En oikeastaan muista, tulinko C.S.Lewisin kanssa tutuksi
Paholaisen kirjeopistossa vai Narniassa, mutta muistan, että ystäväni Tuula
toimi esittelijänä. Pienessä kesäasuttavassa vinttikamarissani nautiskelimme
kuitenkin runsaasti erilaisia kirjallisia cocktaileja ja selvittääksemme
päätämme lähdimme kävelylle peltotietä kohti metsänreunaa. Jälkikuvana olen
varma, että pellot kasvoivat ruista, me olimme sieppareita, ei tietoakaan
Salingerista eikä sen enempää Saarikoskesta.
Se oli viisikymmentälukua, viime vuosituhannella.
Paholaisen kirjeopisto jäi elinikäiseksi kumppanikseni, niin
myös Narnia –kirjat; eniten olen aina rakastanut Narnia –kirjoissa (Kaspianin
matka maailman ääriin) sitä kohtaa, missä Leijona Aslan riisuu lohikäärmeeksi
muuttuneen ilkeän pikkupojan, Eustachen:
”Ensimmäisen veto meni niin syvälle, että ylti sydämeen
saakka. Ja kun se alkoi kiskoa nahkaa yltäni, tunsin kauheampaa kipua kuin koskaan
eläessäni. Saatoin kestää sen vain siksi, että tuntui hyvältä päästä siitä nahasta.
Se tuntui vähän samanlaiselta kuin silloin, kun kiskoo ruven irti arasta
paikasta, tiedäthän. Se koskee tavattomasti, mutta toisaalta tuntuu hyvältä,
kun näkee sen irtoavan.”
* * *
Vuosikymmenten myötä Lewis tuli hyvinkin tunnetuksi myös
Suomessa, ja sittemmin elokuva muokkasi Narnian yhtä taidokkaasti kuin Lewisin
ystävän, Tolkienin, Tarut sormusten herrasta.
Muistan, miten nuoremman pojanpoikani kanssa, tiiviisti vierekkäin
sohvassa istuen, katsoimme dvd:ltä Narnian viimeistä taistelua. Se oli
taitavasti tehty, jännitystä sopivasti ja onnellinen loppu. En sitten ruvennut
selittämään sen symboliikkaa, koska ei sitä elokuvaversiossa enää ollut.
Ja Lewis menetti ystävänsä Tolkienin, kun valitsi rakkauden.
Ajatella, että tälle, ensin oxfordilaiselle, sitten
cambridgelaiselle, vanhallepojalle saattoikin käydä niin: tuli
amerikkalaisnainen, ei vielä eronnutkaan, ja älyllään valloitti hänet.
Onni oli lyhyt, avioliitto sitäkin lyhyempi. Tuli syöpä,
joka vei Helenin.
Tästäkin tragediasta on tehty elokuva (Varjojen maa);
kuvaksi kääntyy kaikki.
* * *
”Kun tauti oli tosiasia, sen nimi ja sen idea ikään kuin
riisuttiin aseista… Tämä on tärkeää. Emme koskaan kohtaa pelkästään Syöpää tai
Sotaa tai onnettomuutta.”
Sitaatti on C.S.Lewisin teoksesta Muistiinpanoja surun
ajalla (A Grief Observed), jonka hän kirjoitti vaimonsa kuoleman jälkeisinä
aikoina ja joka ensin julkaistiin salanimellä N. W. Clerk. Hän ei suinkaan
kirjoittanut tekstiä julkaistakseen sitä – vaikka, ollakseni rehellinen, kukaan
kirjailija ei oikeasti kirjoita mitään, ellei edes tajunnan takaraivossa
häivähdä mahdollisuus julkaisemisesta. Vaikka en vähimmässäkään määrin rinnasta
itseäni Lewisiin, luulen perustellusti enkä vain omien kokemusteni pohjalta,
että kirjailija aina kirjoittaa julkaistakseen…
Mutta lainaamastani lauseesta muistin elävästi yli
kahdenkymmenen vuoden takaisen ajan, jolloin sairastuin syöpään.
Leikkauksen jälkeen sairaalassa kesti neljä päivää, ennen
kuin lääkäri ensimmäisen kerran sanoi sanan syöpä. Siihen saakka minulla oli
ollut ”vaikea sairaus”.
Ja minusta tuntui koko ajan, että niin kauan kuin sanaa ei
sanota ääneen, sillä on ylivalta.
* * *
En lukenut Muistiinpanoja surun ajalta niin kuin olisin
lukenut, jos juuri olisin menettänyt läheiseni. Luin sitä ikään kuin lukisin,
jos voisin, kun läheiseni on menettänyt minut. Ja eräs tärkeä lause on tämä:
”…kiihkeä suru ei yhdistä meitä kuolleisiin, vaan erottaa
meitä heistä.”
Pysähdyin ajattelemaan tätä lausetta pitkäksi aikaa. Onko
kyseessä suru – mikä suru? Vai onko kyseessä ikävä – ikävä läheistä ihmistä,
joka ei enää ole läsnä tässä ja nyt?
On niin helppo sanoa surevansa, kun on menettänyt läheisen,
mutta mitä se suru itse asiassa on? Niin monen läheisen ihmisen kuoleman
kohdanneena minun on sanottava, että suru on ollut aina ikävää, kauheaa
menetyksen tunnetta, jotakin täysin peruuttamatonta.
Ja ainoa tosi tässä on oma ikävä.
* * *
C.S. Lewisista aloitin, melkein Narniasta.
Narniaankaan ei ollut helppo päästä, eikä sinne päässyt
silloin, kun itse sitä halusi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti