Mitä tapahtuu todella

Yhdessä ystäväni apostoli A:n kanssa olen tehnyt paljonkin tiedotukseen liittyvää työtä ihan pelkästä tiedottamisesta oikean lehdentekoon saakka. Apostoli A useasti pani minua aisoihin sen suhteen mitä esimerkiksi pääkirjoituksissa saa kirjoittaa, ettei Turkin suurlähetystö loukkaannu tai Moskovan patriarkaatti vedä hernettä nenään. Usein tottelin häntä mutta useammin kirjoitin niin kuin mielestäni oikein oli – oli sitten kysymys Turkin pääministerin rouvan hunnuttautumisesta tai Viron kirkon tilanteesta.

Sitä oppi siihen aikaan muutamia perusasioita, jotka ovat muistissa yhä.

        Ensimmäinen, minulle tärkein, oli tämä: nauhoita aina haastattelu. Pidä nauhoitus tallessa. Mieluusti pura se paperiversioksi ihan sellaisena kuin olet sen nauhoittanut.

       Toinen, itsestäänselvyys, erityisesti haastatteluiden kohdalla, oli: tarkistuta kirjoittamasi teksti haastatellulla.

       Sen jälkeen ei kenelläkään ole sanan sanaa siihen nähden, mitä paperilehdessä lukee.

       Mutta se koskee vain tiettyä henkilöhaastattelua. Haastatellulla henkilöllä on oikeus omiin mielipiteisiinsä, eikä haastattelija voi hänen sanomisiaan muokata.

       Mutta jos jotakuta haastatellaan asiasta, mistä toisella osapuolella on rankastikin erilainen näkemys tai on useitakin erilaisia näkemyksiä, on varsin suotavaa ja tasapuolista neutraalin tiedonvälityksen kannalta, että myös muita osapuolia kuullaan.

       Mielipidekirjoitukset – toimittajankin kirjoittamat kolumnityyppiset – ovat asia erikseen. Mutta lukijalle on silloin tehtävä ymmärrettäväksi, että tämä on yhden henkilön mielipide, joka ei välttämättä ole koko totuus, vain nimensä ilmoittavan kirjoittajan näkökulma.

       Sikäli kun kaikista asioista koskaan saadaan kokonaista ja täydellistä totuutta esille monien ”ainoiden oikeiden” näkökantojen sekamelskasta.

Emme me maan parhaita ortodoksisia lehtiä koskaan tehneet, mutta vilpittömästi pyrimme jakamaan niin selkeää ja monipuolista tietoa asioista kuin pienin resurssein tehty ”tutkiva journalismi” suinkin salli.

       Sen jälkeen sähköinen tiedonvälitys on nopeutumistaan nopeutunut ja entisestään enentynyt. On pitänyt oppia siihen, että tietoa on haettava lukemattomilta sivustoilta, otettava kaikista oleelliset ja verrattava saatuja tuloksia toisiinsa.

       Jossakin henkilö X sanoo näin ja toisessa kohdin noin; ja toisessa kohdin henkilö Z kumoaa täysin henkilön X sanomiset. Että etsi siinä sitten villakoiran ydintä.

       Toivoisi olevan myös joitakin selkeästi tiedottavia sivustoja, joilta voi lukea sekä henkilön X että henkilön Z sanomiset ja parhaassa tapauksessa jonkin sortin yhteenvedon asiasta, josta henkilöt puhuvat – tai ainakin mahdollisimman suureen objektiivisuuteen pyrkivää taustoitusta.

Vaikka joskus sitä kyynisenä lukemansa keskellä alkaa miettiä, mikä on totta ja mikä on hyvä vapaamuurariveli –selittelyä.

       Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, MOT on lempiohjelmani televisiossa.

Aloitin apostoli A:n kanssa tekemälläni yhteistyöllä, ja sitähän me olemme ensisijaisesti tehneet ortodoksisen lehdistön puitteissa.

       Joten ortodoksista tiedottamista tässä hapuilen, totta kai – siitä, mitä tapahtuu, miksi tapahtuu ja miten siitä kerrotaan.

       Kirkossamme on jo jonkin aikaa ollut havaittavissa melkoista kuohuntaa, joka on tuotu esille kahden sekametelikeitoksen avulla: Kirkkomuseota ja Valamon luostaria koskevien tapahtumien kautta. Kiintoisinta minusta on se, onko lopultakaan kyse puhtaasti näistä seikoista vai onko pinnan alla jotakin sellaista, mitä ei lainkaan haluta julkisuuteen.

       Mietin iki-ikivanhaa M.A. Nummisen Laulua Nesteestä ja mietin, mitä me tavalliset kirkon jäsenet oikeastaan saamme tietää.

       Onko kirkossamme ihan aikuisten oikeasti hyviksiä ja pahiksia, vai onko niin, että vallan kahvassa vähän itse kukin harrastaa aivan jotakin muuta kuin kirkon hyvää ja seurakuntalaisten etua.

       Kun tiedottaminen on mitä on, sähköisenä joskus vaikka kuinkakin joutuisaa, huhut kiitävät sitä tarkempina ja paljon nopeammin. Huhuja minulla on kasassa, enemmän ja vähemmän luotettavia, ainakin yhden pamfletin verran – ”varmoja mielipiteitä” siitä, mitä tapahtuu todella.

Minut tekee surulliseksi se, että tällainen kuohunta ei missään historian vaiheessa ole ollut hyväksi kirkolle, jolla on varsinainen tehtäväkin. En usko sen nytkään millään tavalla edistävän kenenkään sielun pelastusta.

       Minut tekee surulliseksi se, että koen luotettavan tiedottamisen puuttuvan kirkossamme. Sen puutteen kokee omassa seurakunnassaan ja sen puutteen kokee koko kirkossa. Niin kauan kuin näin on, sähköistä viestintää nopeammat huhut kiitävät korvasta korvaan ja aiheuttavat yhä suurempaa hämmennystä.

Kaikki taidot ovat Jumalan lahja meille

Jos minulla olisi televisio, lempiohjelmani olisi MOT. Vaikka minulla ei olekaan televisiota, se on silti lempiohjelmani. Voin omantunnontuskitta katsoa mitä tahansa ohjelmaa Yle Areenalta, kun joka tapauksessa maksan tv –veroa. Siihen, että minun pitää maksaa tv –veroa, en puutu nyt sen enempää kuin yhden huokaisun: Onneksi minulta ei peritä autoveroa.

       Autoakaan minulla ei ole.

       Mutta siis MOT.

       Puoli Suomea kauhistui, kun MOT käsitteli Pirkko Jalovaaran toimintaa ja esitti katkelmia hänen rukousillastaan Helsingin Kallion kirkossa. Minäkin kauhistuin. Vähän tuollaisessa kristillisessä ilmapiirissä olen joskus hyvin nuorena joutunut varttumaan, mutta siitä selviytyneenä en ollenkaan ottanut uskoakseni, että sairastamani syöpä on demonista alkuperää. En edes siitä vakuuttunut, että sen tähden syömäni lääkkeet, Jalovaaran myöhemmässä tarkentavassa haastattelussa erikseen mainitsema Burana, olisivat saattaneet minut demonien valtaan.

       Kauhistuin siksi, että muistin ne vaikeat ajat, jolloin olin terapiassa syvän masennuksen takia.

       Entä jos silloin – ja silloin minulla vielä oli televisio – olisin nähnyt tällaisen ohjelman? Entä jos silloin olisin vielä kuulunut luterilaiseen kirkkoon ja etsinyt sieltä hengellistä apua?

Jalovaarasta demoneineen tuli sensaatio mediaan vielä huikeammasti kuin vapaamuurareista vähän aikaisemman MOTin takia.

       Kirkosta erottiin, papit ja piispat ja Jalovaaran entinen kanssasaarnaaja antoivat lausuntoja. Jollakin keskustelupalstalla joku muisti senkin, miten Jalovaara vajaa vuosi sitten näki ortodoksisen arkkipiispan olevan kyvytön hoitamaan tehtäviään.

       HS julkisti graafisen käyrän siitä, miten usko kristillisiin perusoppeihin on romahtanut. Näemmä se onkin romahtanut. Uskontunnustus luetaan kyllä kirkossa – mutta vain 41 % uskoo:

       ”…Jeesukseen Kristukseen,

      Jumalan ainoaan Poikaan…”

vain 28 % uskoo:

      ”…syntyi neitsyt Mariasta…”

vain 36 % uskoo:

      ”…kuoli ja haudattiin,

      astui alas tuonelaan,
      nousi kolmantena päivänä kuolleista…”

vain 28 % uskoo

      ”…ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.”

      Miten sitten uskotaan muihin uskontunnustuksen kohtiin kuten Pyhään Henkeen – sitä en osaa kuvitellakaan.

      Saatanan olemassaoloon uskoo 31 %.

      Minä vähän kauhistuin.

      Mutta koska parhaillaan olin lukemassa Sammeli Juntusen kirjaa Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta (2010, Kirjapaja) en oikeastaan hämmästynyt.

Juntusen kirja on ensimmäinen kosketukseni eksegetiikkaan – jos niin voi sanoa. Se kumpuaa luterilaisesta teologiasta, mutta ei se silti ole aivan vierasta minulle. Sitä lukiessani olen huomannut, mikä mieletön ero ortodoksisuudessa ja luterilaisuudessa todellakin on – ja siltä pohjalta käsitän oikein hyvin, että luterilaisessa kirkossa syntyy Jalovaara –ilmiö. Ja olen käsittävinäni senkin, miksi niin on.

      HS:n käyrä kristillisiin perusoppeihin uskovien määrän romahtamisesta on Kirkon tutkimuskeskuksen tietoihin perustuva ja koskee siten käsittääkseni ev. lut. kirkon jäsenten suhtautumista. Minulla ei ole vähäisintäkään havaintoa siitä, kuinka ortodoksit uskovat tai uskovatko ensinkään. Pohdin asiaa ihan itsekseni ja omalta kohdaltani.

      Aivan samoin, kuin suhtautumistani demonisoitumiseeni Jalovaaran opetuksessa.

Jos ja kun luterilainen eksegetiikka tarkastelee Raamattua melko tavalla vain historiallisesti ja kun luterilainen teologia ei sitoudu Raamatun lisäksi traditioon, on aivan ymmärrettävää, että usko sellaisiin mahdottomuuksiin kuin kuolleista ylösnouseminen tai erityisesti neitseellinen synnytys on hiipunut.

      Luulen, että minunkin olisi vaikea uskoa tällaisia mahdottomuuksia, jos olisin kuullut, lukenut ja oppinut kaiken vain luterilaisen teologian mukaan.

      Muistan aina sen hetken, kun – vielä luterilaisena – luin Oulun silloisen metropoliitan, Leon, vastauksen eräässä lehtihaastattelussa esitettyyn kysymykseen, kuinka ortodoksinen kirkko selittää neitseestäsyntymisen.

      Metropoliitta Leo vastasi:

      ”Me emme selitä – me uskomme.”

      Niin minäkin vain uskon. Enkä halua selityksiä asioille, joissa luonnonlait murtuvat, kun Jumala niin tahtoo.

Uskon myös Paholaisen olemassaoloon.

      ”Nykyaikainen ihminen, jopa ortodoksikin, on hyvin hämmästynyt huomatessaan, että [ortodoksinen] kasteliturgia alkaa puheella Paholaiselle, sillä Paholaisella ei todellakaan ole mitään sijaa hänen uskonnollisessa katsomuksessaan. Hänestä koko kysymys kuuluu pikemminkin keskiaikaiseen taikauskoisuuteen ja alkukantaisen ihmisen mielenlaatuun. - - - Ei-ortodoksit menevät usein vieläkin pitemmälle, sillä he haluavat vapauttaa Uuden testamentin sen vanhentuneesta maailmankuvasta, jota heille juuri edustaa demonologia eli oppi pahuuden olennoista ja voimista.” (Isä Markus Aroma, Analogi 1/2013)

       Ihmettelen, kuinka nykyaikainen ihminen selittää jonkun Hitlerin tai Stalinin käyttäytymisen uskomatta Paholaiseen.

Entä sitten Pirkko Jalovaara ja Buranan kautta vaikuttavat demonit tai demonien aiheuttama syöpä?

       Se on niin kovin kaukana siitä, mitä ortodoksisuudessa olen oppinut - niin kovin lähellä sitä kristillistä liikehdintää, jonka piirissä varhaisessa nuoruudessani jouduin elämään, ja joka oli työntämässä minua pois Kristuksesta.

       Sen sijaan ortodoksisen kirkon opetuksen mukaan lääkärien työ ja parantuminen sairauksista lääkärien ja lääkkeiden avulla on Jumalan toimintaa.

       ”Kun pyhältä Basileios Suurelta kysyttiin. onko lääkäriin turvautuminen ja lääkkeiden nauttiminen sopusoinnussa oikean jumalanpelon kanssa, hän vastasi:

      ”´Kaikki taidot ovat Jumalan lahja meille, sillä ne korvaavat sen, mitä luonnosta puuttuu.´”

Ortodoksista demokratiaa

Demokratia on eräs niistä abstraktioista, jotka ovat kiehtoneet minua suuresti vuosikymmenet.

       Demokratia on eräänlainen unelma, joka ihmismielissä heräsi jo muinaisten kreikkalaisten kaupunkivaltioissa.

       Demokratia on toteutumaton kaunis haave.

       Demokratia ei sanana silti kuulosta korvaani kauniilta, siinä on ihan liikaa konsonantteja ja aavistus demonisuutta.

       Silti myös kirkossamme (Suomen ortodoksinen kirkko) pyritään toteuttamaan demokratiaa.

Kahdessa tapauksessa voidaan kirkkomme nähdä toimivan lähes demokraattisesti.

       Ensimmäinen tapaus on seurakunnan kirkkoherran vaali. Siinä hiippakunnan piispan ehdolle asettamista hakijoista seurakuntalaiset voivat äänestää haluamaansa henkilöä, ja äänimäärä ratkaisee, kenet valitaan.

       Toinen, hiukan komplisoidumpi tapaus, on seurakunnanvaltuustojen vaali. Kaksi seurakunnan äänivaltaista jäsentä voi asettaa ehdokkaita vaaliin. Seurakunnan äänivaltaiset jäsenet äänestävät asetettuja ehdokkaita, joista valitaan tietty määrä valtuustoon siinä järjestyksessä kuin he ovat saaneet ääniä.

       Tämä ei kuitenkaan ole yksiselitteinen juttu. Seurakunta onkin jaettu alueisiin, ja jokaiselta alueelta valitaan tietty määrä valtuutettuja sen perusteella, kuinka paljon kullakin alueella asuu seurakunnan jäseniä.

       Tämä kuulostaa peräti demokraattiselta.

       Mutta päätöksenteossa demokratia katoaa: oman alueen edustajat valtuustossa eivät päätä alueensa asioista, vaan koko valtuuston enemmistö.

Seurakunnanvaltuusto on seurakunnan ylin päättävä elin.

       Kuitenkin on runsaasti sellaisia asioita, joista päätöksen tekee seurakunnanneuvosto. Lisäksi on runsaasti sellaisia asioita, joista käytännössä päätöksen tekee seurakunnanneuvosto, ja seurakunnanvaltuusto toimii sen jälkeen eräänlaisena kumileimasimena, joka hyväksyy neuvoston päätöksen.

       Demokratian kannalta tämän tekee mielenkiintoiseksi se, miten hyvin vaikutusvaltaisen seurakunnanneuvoston jäsenet valitaan.

       Neuvoston jäsenet valitsee valtuusto.

       Monissa seurakunnissa pidetään erinomaisena asiana, että neuvostossa on eri henkilöitä kuin valtuustossa. Useasti kuitenkin neuvostoon valitaan niitä, jotka ovat olleet ehdokkaina valtuustoon eivätkä ole tulleet valituiksi – toisin sanoen niitä, jotka eivät nauti seurakuntalaisten riittävää luottamusta.

       Luottamushenkilöitähän niin valtuuston kuin neuvostonkin jäsenet ovat.

       Tämä ei mielestäni ole enää demokraattista.

Kirkkomme ylin päättävä elin on kirkolliskokous, jonka jäseniä ei valita demokraattisesti.

       Kirkolliskokouksen jäseniä ovat hiippakuntien piispat ja apulaispiispa, sekä 11 papiston edustajaa, kolme kanttorien edustajaa ja 18 maallikkojäsentä.

       Kirkolliskokousjäsenten maallikkojäsenten valinta tapahtuu niin mutkikkaasti, että siinä äkkinäinen varsin hämmentyy. Se menee jotenkin näin:

       Jokaisessa seurakunnassa seurakunnanvaltuusto valitsee oman seurakuntansa ehdokkaat kirkolliskokouksen maallikkojäseniksi – mutta ei siinä kaikki: valtuusto valitsee myös maallikkojen edustajien valitsijamiehet. Toisin sanoen: valtuusto valitsee huomattavasti enemmän ehdokkaita kuin kirkolliskokouksen jäseniksi kyseisestä seurakunnasta valitaan. Ja sitten valtuusto valitsee henkilöt, jotka näistä valituista äänestävät salaisesti kirkolliskokouksen jäsenet.

       Tämä ei oikeastaan ole demokratiaa. Tämä on enemmänkin taktikointikilpailu.

Kaikkein huvittavinta demokratian kannalta tässä kirkolliskokouksen maallikkojäsenten valintaprosessissa on se, että varsinaiseksi kirkolliskokousehdokkaaksi kelpaa kuka tahansa ”ortodoksisesta kristillisestä vakaumuksesta tunnettu kirkon jäsen, joka ei ole vajaavaltainen…”. Kirkolliskokouksen maallikkojäsenehdokkaan ei ole tarvinnut olla valtuustovaaleissa ehdokkaana, ja vaikka olisi ollutkin, ei hänen ole tarvinnut saada monenkaan seurakuntalaisen ääntä.

       Mutta kuten sanoin: tässä ei mielestäni toimi demokratia vaan taktikointi.

       Tavallisen seurakuntalaisen näkökulmasta olisi myös erinomaisen kiintoisaa tietää ne perustelut, miksi tiettyjä ihmisiä ehdotetaan kirkolliskokouksen maallikkojäseniksi.

       Miksi esimerkiksi NN, joka ei ole onnistunut keräämään riittävää äänimäärää seurakunnassa useammissa valtuustovaaleissa päästäkseen seurakunnanvaltuustoon, on niin tärkeä, että hänet ehdottomasti halutaan kirkolliskokouksen maallikkojäseneksi? Mikä on hänen antinsa kirkollemme?

       Mutta nämähän ovat kysymyksiä, jotka varsinaisesti eivät liity demokratiaan vaan pikemminkin taktikointiin.

       Ja vastaukset ovat silloin täysin turhia.

Tämän konkretisoituneen abstraktion helmiä olisi varsin jännittävä seurata, ellei se koskettaisi syvästi niinkin arvokasta asiaa kuin kirkkomme uskottavuutta.

Rakkaus / Amour

Annoin itselleni syntymäpäivälahjaksi elokuvaillan, kun minulla sattui olemaan vielä pari käyttämätöntä vapaalippua.

       Joskus muutama vuosi sitten, isä Johannes Karhusaaren suosituksesta, näin Michael Haneken Valkoisen nauhan, joka oli huikea elämys – eikä jättänyt rauhaan moneen päivään. Hyvät eurooppalaiset ohjaajat eivät tee helppoja elokuvia (alku-keskikohta-loppu ja selkeä juoni), vaan vaativat katsojaltaan aika paljon ja jättävät monesti lopun tietyllä tavoin ikään kuin avoimeksi, että katsojan on jatkettava elokuvan työstämistä pitkään.

Niinpä siis valikoin lahjakseni Haneken uusimman elokuvan Rakkaus (Amour). Toki minua kiehtoi myös se, että näyttelijät olivat vanhoja tuttuja: muistin Emmanuele Rivan koskettavasta ikiajoiksi mieleeni syöpyneestä elokuvasta Hiroshima – mon amour, muistin Trintignantin nuorena miehenä Bardot –elokuvasta …ja Jumala loi naisen mutta ennen kaikkien Kieslowskin Kolmen värin Punaisesta. Ja Hupper huikaisi jo Pitsinnyplääjässä. Niistä elokuvista on vuosikymmeniä: halusin nähdä, millaisia he ovat nyt – varsinkin nämä 90. ikävuottaan lähestyvät Trintignant ja Riva.

       Molempien kohdalla minun on pakko käyttää superlatiivia: roolisuoritukset ovat varmasti heidän loistavimpiensa joukossa. Haneke puolestaan ei petä koskaan, ja aivan varmasti elokuva on ansainnut kaikkien kriitikoiden kaikki viisi tähteä ja Cannesin Kultaisen palmun.

Rakkaus kertoo vanhasta avioparista, Annesta ja Georgesista, jotka viettävät virkeää ja aktiivista elämää, ja entisiä pianonsoitonopettajia kun ovat, musiikki on heidän elämänsä suuri intohimo. Sitten Anne sairastuu – tapahtuu ensimmäinen aivohalvaus, myöhemmin toinen, ja sen mukana Anne alkaa myös dementoitua. Hän joutuu sairaalaan leikkausta varten – leikkaus epäonnistuu, ja kotiinpalattuaan hän vannottaa Georgesia koskaan enää viemästä häntä sairaalaan tai hoitokotiin.

       Niin Georgesista tuli omaishoitaja. Eikä se ollut helppoa.

       Rakkaus ei tietenkään ole mikään omaishoitajakuvaus. Se on nimensä mukaan kuvaus rakkaudesta, mutta myös lupauksen pitämisestä äärirajoillakin.

       Haneke kuvaa äärettömän taitavasti Annen ja Georgesin elämänpiirin supistumisesta, olemisen siirtymistä kodin seinien sisäpuolelle. Ulkoinen maailma menettää merkityksensä, jopa lähimmät ihmiset muuttuvat lähes ulkopuolisiksi. Elämän kutistuminen merkitsee hidasta luopumista kaikesta, ennen kaikkea musiikista, joka oli ollut koko elämä.

Mietiskelin elokuvaillan jälkeen kokonaisen päivän ihmisen elämää – erityisesti vanhenemista, joka terveenkin ihmisen kohdalla hidastaa kaiken kuten Haneken hitaat, pysähtyneet kuvat, ja lievemmänkin sairauden kohdalla sitoo vanhuksen useimmiten kotiin. Se, mikä on ollut elämässä tärkeää, jää enimmäkseen kodin ulkopuolelle. Niin paljosta on luovuttava – vähitellen aivan kaikesta. Se on julmaa, ja se herättää monissa läheisissä sääliä. Säälin sietäminen on vielä vaikeampaa; miksi haluta sellaista elämää?

       Toisena päivänä elokuvan jälkeen löysin itseni pohtimasta seikkaa, mistä vähän aikaa sitten olen kirjoittanut.

Huomasin, että Annen ja Georgesin maailmassa ja elämässä ei ollut mitään kosketuskohtaa kirkkoon eikä uskoon – ei ajatusta, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Ajattelin edelleen, että ehkä kaikkein julminta – minun näkökulmastani – oli tämän aspektin puuttuminen elokuvasta.

       Vaikka sellaisessa maailmassahan me elämme.

Tämä ei oikeastaan enää koske elokuvaa, tätä huimaa taideteosta, vaan minun ajatuksiani.

       Niin kuvittelin Annen sairasvuoteen äärelle jonkun resitoimaan psalmeja – kuvittelin, että ne olisivat olleet hänelle lapsuudesta saakka tuttuja. Kuvittelin, miten hän olisi tuntenut suitsutuksen tuoksun, miten hän olisi kirkon pyhistä mysteereistä saanut rauhaa.

       Mistä minä tiedän, olisiko niin käynyt. Mutta jotenkin intuitiivisesti uskon niin.

       Ja Georges, hän ei olisi kokenut, että on kadottamassa Annen tyhjyyteen.

       Tiedän, että hyvin monet voivat kritisoida minua siitä, että muutan nyt pyhät sakramentit taikamenoiksi ja –juomiksi. Tietenkään en tee niin. Mutta tiedän niiden voimia tuovan vaikutuksen omasta kokemuksestani. Tiedän, että siinä kokemuksessa yhdistyvät usko ja mysteeri.

       Vielä useammat hymähtänevät: Juuri niin – sitähän usko on, sitä kaikki nämä kirkon toimitukset ovat – halpahintaista lohdutusta kuoleman edellä, oljenkorren ojentamista onnettomalle.

       Tietenkään niin ei ole.

       Kyse on valinnoista. Kyse on ihmisen kuolemattomasta sielusta.

Kirjassaan Karitsan kiukku Terho Pursiainen näkee näin:

       ”Päättäessään luottaa panee itsensä alttiiksi. Kyse on uskomisesta. Luottamukseensa joutuu panostamaan oman elämänsä mielekkyyden. Joutuu antamaan oman päänsä toisen pantiksi. Päättömältä luottamus sieluttoman maailman silmissä varmasti näyttääkin.”

 

Punaiset kengät

Minä rakastan punaista ja erityisesti siksi, että punainen ei ole väri – se on mielentila.

       Olen lukenut jonkin verran Joseph Ratzingerin kirjoja ja olen löytänyt niistä hienojen oivallusten lisäksi todellista, syvää kristillisyyttä. Melkein voisin sanoa rakastavani hänen tekstejään, hänen tapaansa kirjoittaa.

       Näiden kahden mieltymykseni tähden minun voisi olettaa olevan suuresti ihastunut paavi Benediktus XVI punaisiin kenkiin. Jotkut ovat kertoneet niiden olevan merkkituote. Merkki on kuulemma Prada.

       Olkoon vaikka ristiriitaista, mutta paavin punaiset kengät ovat häirinneet minua suuresti – ei vain sen amerikkalaisen elokuvan takia, jota en ole nähnyt.

       Prada ei ole kovin edullinen merkkituote. Ja minulla saattaa olla väärä käsitys, kun kuvittelen paavinkin joskus tehneen jonkinlaisen köyhyyslupauksen.

Ainakin olen ymmärtänyt, että ortodoksisessa kirkossa munkit kuten nunnatkaan eivät vihkimyksessään sitoudu ainoastaan naimattomuuteen vaan myös köyhyyteen. Köyhyys lienee virheellinen ilmaisu – tarkoitan, että he sitoutuvat siihen, etteivät omista mitään. Enkä nyt tarkoita vähäisiä esineitä kuten vaikkapa kirjoja ja henkilökohtaisia tarvikkeita.

       Minulle on kerrottu, että jos jollakulla nunnalla tai munkilla on sellaisia taitoja, että hän kykenee esimerkiksi vaikkapa kirjalliseen tai taiteelliseen työhön, ja hänellä on suurempiakin tuloja tämän erityislahjansa takia, nuo tulot menevät luonnollisesti luostarille. Luostarissahan sen asukkailla on vapaa ylöspito ja käsitykseni mukaan luostari myös maksaa heidän tietyt erityiskulunsa. Arvelisin, että myös ne kulut, joita verotuksessa nimitetään ammatinharjoittamisesta aiheutuneiksi kuluiksi.

       Vähän niin kuin ennenaikaisissa kibbutseissa tapahtui.

       Ja se on kaunista ja hyvää. Koska kiitos ja kunnia kaikesta luostariasukkaan menestyksestä kuuluu Jumalalle – niin olen oppinut, kun olen keskustellut joskus joidenkin luostarisisarten kanssa.

Pappismunkeille saattaa toisinaan käydä huonosti. Heidät voidaan valita piispoiksi. Käsittääkseni heidän ei kuitenkaan tuolloin tarvitse luopua munkkeudestaan.

       Piispan elämä on toisenlaista kuin luostarissa kilvoittelevan veljen, kleerikon tai tavallisen munkkiveljen.

       Toki piispakin voi elää askeettina; niin kerrotaan arkkipiispa Paavalin tehneen. Voi olla, ettei hän omistanut sitä mökkiään, jota isä Alexander Schmemann päiväkirjamerkinnöissään ihastelee ja jonka saunassa hän joutui muistaakseni pariinkin kertaan saunomaan. Löylyjen lempeydestä ei kerrota.

      Enkä muista liioin kenenkään piispamme kulkeneen Pradan punaisissa kengissä – mustien kenkien merkillisyyttä on vaikeampi tarkistaa…

En kirjoita tätä kateudesta, vaikka myönnän, että vähän harmittaa, kun varat eivät enää riitä Armanin farkkuihin ja edelliset ovat kummallisesti kutistuneet kymmenessä vuodessa.

       Kirjoitan tätä, kun olen tullut ajatelleeksi kirkon ja kirkkojen uskottavuutta.

       Minähän muodostan paljolti käsitykseni nykyisestä maailmanmenosta lukemani kaunokirjallisuuden perusteella, eikä se ole ollenkaan huono mittari. Niinpä olen ollut huomaavinani, että nykyromaanista puuttuu Jumala lähes kokonaan. Joskus aikaisemmin Jumalaa sentään edes pilkattiin; nyt vastassa on vaikenemisen muuri. Ja jos kirkosta, kristinuskosta ja uskomisesta ylipäätään kirjoitetaan, kirjoittaminen on enimmälti kuin olankohautus.

      Kaunokirjallisuuteen, joka sinänsä on varsin huono ilmaisu, luen myös dekkarit, jännityskirjallisuuden – miksi tätä genretä nyt yhtenäisesti nimittäisikään. Italiasta tulee useampia erinomaisia dekkaristeja, joiden kuvausta nykyitalialaisesta elämänmenosta on kiehtova lukea jopa ilman rikosta. Melkein kaikissa kirjoissa kirkko vilahtelee taustalla, ja epätodellistapa olisi, ellei kirkkoon Italiassa törmäisi; mutta kukaan älykäs ajatteleva ihminen ei ota sitä vakavasti.

      Miksi ottaisikaan?

      Muinaisjäännettä, johon kuuluu taru pyhästä Franciscuksesta. Sen mukaan, mitä hänestä kerrotaan, hän todella eli köyhyydessä. Otti, hupsu, tosissaan Kristuksen sanat, meni ja möi, mitä hänellä oli, ja antoi köyhille.

Ratzinger on kulkenut paaviutensa ajan punaisissa pradoissa samaan aikaan, kun suuri osa ihmiskunnasta kurjistumistaan kurjistuu.

       Valkoisissa vaatteissaan ja punaisissa kengissään paavi on vieraillut lukuisissa maissa – sitä en tiedä, onko hän vieraillut kaikkien niiden maiden suurkaupunkien ghetoissa, joissa kurjistuminen yhä lisääntyy.

       Joskus kauan sitten kristinusko oli jakamista – ja paljon myöhemmin eli unelma samasta ajatuksesta.

       Mutta sitten tulevat kaikki nämä Schmemannit, jotka kirjoittavat, ettei kirkko ole mikään sosiaalinen laitos. Että kirkon tehtävä on julistaa Jumalan valtakunnan olemassaoloa.

       Niin kuin tietysti oikein onkin.

       Mutta Jumalan valtakunta – jos on tässä ja nyt – on siis kovin erilainen eri ihmisille. On hyvin helppo puhua Jumalan valtakunnan sisäisestä olemassaolosta, kun elää porvarillisen mukavasti. Kun elää leipäjonossa, kun armeliaisuudesta odottaa jokapäiväistä leipäänsä, varsinkin kun odottaa sitä niin sanotussa hyvinvointiyhteiskunnassa, ei ehkä tule arvostaneeksi kovin suuresti kirkkoa ja kirkon edustajia.

Kirkko nyt kumminkin on. Kirkolla on sääntönsä, kanoninsa, dogminsa, määräyksensä – mitä kullakin kirkolla mahtaa ollakin. Evankeliumiin ja Kristuksen opetukseen kristilliset kirkot otaksuttavasti pohjaavat kaikki säädöksensä.

       Kirkot opettavat, että tämä ohjeistus koskee kaikkia kirkon jäseniä aivan samalla tavoin.

       Ehkä sinä päivänä, kun kirkot elävät opetuksensa mukaan, Jumala palaa kaunokirjallisuuteenkin.

       Sen odotuksessa, punaisissa kengissä.

Pietolan parempi laiva

Vanhempi pojanpoikani oli nelivuotias, kun teimme ensimmäisen risteilyn Tukholmaan - hän, tytär ja minä. Vietimme kaupungilla melkein kokonaisen päivän ja näimme kuninkaanlinnan vahdinvaihdonkin. Se oli mielettömän jännittävää ja aivan ihanaa nelivuotiaan mielestä.

       Kainosti hän tiedusteli jonkin ajan kuluttua: Mentäiskö mummu toistekin sellaiselle risteilylle?

       Se oli siis alku tradition muodostumiselle.

       Nuorempi pojanpoikani pääsi mukaan kaksi vuotta myöhemmin, ja sen jälkeen olemme risteilleet erilaisilla kokoonpanoilla jokseenkin kerran vuodessa. Kummallakin pojalla on käytynä ”oma kaupunki”: vanhemman kanssa vietettiin kerran vappua Riiassa ja nuorempi puolestaan pääsi päiväksi Pietariin.

       Yhteisiin risteilykokemuksiin kuuluu myös kaksipäiväinen visiitti Visbyhyn.

       On risteilty Vikingillä ja Siljalla varsin tasapuolisesti.

Jos risteilyt ovat olleet pojille mieluisia elämyksiä, ovat ne olleet sitä myös mummulle ja tädille – siitä huolimatta, ettemme kumpikaan ole minkään sortin risteilyihmisiä.

       Vaan lasten kanssa kaikki on toisin.

      On tavattu Viikarin kissa, jota metsästettiin vielä Tukholmassa; on halattu Muupeikko ja kiskottu hameenhelmasta Pikku Myytä, niin että saatiin se kiukustumaan ihan aidon pikkumyysti. On istuttu joulupukin sylissä ja vieressä, ja tietysti: on tavattu myös Remu Aaltonen.

      - Ei noi skidit voi mua tietää, sanoi Remu.

      - Kyllä niillä on kuuntelutettu Hurriganesia, täti kertoi.

      - Ihan tosi, ihmetteli Remu. Ja kätteli tyylikkäästi molemmat pojat.

       Tietysti on osallistuttu naamiaisiin, oltu merirosvona ja pikkupandana – on käyty lasten    discossa, jossa vanhempi pojanpoika hyvin nuorena joutui varsinaisen tyttölauman piiritykseen.

       Karaokeen ei ole osallistuttu, ja pallomeri taisi viihdyttää vain niillä varhaisimmilla risteilyillä.

Käydään syömässä hyvin – toisinaan buffet –ravintolassa, mutta parasta on myös poikien mielestä ollut meren herkkuja tarjoava a la carte –ravintola. On piipahdettu nauttimaan lasilliset viiniä ja lasten cocktailit.

       Mutta lasten kanssa risteilyillä ei varsinaisesti biletetä baareissa tai yökerhoissa eikä sen puoleen järjestetä hyttibileitäkään.

       Sen sijaan viime vuosina, sairauteni takia, pojat ovat ymmärtäneet, että mummun pitää välillä päästä hyttiin lepäämään, ja niinkin on tehty. Isommiksi vartuttuaan pojat ovat mainiosti osanneet kaksinkin kierrellä laivalla aiheuttamatta edes aavisteisia katastrofeja.

       Ennen aterialle lähtöä on ollut hauska nauttia aperitiivi hytissä – ja noiden lepotaukojen aikana kenties lasillinen kuohuviiniä. Pojat ovat saaneet limsansa.

       Ja, kuten sanottu, meillä kaikilla on ollut niin mukavaa.

Sitten tuli tämä Vikingin uusi uljas Grace.

       Ja oikeastaan vasta silloin opin tuon jo edellä käyttämäni sanan hyttibileet. Vikingin toimitusjohtaja katsoi asiakseen ilmoittaa, että sellaisten järjestäminen on kielletty.

       Minä näen punaista, kun luen sanan KIELLETTY.

       Tosin tämä Grace risteileekin Turusta Tukholmaan, joten olin vain lukemieni etukäteisihasteluiden jälkeen häiväyttänyt mielessäni ajatusta, että voisihan sitä ehkä… Mutta kuten sanottu: en pidä Gracen holhouspäätöksestä.

       Aivan varmasti voisin nauttia aperitiivini ennen ateriaa jossakin baarissa; talouteni ei siihen romahtaisi. Mutta lasillinen kuohuviiniä lepotauon aikana hytissä ei oikein onnistu Vikingin toimitusjohtajan kieltoperiaatteiden takia.

       Että voiko lasillinen kuohuviiniä olla kynnyskysymys? Kyllä se voi – kontekstista riippuen.

Eikä siinä kaikki.

       Kieltolaki ei miellyttänyt monia muitakaan suomalaisia – vaikka Ruotsissa kuulemma syntyneelle kiivaalle keskustelulle naureskeltiinkin.

       Niin toimitusjohtaja tuli julkisuuteen uudelleen perustelemaan kieltoja. Minusta hänen selvityksensä johtava ajatus oli, että Viking Grace on jotakin aivan muuta kuin rahvaskansalle tarkoitetut risteilyalukset. Karkeasti kiteytettynä: Viking Grace ei toivota tervetulleiksi köyhiä ihmisiä.

       Kuten sanottu: ne vähäiset alkoholipitoiset juomat, jotka tytär ja minä olemme hytissä nauttineet, eivät todellakaan kaada budjettiani.

       Mutta olen järkyttynyt siitä ylimielisyydestä ja loukkaavasta tavasta, millä yrityksen toimitusjohtaja esittelee luxuslaivansa käytäntöjä.

       Tosin lukemani perusteella kyseessä on melko tavallinen risteilyalus. Lieneekö siellä yhtä herkullista mereneläviin erikoistunutta ravintolaakaan kuin Siljan laivoilla…

Ainakaan ajallaan luxus Grace ei sitten lähtenyt paluumatkalle Tukholmasta, kun siinä oli havaittu jokin vika. En sitä enää muista – luin uutisen hajamielisesti, vähän huvittuneena netistä. Sain vain mieleen, miten miehelläni oli tapana tuollaisissa tilanteissa hymähtää:

       - Jumala rankaisee Pietolaa.

K

Tämä on fiktiivinen tarina, jollaista ei maamme kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa oikeasti voi tapahtua. Mahdolliset yksittäiset samankaltaisuudet todellisuuden kanssa ovat siis pelkkää sattumaa.

Kuten monet ihmiset myös K sairastui ja meni työterveyslääkärin vastaanotolle. Hän sai viikon sairausloman, mutta ei toipunut työkykyiseksi sinä aikana. Työterveyslääkäri lähetti K:n tiettyihin kokeisiin ja jatkoi hänen sairauslomaansa. K:n sairaus paheni, ja työterveyslääkäri näki aiheelliseksi lähettää K:n erikoislääkärin tutkimuksiin.

      K:n työnantajan työterveyspalvelut kattoivat vain yleislääkäritason, eikä työnantaja suostunut työterveyslääkärin ehdotukseen K:n lähettämisestä yksityisen erikoislääkärin tutkimuksiin. Työnantajalla oli siihen täysi oikeus. Niinpä työterveyslääkäri lähetti K:n julkisen sektorin erikoislääkärin vastaanotolle, koska K:lla ei ollut varaa itse kustantaa yksityisen sektorin palkkioita.

      Aika kului – vaikka tietenkään aika ei kulu; millaista kulunut aika on? Nukkavierua, ehkä?

      Mutta meni viikko, meni toinenkin – ja K:n sairaus oli ikään kuin muuttumassa entistä pahemmaksi. K nilkutti enää vaivoin kyynärsauvojen varassa.

      Kerran tuona odotuksen aikana K joutui turvautumaan päivystävään lääkäriin mielettömien kipujensa takia. Päivystävä lääkäri sattui olemaan keikkalääkäri, joka ei ihan oikeasti osannut kirjoittaa lääkärinlausuntoa oikein vaan muutti K:n sairauden yllättäen tapaturmaksi.

      Mitä K:n työnantaja luonnollisesti kummeksui – kummeksui niin suuresti, että soitti päivystyspisteeseen ja tiedusteli lääkärinlausunnon kirjoittanutta lääkäriä. Ja sai tietää, ettei sellaista lääkäriä saanut puhelimeen, koska sellaista lääkäriä ei ollut…

Työnantaja esitti ihmetyksensä K:lle.

      K soitti päivystyspisteeseen ja selitti asiansa. K:lle kerrottiin, että hän oli soittanut väärään paikkaan.

      K soitti saamaansa numeroon, ja sai tietää, että hän soittaa väärään aikaan.

      K soitti seuraavana päivänä oikeaan aikaan, ja sai tietää, että virheellistä lääkärinlausuntoa ei voi korjata kukaan muu kuin sen väärin kirjoittanut keikkalääkäri.

      Päivystyspisteessä kenelläkään ei ollut vähäisintäkään tietoa siitä, milloin tämä lääkäri keikkailisi siellä seuraavan kerran. Jos nyt ylipäätään lainkaan.

      K väänsi päivystyspisteen ammattitaitoiselle puhelinvastaajalle asian ikään kuin rautalangasta ja sai lopulta, monien aneluiden jälkeen selville, että voi lähettää oikaisupyynnön kirjallisena päivystyspisteeseen.

      Oikaisupyyntölomakkeen voi tulostaa internetistä.

      K:lla ei ollut tulostinta.

      K:lla oli sentään jokunen ystävä, joka saattoi tulostaa oikaisuvaatimuslomakkeen, ja niin K täytti sen asianmukaisesti ja lähetti konventionaalisessa postissa päivystyspisteeseen.

      Niin hän sai oikaisun virheelliseen lääkärinlausuntoon.

  

Lopulta K pääsi myös erikoislääkärin vastaanotolle ja sai diagnoosin, joka ei ollut lainkaan miellyttävä ja joka merkitsi elinikäistä sairautta.

      K sai asiaankuuluvan lääkityksen. Pitkään kestäneen odotuksen aikana sairaus oli kehittynyt niin vaikeaksi, ettei lääkehoito siihen viikossa, eipä kuukaudessakaan tuonut juuri apua.

      Tilanne olisi kuulemma ollut toinen, jos lääkitys olisi aloitettu ensi oireiden aikaan.

      Jos diagnoosi olisi tehty heti.

      Jos K olisi päässyt erikoislääkärin tutkimuksiin heti.

      K:n sairausloma jatkui. Työnantaja maksoi palkkaa kahden viikon ajalta. Sen jälkeen K:n piti saada päiväraha KELAlta.

      K toimitti lääkärintodistuksen KELAan. Meni viikkoja. Vihdoin KELAlta tuli lisäselvityspyyntö.

K oli käynyt useita kertoja lääkärin vastaanotolla, samoin erilaisissa kokeissa. Lääkärinlausunnon mukaan hän ei kyennyt liikkumaan julkisilla liikennevälineillä, joten hän käytti matkoilla taksia ja maksoi taksimatkat, joista teki välittömästi korvaushakemuksen KELAlle.

      K maksoi tietenkin lääkkeensä apteekissa. Tai rehellisyyden nimissä: hän maksoi 60 prosenttia lääkkeiden hinnasta, koska elettiin vielä tammikuuta.

      K hankki lisäselvityksiä ja toimitti ne KELAlle.

      K tiedusteli, miten pitkään matkakorvauskäsittely kestää, ja sai kuulla sen kestävän viisi viikkoa.

      K kysyi, milloin päiväraha maksetaan, ja sai kuulla, että ehkä parin viikon kuluttua lisäselvitysten toimittamisesta.

      K ihmetteli, miten hän tulee toimeen – miten hän menee seuraavan kerran lääkärin vastaanotolle – miten hän maksaa apteekissa uudet lääkkeensä. K kertoi olleensa ilman minkäänlaisia tuloja runsaan kuukauden.

      - Niin, vastasi KELAn ammattitaitoinen virkailija tiskin toisella puolella ja kallisti kauniisti kammattua päätään hiukan vasemmalle.

Niin.