torstai 13. joulukuuta 2012

Suru ja ikävä


En oikeastaan muista, tulinko C.S.Lewisin kanssa tutuksi Paholaisen kirjeopistossa vai Narniassa, mutta muistan, että ystäväni Tuula toimi esittelijänä. Pienessä kesäasuttavassa vinttikamarissani nautiskelimme kuitenkin runsaasti erilaisia kirjallisia cocktaileja ja selvittääksemme päätämme lähdimme kävelylle peltotietä kohti metsänreunaa. Jälkikuvana olen varma, että pellot kasvoivat ruista, me olimme sieppareita, ei tietoakaan Salingerista eikä sen enempää Saarikoskesta.
        Se oli viisikymmentälukua, viime vuosituhannella.
        Paholaisen kirjeopisto jäi elinikäiseksi kumppanikseni, niin myös Narnia –kirjat; eniten olen aina rakastanut Narnia –kirjoissa (Kaspianin matka maailman ääriin) sitä kohtaa, missä Leijona Aslan riisuu lohikäärmeeksi muuttuneen ilkeän pikkupojan, Eustachen:
        ”Ensimmäisen veto meni niin syvälle, että ylti sydämeen saakka. Ja kun se alkoi kiskoa nahkaa yltäni, tunsin kauheampaa kipua kuin koskaan eläessäni. Saatoin kestää sen vain siksi, että tuntui hyvältä päästä siitä nahasta. Se tuntui vähän samanlaiselta kuin silloin, kun kiskoo ruven irti arasta paikasta, tiedäthän. Se koskee tavattomasti, mutta toisaalta tuntuu hyvältä, kun näkee sen irtoavan.”

* * *
Vuosikymmenten myötä Lewis tuli hyvinkin tunnetuksi myös Suomessa, ja sittemmin elokuva muokkasi Narnian yhtä taidokkaasti kuin Lewisin ystävän, Tolkienin, Tarut sormusten herrasta.
         Muistan, miten nuoremman pojanpoikani kanssa, tiiviisti vierekkäin sohvassa istuen, katsoimme dvd:ltä Narnian viimeistä taistelua. Se oli taitavasti tehty, jännitystä sopivasti ja onnellinen loppu. En sitten ruvennut selittämään sen symboliikkaa, koska ei sitä elokuvaversiossa enää ollut.
        Ja Lewis menetti ystävänsä Tolkienin, kun valitsi rakkauden.
        Ajatella, että tälle, ensin oxfordilaiselle, sitten cambridgelaiselle, vanhallepojalle saattoikin käydä niin: tuli amerikkalaisnainen, ei vielä eronnutkaan, ja älyllään valloitti hänet.
        Onni oli lyhyt, avioliitto sitäkin lyhyempi. Tuli syöpä, joka vei Helenin.
        Tästäkin tragediasta on tehty elokuva (Varjojen maa); kuvaksi kääntyy kaikki.

* * *
”Kun tauti oli tosiasia, sen nimi ja sen idea ikään kuin riisuttiin aseista… Tämä on tärkeää. Emme koskaan kohtaa pelkästään Syöpää tai Sotaa tai onnettomuutta.” 
        Sitaatti on C.S.Lewisin teoksesta Muistiinpanoja surun ajalla (A Grief Observed), jonka hän kirjoitti vaimonsa kuoleman jälkeisinä aikoina ja joka ensin julkaistiin salanimellä N. W. Clerk. Hän ei suinkaan kirjoittanut tekstiä julkaistakseen sitä – vaikka, ollakseni rehellinen, kukaan kirjailija ei oikeasti kirjoita mitään, ellei edes tajunnan takaraivossa häivähdä mahdollisuus julkaisemisesta. Vaikka en vähimmässäkään määrin rinnasta itseäni Lewisiin, luulen perustellusti enkä vain omien kokemusteni pohjalta, että kirjailija aina kirjoittaa julkaistakseen…
        Mutta lainaamastani lauseesta muistin elävästi yli kahdenkymmenen vuoden takaisen ajan, jolloin sairastuin syöpään.
        Leikkauksen jälkeen sairaalassa kesti neljä päivää, ennen kuin lääkäri ensimmäisen kerran sanoi sanan syöpä. Siihen saakka minulla oli ollut ”vaikea sairaus”.
        Ja minusta tuntui koko ajan, että niin kauan kuin sanaa ei sanota ääneen, sillä on ylivalta.

* * *
En lukenut Muistiinpanoja surun ajalta niin kuin olisin lukenut, jos juuri olisin menettänyt läheiseni. Luin sitä ikään kuin lukisin, jos voisin, kun läheiseni on menettänyt minut. Ja eräs tärkeä lause on tämä:
        ”…kiihkeä suru ei yhdistä meitä kuolleisiin, vaan erottaa meitä heistä.”
        Pysähdyin ajattelemaan tätä lausetta pitkäksi aikaa. Onko kyseessä suru – mikä suru? Vai onko kyseessä ikävä – ikävä läheistä ihmistä, joka ei enää ole läsnä tässä ja nyt?
        On niin helppo sanoa surevansa, kun on menettänyt läheisen, mutta mitä se suru itse asiassa on? Niin monen läheisen ihmisen kuoleman kohdanneena minun on sanottava, että suru on ollut aina ikävää, kauheaa menetyksen tunnetta, jotakin täysin peruuttamatonta.
Ja ainoa tosi tässä on oma ikävä.

* * *
C.S. Lewisista aloitin, melkein Narniasta.
        Narniaankaan ei ollut helppo päästä, eikä sinne päässyt silloin, kun itse sitä halusi.



Ei kommentteja: