Elämäni koirat

Annoin blogini nimeksi Elämää ja koiran elämää.

Arvelen kyllä kirjoittavani paljon ortodoksisuudesta, ja voihan sitä ihmetellä, miksi sellaisen blogin nimeen sekoitetaan koirat. Mutta vaikka kirjoitan ortodoksisuudesta, vaikka on se on hyvin tärkeä ja varmaan tärkein osa elämääni, en ole kovin hurskas.

Arvelen, että useat koirani ovat olleet minua hurskaampia. Arvelen myös, että ortodoksisuus, nimenomaan elämäntapana, on sekoitus profaania ja sakraalia.

Briardi Brave Irek I, Irek Isokirsu Ihana, joka oikeastaan oli tyttären koira, kuunteli hartaasti iltahartaudet äitini kanssa ja osallistui joskus jopa virrenveisuuseen, kuten äitinikin. Mutta koska se oli erittäin ekumeeninen koira, myös ortodoksisuus oli osa sen elämää.

Kokonaisen vuoden se toimitti kanssani Aamun Koittoa, edesmennyttä kirkkokunnan pää-äänenkannattajaa.  Sijaistin vuoden verran runsaat parikymmentä vuotta sitten ensimmäisen kerran lehden päätoimittajaa, joka silloin oli Teuvo Laitila. Sen vuoden aikana Irek ja minä asuimme kahden viikon jaksoissa: kaksi viikkoa Kuopiossa, PSHV:n toimitilojen lehtihvarastossa, ja kaksi viikkoa Kauhavalla, Villa Niityssä. Usein ajoimme Iisalmeen, jossa lehti painettiin – se oli saksitaiton aikaa: minä tein IS-Printin tiloissa lehden taiton, Irek odotti autossa mustan sateenvarjon alla. Ei auto ollut avomalli; Irek oli hiukan arka ja halusi piilopaikan.

Kun Täplä tuli Villa Niittyyn, minulla oli usein tapana lukea iltarukoukset ikonien edessä; Pikku Täplä oppi sen, tuli istumaan viereeni ja kuunteli. Niinä iltoina, kun velttous valtasi minut, se tuli kirsullaan hellästi tökkimään minua, kulki ikonien eteen, taas takaisin luokseni, ja sen silmissä oli toruva ilme. Se huokasi alakuloisesti, jos en seurannut sitä, jos jätin iltarukoukset lukematta.

Myöhemmin se muutti kanssani Helsingin ortodoksiseen seurakuntaan, ja vuosikausia, kaikkina arkipäivinä, se kävi kanssani Ortodoksiviestin toimituksessa lehdenteossa – taittoviikonloppuina se vietti toimituksessa myös lauantain ja sunnuntain, iltamyöhään.

Arvelen sen jääneen Helsingin ortodoksisen seurakunnan historiaan Pienenä Valkeana Koirana; toivon koko sydämestäni, että tulevat historiankirjoittajat eivät sitä unohtaisi – vaikka minun työpanokseni unohtaisivatkin.

Sen juhlallisin hetki lienee ollut, kun se pääsi silloisen Helsingin piispan, metropoliitta Leon, kanssa kirkkoherra Purmosen pääsiäisajan kahvikutsuille. Ettei liiallista paheksuntaa olisi aiheutunut, otin sen huostaani siinä vaiheessa, kun metropoliitta alkoi toimittaa pääsiäisajan rukouspalvelusta, ja olin hiukan huvittunut, kun minulta tiedusteltiin, olenko pitkäänkin hoitanut metropoliitan koiraa.

Pienen Valkean Koiran kautta tutustuin Kaisaniemen puistossa myös valkoisen Roosan emäntään, josta tuli viime kesänä äiti Elisabet.

Toisenkin Aamun Koiton päätoimittaja –sijaisuuteni aikana Täplä ennätti jonkin aikaa tehdä töitä lehden eteen. Kaksi lukijaa tosin peruutti tilauksensa koiran takia.

Mutta sen kaltaiseen viattomaan hurskauteen kuin koirani en tosiaankaan koskaan ole kyennyt.

En sellaiseen vilpittömään, kaikki anteeksi antavaan rakkauteen liioin.

Kun Täplä oli vanha ja sairas, kysyin isä Andreakselta, toimittaisiko hän panihidan pikku Täplälle sen kuoltua.

- En, sanoi isä Andreas.

Minä järkytyin.

- Ei koirien puolesta tarvitse rukoilla syntien anteeksiantamista, isä Andreas sanoi. – Koirat ovat synnittömiä.

Niin – eläimiä ei, käärmettä lukuun ottamatta, karkotettu paratiisista.