epäonnistuu, ja kotiinpalattuaan hän vannottaa Georgesia koskaan
enää viemästä häntä sairaalaan tai hoitokotiin.
Niin Georgesista tuli omaishoitaja. Eikä se ollut
helppoa.
Rakkaus ei tietenkään ole mikään omaishoitajakuvaus. Se
on nimensä mukaan kuvaus rakkaudesta, mutta myös lupauksen pitämisestä
äärirajoillakin.
Haneke kuvaa äärettömän taitavasti Annen ja Georgesin
elämänpiirin supistumisesta, olemisen siirtymistä kodin seinien sisäpuolelle.
Ulkoinen maailma menettää merkityksensä, jopa lähimmät ihmiset muuttuvat lähes
ulkopuolisiksi. Elämän kutistuminen merkitsee hidasta luopumista kaikesta,
ennen kaikkea musiikista, joka oli ollut koko elämä.
Mietiskelin elokuvaillan jälkeen kokonaisen päivän
ihmisen elämää – erityisesti vanhenemista, joka terveenkin ihmisen kohdalla
hidastaa kaiken kuten Haneken hitaat, pysähtyneet kuvat, ja lievemmänkin
sairauden kohdalla sitoo vanhuksen useimmiten kotiin. Se, mikä on ollut
elämässä tärkeää, jää enimmäkseen kodin ulkopuolelle. Niin paljosta on
luovuttava – vähitellen aivan kaikesta. Se on julmaa, ja se herättää monissa
läheisissä sääliä. Säälin sietäminen on vielä vaikeampaa; miksi haluta
sellaista elämää?
Toisena päivänä elokuvan jälkeen löysin itseni pohtimasta
seikkaa, mistä vähän aikaa sitten olen kirjoittanut.
Huomasin, että Annen ja Georgesin maailmassa ja elämässä
ei ollut mitään kosketuskohtaa kirkkoon eikä uskoon – ei ajatusta, että elämä
jatkuu kuoleman jälkeen. Ajattelin edelleen, että ehkä kaikkein julminta –
minun näkökulmastani – oli tämän aspektin puuttuminen elokuvasta.
Vaikka sellaisessa maailmassahan me elämme.
Tämä ei oikeastaan enää koske elokuvaa, tätä huimaa
taideteosta, vaan minun ajatuksiani.
Niin kuvittelin Annen sairasvuoteen äärelle jonkun resitoimaan
psalmeja – kuvittelin, että ne olisivat olleet hänelle lapsuudesta saakka
tuttuja. Kuvittelin, miten hän olisi tuntenut suitsutuksen tuoksun, miten hän
olisi kirkon pyhistä mysteereistä saanut rauhaa.
Mistä minä tiedän, olisiko niin käynyt. Mutta jotenkin
intuitiivisesti uskon niin.
Ja Georges, hän ei olisi kokenut, että on kadottamassa
Annen tyhjyyteen.
Tiedän, että hyvin monet voivat kritisoida minua siitä, että
muutan nyt pyhät sakramentit taikamenoiksi ja –juomiksi. Tietenkään en tee
niin. Mutta tiedän niiden voimia tuovan vaikutuksen omasta kokemuksestani. Tiedän,
että siinä kokemuksessa yhdistyvät usko ja mysteeri.
Vielä useammat hymähtänevät: Juuri niin – sitähän usko on,
sitä kaikki nämä kirkon toimitukset ovat – halpahintaista lohdutusta kuoleman
edellä, oljenkorren ojentamista onnettomalle.
Tietenkään niin ei ole.
Kyse on valinnoista. Kyse on ihmisen kuolemattomasta
sielusta.
Kirjassaan Karitsan
kiukku Terho Pursiainen näkee näin:
”Päättäessään luottaa panee itsensä alttiiksi. Kyse on
uskomisesta. Luottamukseensa joutuu panostamaan oman elämänsä mielekkyyden. Joutuu
antamaan oman päänsä toisen pantiksi. Päättömältä luottamus sieluttoman
maailman silmissä varmasti näyttääkin.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti