Italialaiset sanovat sitä venäläiseksi salaatiksi,
venäläisissä keittokirjoissa taas on kaupunginsalaatin ohje – ja Suomessa
syödään italiansalaattia.
Italiassa en koskaan ole syönyt venäläistä
salaattia, mutta Venäjällä on tarjolla lähes joka aterialla kaupunginsalaattia.
Ei se ole aina juuri keittokirjan ohjeen mukaista, koska niin kuin missä
tahansa työssä ruoanlaitossakin tekijä antaa oman kosketuksensa lopputulokseen.
Enkä nyt kirjoita valmisruoista, en K- tai S- tai
minkä tahansa kaupan muovirasiaan pakatusta italiansalaatista.
Oikeastaan opin italiansalaatin anopiltani, jota
en koskaan sanonut anopiksi. Kun tapasimme ensimmäisen kerran, hän sanoi
olevansa Aira; ja Aira hän on ollut minulle siitä syyskuisesta päivästä, kun tapasimme
ensimmäisen kerran. Vuosi oli 1962.
* * *
Aira oli armoitettu ruoanlaittaja, mutta oli hän
saanut siihen koulutuksenkin. Opin häneltä italiansalaatin lisäksi myös piparkakkumökit.
Mutta ennen kaikkea opin, että esteettinen elämys aterialla on aivan yhtä
merkityksellinen kuin ruoka, jota tarjotaan.
Jokaisen joulun aluspäivinä muistan ja muistelen
Airaa. Hänen ohjeensa mukainen italiansalaatti on ollut neljäkymmentä vuotta
perheessämme perinteinen jouluruoka. Sanon siis, että se on pyhä traditio.
Mielestäni se oli erinomaisen herkullinen ja
lisäksi hieno ruoka, kun ensimmäisen kerran sain sitä syödäkseni Airan luona. En
minä ymmärtänyt niihin aikoihin, että Aira ei ollut sen varakkaampi kuin minun
sukuni. Salaatissaan Aira oli korvannut lihan lauantaimakkaralla.
Opin siis Airalta senkin, että kaikki ei ole sitä,
miltä näyttää.
* * *
Karjalanpiirakoita Aira ei koskaan tehnyt. Siihen
oli selkeä syy.
Hän oli nuorena mennyt naimisiin Salmin pitäjän Lunkulan
saarelta kotoisin olevan Matihaltin kanssa – tämä Matihalti oli ollut täysin
vannoutunut poikamies, kunnes oli kohdannut eteläpohjalaisen vikkelän neitosen.
Ja kuten jo kirjoitin, Aira oli koulutukseltaan
talousihminen ja armoitettu ruoanlaittaja. Niinpä hän oli päättänyt, aikansa
kuunneltuaan tämän Matihaltin muisteloita suussa sulavista karjalanpiirakoista,
leipoa sellaiset suureksi yllätykseksi miehelleen.
Mies, tämä Matihalti, tuli kotiin illansuussa, ja
nuori hehkeä vaimo tarjoaa piirakoita munavoin kera, ihan oikeaan karjalaiseen
tyyliin.
Matihalti katsoo tarjolle pantuja herkkuja, katsoo
vaimoaan, katsoo uudestaan tarjoiluvatia ja kysyy:
- Mitä ne on?
- Sen jälkeen, kertoi Aira minulle, - sen jälkeen
en koskaan, en ikimaailmassa ole karjalanpiirakoita yrittänytkään tehdä.
Ajattelin minäkin kerran kokeilla. Minun
Matihaltini, Airan poika, osasi paremmat käytöstavat. Söimme tekemiäni
merkillisiä riisillä täytettyjä ruismöykkyjä, ja minun Matihaltini alkoi kertoa
Anni –tädin karjalanpiirakoista, ihan suussa sulavista…
* * *
Kun viikonvaihteessa pilppusin lauantaimakkaraa,
suolakurkkua, omenoita italiansalaattia varten, sain mieleeni Merete Mazzarellan
teoksen Illalla pelataan Afrikan tähteä, jota koskaan en ole saanut lukeakseni,
mutta tiedän sen käsittelevän myös anoppi – miniä –suhdetta.
Annoin ajatusteni kulkea niin kuin niitä mieli. Että
englanniksi sanotaan mother-in-law, ranskaksi belle-mère, saksaksi
Schwiegermutter… eikä mikään muu kieli kuulosta yhtä tylyltä kuin suomenkieli. Kun
vain ajattelee piikkikaktusta…
Ajatukseni kulkivat omia teitään vaikeaan anoppi –
miniä –suhteeseen. Anoppi on yleensä pahis. Piikkikaktus. Mutta ajatukseni
päätyivät siihen, että jokainen suhde on kaksisuuntainen.
* * *
Kun kaikki kurkut, omenat, porkkanat oli pilputtu
ja makaronit kiehautettu, oli aika ryhtyä salaatinkastikkeen valmistamiseen.
Kastike on se juttu. Vasta se antaa oikean maun. Jos
sen osaa tehdä oikein, italiansalaatti maistuu juuri samalta kuin Airan
italiansalaatti.
Olen sen oppinut, kymmenien vuosien kokeilemisen
jälkeen.
Merci beaucoup, ma Belle-Mère!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti