Keskusteluja kirjallisuudesta 1

Muistan minäkin väärin.

        Kuvailin keskustelukumppanilleni oikein hyvin kauan sitten edesmenneen Weilin+Göösin vuonna 1977 julkaiseman Max Jacob –runoniteen ulkoasun: hyvin ohut, mustat kannet, kannessa valkoisella piirros – varmaan tämän Max Jacobin profiili.

        Juuri siinä erehdyin. Profiilipiirros on takakannessa, varsinainen kansikuva on noppapikari. Tietysti. Runovalikoiman nimihän on Runoja noppapikarissa.

        Olin lisäksi aikaani edellä muistikuvissani – arvelin kirjan ilmestyneen 1950 –luvun lopulla tai 1960-luvun alussa. Alun perin runot ovatkin ilmestyneet jo 1940- ja 1950 –luvuilla, kaksi kokoelmaa, mutta ranskankielisinä. Enkä minä osannut ranskaa, en osaa vieläkään. Vanhan sanakirjani ja uuden google –kääntäjän avulla yritin selvittää, mitä tarkoittaa Le cornet à dés, eikä kumpikaan avustajani antanut minulle tulkintaa, jonka olisin osannut käsittää oikeaksi.

        Le cornet à dés ja Le cornet à dés II ovat nimeltään ne Max Jacobin runokokoelmat, joista Pekka Parkkinen ja Jaakko Ahokas ovat kääntäneet suomenkieliseen valikoimaan ihastuttavat, hassunkuriset, ilmestyksenomaiset, uskomattoman upeat runot.

* * *

Muisti keskustelukumppaninikin väärin.

        Sanoi Jacobin olleen belgialainen.

        Jos on alemmuudentuntoinen maalta muuttanut naisihminen, vaikkei enää ihan maalaistyttö, hämmentyy välittömästi, kun joku esittää varmana vastaväitteen. Vain häivähdys Hercule Poirotia käväisi mielessäni, ja annoin asian olla – en belgialaisuuteen sentään uskonut, koska heti kotiin palattuani etsin kirjahyllystä tämän ohuen mustakantisen runovalikoiman nimeltään Runoja noppapikarissa – tämän, jonka etukannessa ei ollut profiilipiirrosta – ehkä – Max Jacobista.

        Ja kuten jo kirjoitettu, muistin minäkin väärin.

        En sentään sitä, että Jacob oli ranskalainen. Quimperistä, Bretagnesta, missä hänen vanhemmillaan oli lahja- ja antiikkiesinekauppa.

        Pariisiin opiskelemaan lähetetty, vähemmän kumminkin opiskellut, Picasson kämppäkaveri missä sitten asuivatkin, Montmartrella ainakin.

        Juutalainen kyllä – kuoli Drancyn keskitysleirillä. Ei häntä tosin ehditty tappaa, ymmärsi kuolla omia aikojaan, ikiaikaiseen keuhkotulehdukseensa, ja vain päivää ennen vapauttamistaan. Sairautta tosin ei hoidettu, ja kenenkäpä sairauksia keskitysleireillä hoidettiin.

        Kuoli päivää ennen vapauttamistaan.

* * *

Oleellista kaikessa tuossa kirjoittamassani on tässä ja nyt sillä, että runoudellaan Max Jacob on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen minuun – tällä yhdellä ainoalla ohuella mustakantisella runovalikoimalla, jonka joskus vuosikymmeniä sitten vahingossa sain käsiini, luin – ja halusin lukea uudestaan ja uudestaan.

        Sellainen on kirja, joka ehdottomasti täytyy saada itselleen.

        Sen täytyy olla kirjahyllyssä, että sen voi koska tahansa ottaa käsiinsä, sitä voi vain katsella, siitä voi lukea lauseen tai kaksi, sen voi lukea alusta loppuun, sitä voi vain muistella.

* * *

Samana vuonna, kun äitini syntyi, Max Jacobin elämässä tapahtui kääntymys.

        Näillä asioilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta muistan vuosiluvun, 1909, erinomaisen hyvin äitini syntymävuodesta.

        ”Tulin kotiin Kansalliskirjastosta… Salama riisui minut! Oi! kuolematon sekunti! Oi! totuus! totuus! Taivaallinen ruumis on köyhän huoneeni seinällä! Miksi, Herra! - - - Mikä kauneus! sirous ja lempeys!”

        Jacob kuvaa runoissaan ilmestyksiään, joista ”vakavamieliset uskovaiset eivät oikein tienneet, mitä tällaisista jutuista olisi pitänyt ajatella”. Katolisen kirkon jäseneksikin hänet kastettiin vasta vuonna 1915.

        Hupsunhassustihan hän ilmestyksiään kuvaa; jotkut ovat taipuvaisia pitämään niitä vain hänen hupsunhassuina sepitteinään. Toisaalta taas jotkut pitävät hänen uskonnollisia runojaan persoonallisimpana kaikesta, mitä hän kirjoitti.

        Minä uskon niiden syvään vakavuuteen. Juuri se on aina puhutellut minua,

        ”Max Jacobilla oli oikeaa kristillistä nöyryyttä, hän ei varmasti pitänyt itseään neron näköisenäkään, ja turhilla asenteilla keikaileminen oli myös varmasti hänelle täysin vierasta.” (Jaakko A. Ahokas)

* * *

Olen itse asiassa varsin iloinen siitä, että joskus muistan väärinkin.

        Ellei niin olisi tapahtunut, erästä keskustelua ei olisi syntynyt, keskustelukumppanini ei olisi sanonut Max Jacobin olevan belgialainen, minä en olisi kotiin palattuani ruvennut tarkistamaan asiaa, en olisi taas kerran ruvennut lukemaan näitä uskomattoman hienoja, koskettavia, syvällisiä proosarunoja.

        Täsmälleen niin kuin noppapikarista.