En minä Matti Yrjänä Joensuuta tuntenut – muutamia kertoja
olimme tavanneet yhteisen kustantajamme tilaisuuksissa.
Niin tapahtui myös toukokuussa 2010. Minulla oli juuri
silloin meneillään varsin rankka sytostaattikuuri, ja kirjoittamiseni oli
tyrehtynyt kokonaan. Jos sainkin lauseen näyttöpäätteelle, huomasin, että se
vilisi kirjoitusvirheitä, joita ala-asteen oppilaskaan ei tekisi.
Olin kumminkin mennyt Otavan kevätjuhlaan. Olin mennyt vähän
sellaisin ajatuksin, että lienevät kohdallani jäähyväisjuhlat. En minä kuolemaa
ollut ruvennut tekemään, mutta oli sellainen olo, että viimeiset kirjat on
kirjoitettu. Ajatus vähän masensikin.
Illan mittaan menin tupakkahuoneeseen, jonka ovessa lukee
Henrik. Huoneessa oli tupakalla vain yksi ihminen, mikä on aika harvinaista –
vaikkei siellä tungokseen saakka tupakkamiehiä ja –naisia enää useinkaan ole.
* * *
En mennyt istumaan huoneen toiseen nurkkaan, kuten tapanani
on. Menin samalle tuhkakupille Joensuun kanssa, kysyin, häiritsenkö, ja
kohteliaisuuttaan tai tosissaan Joensuu vastasi, etten lainkaan. Vähän siinä
hymähtelimme sille, miten tupakanvastainen valistus on tehonnut, ja sitten
Joensuu kysäisi, kohteliaisuuttaan tai tosissaan, miten kirjoittaminen sujuu.
Minä aloin kertoa. Kuin tulppa olisi avattu. Kerroin, että
istuessani parvekkeella mielikuvat olivat aivan selvät – se, mitä halusin
kirjoittaa; miten lauseetkin muodostuivat selkeiksi, mutta kun pääsin takaisin
koneen ääreen, sain ehkä valmiiksi ensimmäisen lauseen – eikä sekään ollut
sellainen kuin sen olisi pitänyt olla. Lisäksi se vilisi kirjoitusvirheitä.
Joensuu nyökytteli. Ja kun vihdoin lopetin, melkein
hengästyneenä, hän sanoi, että tiesi täsmälleen, millaista se on. Minä sanoin,
että tiesin pitkän tauon hänen kirjoittamisessaan.
Hän kertoi sairaudestaan, lääkkeistään – sanoi, että itse
oli kokenut nimenomaan lääkkeiden vaikuttavan kertomallani tavalla. Mutta entä
kirjoitusvirheet? minä tivasin – eiväthän ne voi johtua lääkkeistä. Hän sanoi,
että myös hän oli tehnyt kirjoitusvirheitä mielettömästi.
Hän vakuutti, että minun on turha viettää viimeisen kirjani
muistotilaisuutta. Kyllä sinä vielä kirjoitat, aivan varmasti, hän sanoi.
Sanoi, hymyillen, että ne kirjoitusvirheetkin katoaisivat…
Ainakin kaksi tupakkaa oli kulunut, ehkä useampikin.
Viinilasikin oli tyhjentynyt.
* * *
Ja minä aloin kirjoittaa. Sanat tottelivat taas minua, vielä
sittenkin, kun olin tullut parvekkeelta koneen ääreen.
Sain käsikirjoituksen ensiversion valmiiksi, ja keskustelin
siitä kustantajan kanssa, aloin täynnä tarmoa sen muokkaamisen. Tuli Otavan
pihajuhlan aika, ja toivoin kovin, että Joensuu olisi siellä – että voisin
kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut.
Mutta hän ei ollut pihajuhlassa.
Eikä hän ollut takkatuli-illassakaan joulun alla.
Aika kului. Viimeistelin käsikirjoitukseni ja siirryin
toisen suunnitelmani työstämiseen.
Ajattelin monesti itsekseni, mikä oikeastaan oli saanut
aikaan sen, mikä keskustelussani Joensuun kanssa, että kykenin jatkuvasta
sytostaattihoidosta huolimatta kirjoittamaan hyvinkin tiiviisti.
Tieto siitä, että se, missä olin räpiköinyt, ei ollut
ainoalaatuista? Että sellaista tapahtuu ja että siitä pääse läpi tai yli tai
ohi? Luottamus siihen, kun toinen sanoo vakavasti: Kyllä sinä vielä kirjoitat.
* * *
Kokemus oli minulle niin valtava, niin merkittävä, että
halusin kiittää siitä Joensuuta, ja niin eräänä alkuiltana seuraavana kesänä
soitin hänelle.
Kerroin, mitä oli tapahtunut – miten olin toivonut näkeväni
hänet, että olisin voinut kasvotusten kuvata kokemani, kiitollisuudestani häntä
kohtaan.
Hämmennyin kovin, kun hän sanoi hitaasti: Olen sitten
ainakin yhden hyvän asian elämässäni tehnyt.
Hämmennyin todella, enkä osannut sanoa mitään. Mutta sitten
hän jatkoi, kysyi, mitä olin kirjoittanut, ja minä kerroin kirjoittaneeni
koulukiusaamisesta…
Puhuimme puhelimessa pitkään, ja kun lopettelimme, hän
sanoi:
- Soita toistekin.
Hän kertoi, mihin aikaan päivästä kirjoitti, ettei sinä
aikana vastannut puhelimeen. Mutta muuten ihan mihin aikaan vain.
* * *
En tullut soittaneeksi. Ajattelin niinkin, että se saattaisi
silti tuntua tungettelevalta.
Kunnes viime vuonna, joulukuun alussa, Otavan
takkatuli-illan jälleen lähestyessä, minulle tuli ajatus, että ehkä sittenkin
voisin soittaa. Mutta sinä iltana, arvelin, oli jo liian myöhäistä. Soitan
huomenna, ajattelin.
Seuraavana päivänä näin netissä uutisen, että Matti Yrjänä
Joensuu on kuollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti