Olkoon illuusio

Tiedän toistavani itseäni, kun kirjoitan, että isän ikävästä ei toivu koskaan.

         Varhaisessa lapsuudessani en osannut kaivata isää: minulla oli eno, useampikin, mutta yksi heistä hyvinkin kävi isän korvikkeesta, eikä vain korvikkeesta – sana tuntuu pahalta. Oikeasti en tietenkään osannut edes kaivata isää, kun äitini kanssa asuin vanhassa keltaisessa talossa, missä asuivat myös isovanhempani, kaksi enoani ja tätini. Meitähän oli kokonainen iso perhe.

         Mutta se perhe hajosi, ja olimme kahdestaan äitini kanssa, ja lapsi minä olin yhä. Asuimme pienessä punaisessa mökissä, jossa oli keittiö ja kamari. Kamarin seinällä oli kehystettynä Ylipäällikön päiväkäsky, joka alkoi: ”Olette antanut isänmaalle kalleimman uhrin…”

         Alla oli kuin nimikirjoitus: C.G.E. Mannerheim. Mutta ei se ollut oikea nimikirjoitus, samalla tavoin painettu kuin muukin teksti ohuelle kartongille.

Isän ikävä syntyi silloin, kun meitä oli vain kaksi, kun emme enää olleet perhe.

         Isän ikävä syntyi samoihin aikoihin, kun aloin sepittää muitakin tarinoita; tai ehkä aloin sepittää muitakin tarinoita, kun olin sepittänyt itselleni isän. Ja olen useasti sanonut, että minulla on maailman paras isä, ei ole hänen voittanuttaan; kuvitelmaa ei todellisuus koskaan ylitä.

         Mutta ei koskaan kuviteltu isä liioin ottanut minua syliinsä, ei kietonut käsiään ympärilleni, ei silittänyt hiuksiani, sanonut: Isin pikku tyttö.

         Ja ikävä oli, ikuinen ikävä, kaikki nämä kymmenet ja kymmenet vuodet.

Jokaisena Suomen itsenäisyyspäivänä koen oloni sanomattoman ristiriitaiseksi.

         Sodasta, joka isäni vei, isäni kirjoitti viimeisessä kirjeessään, miten osasikin, aavistiko – viimeisessä kirjeessään äidilleni hän kirjoitti, että jos sille tielle jäisi, saisipa pikku –Hellevi ainakin elää vapaan maan vapaana kansalaisena.

         Maata, isänmaata, jonka vapauden puolesta, C.G.E. Mannerheimin mukaan, äitini ja minä annoimme kalleimman uhrin, olen miettinyt paljon.

         Sen tiedän, että yksikään isänmaa ei korvaa isää.

         Yksikään isänmaa ei ota syliinsä. Ei kiedo käsiään ympärilleni, ei sano: Isin pikku tyttö.

         Mutta vapaus?

Myös vapautta olen miettinyt paljon.

         Olen verrannut Suomen ja Viron kohtaloita toisiinsa, ja olen kiitollinen siitä, että Suomi ei koskaan ollut osa Neuvostoliittoa.

         Mutta kun mietin vapautta, ajattelen myös itsenäisyyttä. Kun puhutaan vapaasta maasta, tarkoitetaan tietysti itsenäistä maata. Mietin, millainen oli se itsenäinen ja vapaa maa, jota isäni oli puolustamassa.

         Se oli maa, jolla oli oma raha, oma lippu, oma postimerkki – nämä itsenäisen maan tunnusmerkit.

         Niin koen oloni entistä ristiriitaisemmaksi, kun salkoihin vedetään sinivalkoinen ristilippu. Se on vielä olemassa. On myös oma postimerkki.

         Oma raha on jo menetetty.

Ajatusteni sekamelskaan syöksyy Paavo Rintala, joka lapsilleen ”kertoo semmoisia asioita, mitä ette omassa koulussanne oppisi koskaan tietämään. Ne historian oppikirjat, joita täällä koulussa luette, eivät kerro teille lapsista. Ne kertovat kuninkaista ja valtiomiehistä ja sodista… mutta eivät lapsista: historian kirjoittajat eivät tiedä, että lapsia on olemassa.” (Leningradin kohtalosinfonia)

         Arvelen, ettei C.G.E. Mannerheimkaan tullut ajatelleeksi, että hänen ohuelle kartongille painettu päiväkäskynsä tavoittaisi lapsen.

         Että lapsi olisi antanut kalleimman uhrin, minkä isänmaa voi vaatia? toivoa? tarvita?

         Mietin, mahtavatko nykyiset vallanpitäjät koskaan ajatella, että he saavat olla vapaan maan vapaita kansalaisia vain siksi, että niin monet ovat antaneet henkensä sen takia.

Isänmaa? Itsenäisyys? Vapaus?

         Olkoon illuusio.

         Kuten minulla isästä.