Taannoin eräs henkilö pyysi minua ystäväkseen Facebookissa.
Hämmästyin kovin pyynnöstä, kun tunsin tämän henkilön vain julkisuudesta –
mutta tulin sen verran uteliaaksikin, että hyväksyin hänet. Ajattelin, että
aikaa myöten selviäisi, miksi hän oli ystäväpyynnön lähettänyt. Käväisihän
mielessäni tietysti, että se oli silkka vahinko.
Mutta varmaan hän sellaisessa tapauksessa poistaisi minut
saman tien laajasta ystäväjoukostaan, arvelin. Ei hän poistanut.
Tosin hän ei koskaan kommentoinut minun päivityksiäni.
No, onhan olemassa niitäkin, joista vain on kiva brassailla
valtavalla kaverimäärällä. Hän saattoi olla siis sellainen – ja oikeastaan olin
vähän pettynyt. Julkisuuden henkilöillä nyt on kavereita taatusti
pyytämättäkin, mutta kun mitään merkillistä urkittavaa minun päivityksissäni ja
FB –sivustossani edes kuvineen kaikkineen ei ole, annoin hänen roikkua siellä
joukon jatkona.
Ainakin saatoin, uteliaisuuttani, silloin tällöin vilkaista
hänen päivityksiään. Joskus ne olivat todella sävähdyttäviä.
Päätin heittää muutaman kommentin toisinaan. Joskus hän
huomasi kommenttini, vastasikin niihin – mutta ei siitä koskaan mitään
keskustelua meidän välillämme syntynyt. Kiinnostuksemme kohteet olivat niin
kaukana toisistaan ja vähän ajattelin, että niin suomenkieltä kuin käytimmekin,
tarkoitimme samoilla ilmauksilla useasti aivan eri asioita.
Aikaa kului.
Myönnän, että unohdin hänet kokonaan.
Sitten Sofi Oksasen upea romaani Puhdistus ilmestyi, sai
runsaasti huomiota osakseen ja – ennustukseni mukaisesti, mistä edelleen olen
tavattoman ylpeä – palkittiin Finlandia –palkinnolla.
Jonkin ajan kuluttua tämän FB –ystäväni seinällä oli syntynyt Puhdistuksen
teemoja käsittelevä keskustelu, ja kirjallisuushan minua kiinnostaa – Sofi
Oksasen Puhdistus kiinnosti minua aivan erityisesti, koska se todella oli heti ensimmäisellä
lukukerralla tehnyt minuun niin huikean vaikutuksen, että harva kirja. Arvelen
myös tietäväni kirjallisuudesta jopa hiukan enemmän kuin tämä henkilö.
Olimme hyvin eri mieltä Sofi Oksasen teoksen ansioista.
Toisaalta minä, kuten sanottu, tietenkin arvioin kirjaa ensisijaisesti
kirjallisin perustein, vaikka se oli vaikuttanut minuun sisältönsäkin puolesta
syvästi – hän, ja joku muu hänen ystävänsä, arvioivat teosta aivan toisin tavoin.
Laadin omasta mielestäni hienon selvityksen fiktiosta, tulin
puuttuneeksi myös joihinkin faktakysymyksiin; sain nopeasti vastauksen ja hyvänen aika! siitähän syntyi keskustelu, vaikkakin varsin merkillinen - hiukan siihen tapaan kuin vanha sanonta naurismaasta ja sen aidasta.
Mutta yhtäkkiä huomasin
kellon kulkeneen nopeasti: minun oli aika lähteä junalle, koska aioin ehtiä
vigiliaan.
Se oli siis lauantai-ilta.
Ilmoitin jatkavani keskustelua kotiin palattuani ja suljin
koneeni.
Todellakin olisin halunnut jatkaa keskustelua, olin siihen
niin motivoitunut, että luulen tuon motivaationi melkein häirinneen oloani
palveluksessa.
Kun tulin kotiin, kiiruhdin heti avaamaan koneen ja
kirjautumaan takaisin Facebookiin.
Vaan katso: ystäväni oli poistanut koko keskustelun.
Niinpä ajattelin, että kirjoitan hänen seinälleen haluavani
vielä jatkaa…
Vaan katso: en enää ollut hänen ystävänsä.
Yritin epätoivoisesti palauttaa vigilian veisuissa aavisteisesti
elävän mieleni takaisin käytyyn keskusteluun – mutta enhän minä sitä
sanatarkasti muistanut, en sillä tavoin, että olisin ymmärtänyt, mikä sai hänet
hermostumaan niin suuresti.
Monista eri syistä olen vielä myöhemminkin pohtinut asiaa
ymmärtämättä todellakaan hänen reagointiaan. Olen toki pohtinut asiaa useammankin ystäväni kanssa - ja ehkä eräs heistä osui arvauksessaan oikeaan: Poisti sinut, kun huomasi, ettei sinusta saa kannattajaa...
En vain vieläkään käsitä, miten hän olisi ylipäätään voinut päätyä edes arveluun, että niin kävisi.
Varsinkin, kun ajattelen hänen tämänhetkistäkin julkisuuskuvaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti