Tiedän toistavani itseäni, kun kirjoitan, että isän
ikävästä ei toivu koskaan.
Varhaisessa lapsuudessani en osannut kaivata isää:
minulla oli eno, useampikin, mutta yksi heistä hyvinkin kävi isän korvikkeesta,
eikä vain korvikkeesta – sana tuntuu pahalta. Oikeasti en tietenkään osannut
edes kaivata isää, kun äitini kanssa asuin vanhassa keltaisessa talossa, missä
asuivat myös isovanhempani, kaksi enoani ja tätini. Meitähän oli kokonainen iso
perhe.
Mutta se perhe hajosi, ja olimme kahdestaan äitini
kanssa, ja lapsi minä olin yhä. Asuimme pienessä punaisessa mökissä, jossa oli
keittiö ja kamari. Kamarin seinällä oli kehystettynä Ylipäällikön päiväkäsky,
joka alkoi: ”Olette antanut isänmaalle kalleimman uhrin…”
Alla oli kuin nimikirjoitus: C.G.E. Mannerheim.
Mutta ei se ollut oikea nimikirjoitus, samalla tavoin painettu kuin muukin teksti
ohuelle kartongille.
Isän ikävä syntyi silloin, kun meitä oli vain
kaksi, kun emme enää olleet perhe.
Isän ikävä syntyi samoihin aikoihin, kun aloin
sepittää muitakin tarinoita; tai ehkä aloin sepittää muitakin tarinoita, kun
olin sepittänyt itselleni isän. Ja olen useasti sanonut, että minulla on
maailman paras isä, ei ole hänen voittanuttaan; kuvitelmaa ei todellisuus
koskaan ylitä.
Mutta ei koskaan kuviteltu isä liioin ottanut
minua syliinsä, ei kietonut käsiään ympärilleni, ei silittänyt hiuksiani,
sanonut: Isin pikku tyttö.
Ja ikävä oli, ikuinen ikävä, kaikki nämä kymmenet
ja kymmenet vuodet.
Jokaisena Suomen itsenäisyyspäivänä koen oloni
sanomattoman ristiriitaiseksi.
Sodasta, joka isäni vei, isäni kirjoitti
viimeisessä kirjeessään, miten osasikin, aavistiko – viimeisessä kirjeessään
äidilleni hän kirjoitti, että jos sille tielle jäisi, saisipa pikku –Hellevi
ainakin elää vapaan maan vapaana kansalaisena.
Maata, isänmaata, jonka vapauden puolesta, C.G.E.
Mannerheimin mukaan, äitini ja minä annoimme kalleimman uhrin, olen miettinyt
paljon.
Sen tiedän, että yksikään isänmaa ei korvaa isää.
Yksikään isänmaa ei ota syliinsä. Ei kiedo käsiään
ympärilleni, ei sano: Isin pikku tyttö.
Mutta vapaus?
Myös vapautta olen miettinyt paljon.
Olen verrannut Suomen ja Viron kohtaloita
toisiinsa, ja olen kiitollinen siitä, että Suomi ei koskaan ollut osa Neuvostoliittoa.
Mutta kun mietin vapautta, ajattelen myös
itsenäisyyttä. Kun puhutaan vapaasta maasta, tarkoitetaan tietysti itsenäistä
maata. Mietin, millainen oli se itsenäinen ja vapaa maa, jota isäni oli
puolustamassa.
Se oli maa, jolla oli oma raha, oma lippu, oma
postimerkki – nämä itsenäisen maan tunnusmerkit.
Niin koen oloni entistä ristiriitaisemmaksi, kun
salkoihin vedetään sinivalkoinen ristilippu. Se on vielä olemassa. On myös oma
postimerkki.
Oma raha on jo menetetty.
Ajatusteni sekamelskaan syöksyy Paavo Rintala,
joka lapsilleen ”kertoo semmoisia asioita, mitä ette omassa koulussanne oppisi
koskaan tietämään. Ne historian oppikirjat, joita täällä koulussa luette, eivät
kerro teille lapsista. Ne kertovat kuninkaista ja valtiomiehistä ja sodista…
mutta eivät lapsista: historian kirjoittajat eivät tiedä, että lapsia on
olemassa.” (Leningradin kohtalosinfonia)
Arvelen, ettei C.G.E. Mannerheimkaan tullut
ajatelleeksi, että hänen ohuelle kartongille painettu päiväkäskynsä tavoittaisi
lapsen.
Että lapsi olisi antanut kalleimman uhrin, minkä
isänmaa voi vaatia? toivoa? tarvita?
Mietin, mahtavatko nykyiset vallanpitäjät koskaan
ajatella, että he saavat olla vapaan maan vapaita kansalaisia vain siksi, että
niin monet ovat antaneet henkensä sen takia.
Isänmaa? Itsenäisyys? Vapaus?
Olkoon illuusio.
Kuten minulla isästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti