Muistan minäkin väärin.
Kuvailin keskustelukumppanilleni oikein hyvin
kauan sitten edesmenneen Weilin+Göösin vuonna 1977 julkaiseman Max Jacob
–runoniteen ulkoasun: hyvin ohut, mustat kannet, kannessa valkoisella piirros –
varmaan tämän Max Jacobin profiili.
Juuri siinä erehdyin. Profiilipiirros on
takakannessa, varsinainen kansikuva on noppapikari. Tietysti. Runovalikoiman
nimihän on Runoja noppapikarissa.
Olin lisäksi aikaani edellä muistikuvissani –
arvelin kirjan ilmestyneen 1950 –luvun lopulla tai 1960-luvun alussa. Alun
perin runot ovatkin ilmestyneet jo 1940- ja 1950 –luvuilla, kaksi kokoelmaa,
mutta ranskankielisinä. Enkä minä osannut ranskaa, en osaa vieläkään. Vanhan
sanakirjani ja uuden google –kääntäjän avulla yritin selvittää, mitä tarkoittaa
Le cornet à dés, eikä kumpikaan avustajani antanut minulle tulkintaa, jonka
olisin osannut käsittää oikeaksi.
Le cornet à dés ja Le cornet à dés II ovat
nimeltään ne Max Jacobin runokokoelmat, joista Pekka Parkkinen ja Jaakko Ahokas
ovat kääntäneet suomenkieliseen valikoimaan ihastuttavat, hassunkuriset,
ilmestyksenomaiset, uskomattoman upeat runot.
* * *
Muisti keskustelukumppaninikin väärin.
Sanoi Jacobin olleen belgialainen.
Jos on alemmuudentuntoinen maalta muuttanut naisihminen,
vaikkei enää ihan maalaistyttö, hämmentyy välittömästi, kun joku esittää
varmana vastaväitteen. Vain häivähdys Hercule Poirotia käväisi mielessäni, ja
annoin asian olla – en belgialaisuuteen sentään uskonut, koska heti kotiin
palattuani etsin kirjahyllystä tämän ohuen mustakantisen runovalikoiman
nimeltään Runoja noppapikarissa – tämän, jonka etukannessa ei ollut
profiilipiirrosta – ehkä – Max Jacobista.
Ja kuten jo kirjoitettu, muistin minäkin väärin.
En sentään sitä, että Jacob oli ranskalainen.
Quimperistä, Bretagnesta, missä hänen vanhemmillaan oli lahja- ja
antiikkiesinekauppa.
Pariisiin opiskelemaan lähetetty, vähemmän
kumminkin opiskellut, Picasson kämppäkaveri missä sitten asuivatkin,
Montmartrella ainakin.
Juutalainen kyllä – kuoli Drancyn
keskitysleirillä. Ei häntä tosin ehditty tappaa, ymmärsi kuolla omia aikojaan,
ikiaikaiseen keuhkotulehdukseensa, ja vain päivää ennen vapauttamistaan.
Sairautta tosin ei hoidettu, ja kenenkäpä sairauksia keskitysleireillä
hoidettiin.
Kuoli päivää ennen vapauttamistaan.
* * *
Oleellista kaikessa tuossa kirjoittamassani on
tässä ja nyt sillä, että runoudellaan Max Jacob on tehnyt lähtemättömän
vaikutuksen minuun – tällä yhdellä ainoalla ohuella mustakantisella
runovalikoimalla, jonka joskus vuosikymmeniä sitten vahingossa sain käsiini,
luin – ja halusin lukea uudestaan ja uudestaan.
Sellainen on kirja, joka ehdottomasti täytyy saada
itselleen.
Sen täytyy olla kirjahyllyssä, että sen voi koska
tahansa ottaa käsiinsä, sitä voi vain katsella, siitä voi lukea lauseen tai
kaksi, sen voi lukea alusta loppuun, sitä voi vain muistella.
* * *
Samana vuonna, kun äitini syntyi, Max Jacobin
elämässä tapahtui kääntymys.
Näillä asioilla ei ole mitään tekemistä toistensa
kanssa, mutta muistan vuosiluvun, 1909, erinomaisen hyvin äitini syntymävuodesta.
”Tulin kotiin Kansalliskirjastosta… Salama riisui
minut! Oi! kuolematon sekunti! Oi! totuus! totuus! Taivaallinen ruumis on
köyhän huoneeni seinällä! Miksi, Herra! - - - Mikä kauneus! sirous ja lempeys!”
Jacob kuvaa runoissaan ilmestyksiään, joista
”vakavamieliset uskovaiset eivät oikein tienneet, mitä tällaisista jutuista
olisi pitänyt ajatella”. Katolisen kirkon jäseneksikin hänet kastettiin vasta
vuonna 1915.
Hupsunhassustihan hän ilmestyksiään kuvaa; jotkut
ovat taipuvaisia pitämään niitä vain hänen hupsunhassuina sepitteinään.
Toisaalta taas jotkut pitävät hänen uskonnollisia runojaan persoonallisimpana
kaikesta, mitä hän kirjoitti.
Minä uskon niiden syvään vakavuuteen. Juuri se on
aina puhutellut minua,
”Max Jacobilla oli oikeaa kristillistä nöyryyttä,
hän ei varmasti pitänyt itseään neron näköisenäkään, ja turhilla asenteilla
keikaileminen oli myös varmasti hänelle täysin vierasta.” (Jaakko A. Ahokas)
* * *
Olen itse asiassa varsin iloinen siitä, että
joskus muistan väärinkin.
Ellei niin olisi tapahtunut, erästä keskustelua ei
olisi syntynyt, keskustelukumppanini ei olisi sanonut Max Jacobin olevan
belgialainen, minä en olisi kotiin palattuani ruvennut tarkistamaan asiaa, en
olisi taas kerran ruvennut lukemaan näitä uskomattoman hienoja, koskettavia,
syvällisiä proosarunoja.
Täsmälleen niin kuin noppapikarista.
2 kommenttia:
Tähän on pakko kirjoittaa, että sinun kirjasi siipiä vaille enkeli on ollut minulle sellainen, jonka olen lukenut monta kertaa. Sain sen lahjaksi 10 vuotta sitten, enkä haluaisi luopua siitä.
Vasta tänä vuonna luin sen "niin mieletön ikävä", se oli kirjastossa (sentään) nuorten aikuisten osastolla, en enää laske kuuluvani siihen joukkoon, mutta en nyt sen takia voinut olla lainaamatta sitä.
Muutoin Thomas Mertonin kirjat ovat olleet minun elämälleni hyvin merkityksellisiä.
Siipiä vaille enkeli on ollut minullekin yksi tärkeimmistä kirjoistani - tai oikeastaan nimenomaan yhdessä Niin mielettömän ikävän kanssa, kun ne kumminkin ovat kokonaisuus. Niin että teit miut oikein onnelliseksi tuolla, mitä kirjoitit - kirjoittajahan on aina kovin yksin ja kaikki palaute sykähdyttää sydäntä.
Jännää, mutta myös minulle Merton on ollut äärimmäisen tärkeä ja merkityksellinen, ja kyllä ne hänen kirjansa, mitkä minulla on, ovat sellaisia, että ne ottaa esiin uudestaan ja uudestaan.
Lähetä kommentti