Punaiset kengät

Minä rakastan punaista ja erityisesti siksi, että punainen ei ole väri – se on mielentila.

       Olen lukenut jonkin verran Joseph Ratzingerin kirjoja ja olen löytänyt niistä hienojen oivallusten lisäksi todellista, syvää kristillisyyttä. Melkein voisin sanoa rakastavani hänen tekstejään, hänen tapaansa kirjoittaa.

       Näiden kahden mieltymykseni tähden minun voisi olettaa olevan suuresti ihastunut paavi Benediktus XVI punaisiin kenkiin. Jotkut ovat kertoneet niiden olevan merkkituote. Merkki on kuulemma Prada.

       Olkoon vaikka ristiriitaista, mutta paavin punaiset kengät ovat häirinneet minua suuresti – ei vain sen amerikkalaisen elokuvan takia, jota en ole nähnyt.

       Prada ei ole kovin edullinen merkkituote. Ja minulla saattaa olla väärä käsitys, kun kuvittelen paavinkin joskus tehneen jonkinlaisen köyhyyslupauksen.

Ainakin olen ymmärtänyt, että ortodoksisessa kirkossa munkit kuten nunnatkaan eivät vihkimyksessään sitoudu ainoastaan naimattomuuteen vaan myös köyhyyteen. Köyhyys lienee virheellinen ilmaisu – tarkoitan, että he sitoutuvat siihen, etteivät omista mitään. Enkä nyt tarkoita vähäisiä esineitä kuten vaikkapa kirjoja ja henkilökohtaisia tarvikkeita.

       Minulle on kerrottu, että jos jollakulla nunnalla tai munkilla on sellaisia taitoja, että hän kykenee esimerkiksi vaikkapa kirjalliseen tai taiteelliseen työhön, ja hänellä on suurempiakin tuloja tämän erityislahjansa takia, nuo tulot menevät luonnollisesti luostarille. Luostarissahan sen asukkailla on vapaa ylöspito ja käsitykseni mukaan luostari myös maksaa heidän tietyt erityiskulunsa. Arvelisin, että myös ne kulut, joita verotuksessa nimitetään ammatinharjoittamisesta aiheutuneiksi kuluiksi.

       Vähän niin kuin ennenaikaisissa kibbutseissa tapahtui.

       Ja se on kaunista ja hyvää. Koska kiitos ja kunnia kaikesta luostariasukkaan menestyksestä kuuluu Jumalalle – niin olen oppinut, kun olen keskustellut joskus joidenkin luostarisisarten kanssa.

Pappismunkeille saattaa toisinaan käydä huonosti. Heidät voidaan valita piispoiksi. Käsittääkseni heidän ei kuitenkaan tuolloin tarvitse luopua munkkeudestaan.

       Piispan elämä on toisenlaista kuin luostarissa kilvoittelevan veljen, kleerikon tai tavallisen munkkiveljen.

       Toki piispakin voi elää askeettina; niin kerrotaan arkkipiispa Paavalin tehneen. Voi olla, ettei hän omistanut sitä mökkiään, jota isä Alexander Schmemann päiväkirjamerkinnöissään ihastelee ja jonka saunassa hän joutui muistaakseni pariinkin kertaan saunomaan. Löylyjen lempeydestä ei kerrota.

      Enkä muista liioin kenenkään piispamme kulkeneen Pradan punaisissa kengissä – mustien kenkien merkillisyyttä on vaikeampi tarkistaa…

En kirjoita tätä kateudesta, vaikka myönnän, että vähän harmittaa, kun varat eivät enää riitä Armanin farkkuihin ja edelliset ovat kummallisesti kutistuneet kymmenessä vuodessa.

       Kirjoitan tätä, kun olen tullut ajatelleeksi kirkon ja kirkkojen uskottavuutta.

       Minähän muodostan paljolti käsitykseni nykyisestä maailmanmenosta lukemani kaunokirjallisuuden perusteella, eikä se ole ollenkaan huono mittari. Niinpä olen ollut huomaavinani, että nykyromaanista puuttuu Jumala lähes kokonaan. Joskus aikaisemmin Jumalaa sentään edes pilkattiin; nyt vastassa on vaikenemisen muuri. Ja jos kirkosta, kristinuskosta ja uskomisesta ylipäätään kirjoitetaan, kirjoittaminen on enimmälti kuin olankohautus.

      Kaunokirjallisuuteen, joka sinänsä on varsin huono ilmaisu, luen myös dekkarit, jännityskirjallisuuden – miksi tätä genretä nyt yhtenäisesti nimittäisikään. Italiasta tulee useampia erinomaisia dekkaristeja, joiden kuvausta nykyitalialaisesta elämänmenosta on kiehtova lukea jopa ilman rikosta. Melkein kaikissa kirjoissa kirkko vilahtelee taustalla, ja epätodellistapa olisi, ellei kirkkoon Italiassa törmäisi; mutta kukaan älykäs ajatteleva ihminen ei ota sitä vakavasti.

      Miksi ottaisikaan?

      Muinaisjäännettä, johon kuuluu taru pyhästä Franciscuksesta. Sen mukaan, mitä hänestä kerrotaan, hän todella eli köyhyydessä. Otti, hupsu, tosissaan Kristuksen sanat, meni ja möi, mitä hänellä oli, ja antoi köyhille.

Ratzinger on kulkenut paaviutensa ajan punaisissa pradoissa samaan aikaan, kun suuri osa ihmiskunnasta kurjistumistaan kurjistuu.

       Valkoisissa vaatteissaan ja punaisissa kengissään paavi on vieraillut lukuisissa maissa – sitä en tiedä, onko hän vieraillut kaikkien niiden maiden suurkaupunkien ghetoissa, joissa kurjistuminen yhä lisääntyy.

       Joskus kauan sitten kristinusko oli jakamista – ja paljon myöhemmin eli unelma samasta ajatuksesta.

       Mutta sitten tulevat kaikki nämä Schmemannit, jotka kirjoittavat, ettei kirkko ole mikään sosiaalinen laitos. Että kirkon tehtävä on julistaa Jumalan valtakunnan olemassaoloa.

       Niin kuin tietysti oikein onkin.

       Mutta Jumalan valtakunta – jos on tässä ja nyt – on siis kovin erilainen eri ihmisille. On hyvin helppo puhua Jumalan valtakunnan sisäisestä olemassaolosta, kun elää porvarillisen mukavasti. Kun elää leipäjonossa, kun armeliaisuudesta odottaa jokapäiväistä leipäänsä, varsinkin kun odottaa sitä niin sanotussa hyvinvointiyhteiskunnassa, ei ehkä tule arvostaneeksi kovin suuresti kirkkoa ja kirkon edustajia.

Kirkko nyt kumminkin on. Kirkolla on sääntönsä, kanoninsa, dogminsa, määräyksensä – mitä kullakin kirkolla mahtaa ollakin. Evankeliumiin ja Kristuksen opetukseen kristilliset kirkot otaksuttavasti pohjaavat kaikki säädöksensä.

       Kirkot opettavat, että tämä ohjeistus koskee kaikkia kirkon jäseniä aivan samalla tavoin.

       Ehkä sinä päivänä, kun kirkot elävät opetuksensa mukaan, Jumala palaa kaunokirjallisuuteenkin.

       Sen odotuksessa, punaisissa kengissä.