Valta turmelee. Mitä enemmän valtaa, sitä suurempi turmelus.
Tämä on niin usein toistettu lause, ettei se ehkä enää merkitse monelle mitään.
Sillä valtaa ihminen haluaa, kuten on halunnut koko
ihmiskunnan olemassaolon ajan.
Silti ihan pienikin tunto vallasta turmelee, eikä ihan
pienesti.
Minäpä kerron, kuinka se käy, koska minulla on vähäinen
kokemus – kalliisti hankittu, ilmaiseksi kaikille tarjottu, mutta kukapa sen
ottaisi vastaan.
Zen ziljoona vuotta sitten, edesmenneen Vaasan läänin
edesmenneen taidetoimikunnan silloisena puheenjohtajana, niin kirjallisuuden
kuin nuorisokulttuurinkin edustajana, olin totisesti tehnyt kaikkeni, en
sentään naisellisesti purskahtanut itkuun, että KEMU, kehittyvän musiikin
yhdistys, tämä, joka loi Provinssirockin, saisi toimintansa tukemiseen varoja
taiteen edistämiseen varatuista määrärahoista. Olin siinä onnistunut. Olin
iloinen, olin tyytyväinen, olin peräti kiitollinen taidetoimikunnan muille,
perinteisempiä taiteenaloja edustaville jäsenille.
Ja sitten luen tämän KEMUn julkaisusta, että Hellevi
Salminen, joka nuorisokirjailijana on edustavinaan myös nuorisokulttuuria
taidetoimikunnassa, ei suonut kuin vaivaiset roposet avustukseksi tälle KEMUlle.
Ja nyt mahdollinen lukija olkoon tarkkaavainen.
Ensimmäinen ajatukseni oli: Odottakaa! Odottakaa ensi
vuotta! Ei penniäkään!
Se oli siis markka-aikaa.
Paljon tätä ennen olin sanonut, että minä, vaikka millaiseen
asemaan kohoaisin, miten paljon valtaa saisin, en sallisi sen turmelevan
itseäni. Väitteeni kuului, että se on mahdollista.
Ja kun kuulin omat ajatukseni, häpesin.
Niin päätin: tämän jälkeen en enää jatka taidetoimikunnassa.
En olekaan poikkeus, mutta en halua, että valta turmelee minua, että edes
vähäinen valta ihan vähän – haluan olla juuri sellainen kuin olen kaikessa
naiiviudessani.
Ja niinpä, kun kaikista maaherroista eniten kunnioittamani,
edesmenneen Vaasan läänin viimeinen maaherra Tom Westergård sanoi, että haluaa
minun jatkavan vielä seuraavan kauden taidetoimikunnan puheenjohtajana, niinpä
kerroin hänelle, että en missään olosuhteissa ole siihen halukas, valmis enkä
edes kelvollinen – en missään tapauksessa halua edes sen äärimmäisen vähäisen
vallan, mikä taidetoimikunnan puheenjohtajalla oli, turmelevan minun pientä
lapsellista sieluani.
Ihmeellinen hän oli, tämä Tom Westergård, mutta ei
ymmärtänyt minua. Musta koirani Pekko, joka oikeastaan oli tyttäreni koira,
rakasti häntä suunnattomasti.
Melkein aina koirat ovat oikeassa.
Mutta minä en kuitenkaan enää jatkanut taidetoimikunnassa, en
edes sen jäsenenä.
En väitä, että olisin turmeltumaton. Mutta väitän, että
tiedän vallan vaikutuksen ihmiseen – vähäisenkin vallan vähäisen vaikutuksen.
Marilyn Monroe sanoi – tai ehkä tuli taitava myyntimies ja
pani hänen sanomakseen, että ”kuuluisuus on kyllä hyvä asia, mutta se ei
lämmitä öisin”.
Olen joskus miettinyt, mahtaako vallan suhteen olla samoin.
Tokihan kuuluisuudella saa lämmittäjän vierelleen yöksi jos
toiseksikin, ja vallalla varmaan vielä helpommin. Mutta ehkä Marilyn tajusi,
kaikessa naiiviudessaan hänkin, asian syvemmin kuin se kepeä mielikuva, mikä
sitaattilausahduksesta niin kovin helposti syntyy.
Ehkä hän yksinkertaisesti tajusi sen, minkä tajuavat vain harvat,
joilla on kuuluisuutta tai valtaa.
Sen tajusi myös arkkipiispa Johannes, joka viimeisenä
arkkipiispa -joulunaan katsellessaan saamiensa joulutervehdysten määrää mietti: "Eipä taida näin paljon joulukortteja tulla, kun jään eläkkeelle…"
Sen, joka on kuuluisa, ja sen, jolla on valtaa, on vaikea
luopua kummastakaan, koska valta tuo ympärille runsaasti ihmisiä, joita kovin
helposti erehtyy pitämään ystävinä. Tuntuu suurenmoiselta olla suosittu.
Sillä harva tajuaa, että eiväthän he rakasta tätä ihmistä! He rakastavat sitä arvoa ja asemaa, mikä tällä ihmisellä tämän maailman silmissä on. Ja jos
siihen on vahingossa ruvennut uskomaan – vallan mukanaan tuoman hovin
uskollisuuteen - siitä luopuessaan saa todeta, kuinka hienosti Jukka Vieno
lyhyessä tekstissään Yhtenä yönä totuuden sanoo:
”Yhtenä yönä sirkus lähtee, sinä et.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti