Isoäitini Maria Sofia Saarela oli kaunis nainen,
mutta ennen kaikkea hän oli jonkinlaisen talon tytär. Isoisäni Iivari Porkkala
oli erittäin komea mies, ja torpparin poika.
Torpparin poika hän oli, vaikka eteläpohjalainen historiankirjoitus
väittää, ettei Etelä-Pohjanmaalla torpparilaitosta ole koskaan tunnettukaan.
Sitä en tiedä, kuinka Maria ja Iivari toisiinsa tutustuivat;
sen tiedän, että heidät vihki avioliittoon Vaasassa tiistaina, huhtikuun 30. päivänä
vuonna 1907 pastori E. Kovero. Päivämäärän ja vihkipapin nimen luen Marian ja
Iivarin vihkiraamatusta, jonka sain isoisältäni – viikonpäivän, tiistain, sain
selville googlen avulla.
Niin eri maailmassa elän kuin isoäitini Maria
Sofia.
* * *
Maria Porkkalan ensimmäinen lapsi syntyi
tammikuussa 1908. Kaikkiaan hänellä oli kymmenen lasta – nuorin syntyi vuonna
1925. Lisäksi hänellä oli monia keskenmenoja äitini, vuonna 1909 syntyneen
toiseksi vanhimman lapsen, muistin mukaan.
Isoäitini, jota minä sanoin Mummaksi, kuoli
tammikuun 29. päivänä vuonna 1945. Hän olisi täyttänyt 64 vuotta seuraavana
syntymäpäivänään, maaliskuun 25. päivänä, Jumalansynnyttäjän ilmestyksen
päivänä, Ilosanoman päivänä.
Se päivä oli maanantai.
Kuten joka päivä minä olin mennyt Mumman kamariin, koska
äitini ja minä asuimme samassa talossa kuin Mumma, Paappa – tämä Iivari – enot ja
täti. Minusta oli ihanaa mennä Mumman luo ja leikkiä hänen vuoteensa vierellä.
Ei Mumma täysin vuoteenoma ollut, vaikka
enimmäkseen lepäili.
Mutta sinä maanantaina kaikki oli toisin. Mumma
istui kyllä vuoteensa laidalla, mutta oli merkillisesti rojahtanut pystyuunia vasten.
Hämmennyin ja jäin seisomaan ovelle.
Tätini, joka oli äitini kanssa Mumman tuvassa,
näki minun jähmetykseni. Tulivat katsomaan.
Mumma oli kuollut.
Minä olin silloin kolmivuotias. Helmikuussa täytin
neljä.
* * *
Muistan, kuinka Mumma makasi avoimessa arkussa
tupaverstaassa, ja minä sain käydä katsomassa häntä joka päivä ennen hautajaisia.
Muistan, kuinka kylmä Mumman poski oli.
Mutta tiesin, että Mumma oli mennyt Jumalan luo. Mumma
oli ollut kovin vanha ja kovin sairas.
Minulla oli ikävä Mummaa.
Kotitalon pihaan tuotiin kuusia, niistä tehtiin
maja, ja Mumman arkku oli siellä. Minulla oli ruskea samettinen talvitakki,
jossa oli koristeena harmaata oravannahkaa.
Mumman arkku vietiin hautausmaalle hevosen
vetämällä reellä. Hevosrekiä tuli pitkä saatto perässä. Oli helmikuu, kova
pakkanen, samettisessa takissani minä vähän palelin.
Minun oli ikävä Mummaa.
* * *
Jokaisen joulun aikaan muistan Mummaa.
Katson omaa kuvaani, sellaista, missä olen hiukan
yli 60 –vuotias. En näytä ollenkaan vanhalta.
Ei minulla ole ollut kymmentä lasta, ei monia
keskenmenoja synnytysten lisäksi.
Enkä minä koskaan ole joutunut teurastamaan sikaa.
Minun Mummani piti tehdä sekin, jotta saatiin ruokaa talveksi monille lapsille.
Minun isoisäni? Komea Iivari Porkkala? Mitäkö hän
teki?
Hänestä tuli leipuri, mutta hän oli myös tullut
vakavasti herätykseen. Hän harjoitti leipurinammattia, mutta ehkä vähän puolisydämisesti
– se vain ei luonnistanut, ja hän kuuli Jumalan kutsun yhä vahvempana. Hänestä
tuli maallikkosaarnaaja.
Hän kulki saarnaamassa, ja Maria hoiti kasvavaa
lapsilaumaa; hän oli komea mies vanhaksi saakka, ennätti mennä uusiin naimisiin
Marian kuoleman jälkeen – vielä kolmannenkin kerran toisen vaimonsa kuoleman
jälkeen.
* * *
Kyllä minun isoisäni oli minulle rakas ja tärkeä,
hän opetti elämän merkityksiä minulle.
Mutta kun joulun aikaan otan esille tietyt esineet,
en voi olla ajattelematta Mummaa. En voi olla kysymättä ihan hiljaa: Tapahtuiko
kaikki oikein?
Mumma, minun Mummani, hän nauraisi – mutta hän
nauraisi hyvin hillitysti. Hän sanoisi, kuten sanoi kiukustuneelle äidilleni:
- Hellevi on kiltti tyttö!
Mutta Mumma – minun Mummani – ei tarkoittaisi
ollenkaan sellaista kilttiä tyttöä, joka kiltisti alistuu kaikkeen. Vaikka niin
eri maailmassa elämme, Mummani ja minä, jokin pysyy aina samanlaisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti