Hyvä ystäväni kertoi olleensa läsnä luterilaisen tuttavansa
kodinsiunauksessa. Hän oli tilaisuudessa hyvinkin käsittänyt, että liikuttiin
erittäin feministiteologisissa piireissä, kun Isä meidän rukousta ei ollut
voitu lukea tavalliseen tapaan.
Siis
koska Jumala ei ole mies, ei voida sanoa Isä meidän. Ja tietenkään Jumala ei
ole neutri. Näin ollen on luettava: Isä ja Äiti meidän, joka olet taivaassa.
Tietenkään
ei voi sanoa jotka, koska Jumala on kuitenkin yksi.
Ajatus
ei varmaankaan ole pahasti virheellinen, ja vaikka minä olen aivan tavallinen
maallikko, kaiken lisäksi ortodoksi – mutta tämä ei liioin ole opetuspuhe –
aloin vähäisen tietämykseni perusteella pohdiskella asiaa.
Kummastelin
sitä suppeaa näkemystä, että Jumalaa yritetään määritellä ihmisen rajallisella
käsityskyvyllä ja varsin vajavaisilla inhimillisillä ilmauksilla. Kun vähäisen
teologisen tietämykseni perusteella ajattelen, tuntuu todella oudolta käsitellä
Jumalaa sukupuoleen sidottuna.
Jumala
ei ole mies eikä Jumala ole nainen. Jumala ei ole neutri - Jumala on jotakin,
mitä rajallinen käsityskykymme ei voi tajua; jos voisi, hän olisi inhimillinen
olento.
Mutta
en näe mitään merkillistä siinä, että puhuttelemme häntä aikansa kontekstiin
sidotulla käsitteellä isäksi antamatta hänelle mitään sukupuoliin liittyviä
ominaisuuksia tai ihmisarvoa alentavia attribuutteja.
Pitkän
elämäni aikana olen oppinut, että ortodoksinen apofaattinen teologia, ”jota
nimitetään myös kieltämisen tieksi” on lähinnä sitä, mitä me voimme sanoa
Jumalasta. ”Mikään, mitä Jumalasta sanomme tai väitämme, ei riitä kuvaamaan
Hänen totuuttaan” (Pia Koskinen-Launonen, esipuhe Äiti Maria Normabylaisen
teokseen Kätketty aarre, jonka PK-L on kääntänyt suomeksi).
On
äärimmäisen vaikeaa kuvata sanoin jotakin huikeaa elämystä, jonka on kokenut -
ja kuitenkin kaikki, mitä ihminen kokee, on enimmäkseen inhimillisen
käsityskyvyn - tai ainakin inhimillisen kuvittelukyvyn - puitteissa tapahtuvaa.
Kuvaaminen on vaikeaa siksikin, että meillä on taipumus antaa ainakin
abstrakteille sanoille kovin erilainen sisältö.
Ja
vähän konkreettisillekin.
Isässä
pysyäkseni: minulla on aina ollut tunne, että kenenkään muun isä ei koskaan voi
olla niin ihmeellinen kuin minun isäni. Koska minun isäni kuoli, kun oli
seitsemän kuukauden ikäinen – mitään en siis isästäni muista, mutta maailman
ihmeellisimmän isän olen itselleni osannut kuvitella, ja kuviteltua isää ei voi
yksikään elävä isä voittaa.
Kaiken
sanaleikittelyn ja sanavajavuuden jälkeen minusta on merkillistä, että oppineet
naiset halukkuudessaan päästä miehen asemaan, ikään kuin siinä olisi jotakin
tavoiteltavaa, yrittävät latistaa Jumalan näiden banaalien sanojemme tasolle.
* * *
Mutta
kuten aina: kaikilla asioilla jopa tässä ajassa on monet puolet, niin tälläkin
merkillisellä rukousmuokkauksella.
Sillä juuri
siksi, että sitä aloin pohdiskella, muistin äiti Maria Normanbylaisen, ne kaksi
kapeaa kirjaa, jotka minulla on kirjahyllyssäni; toinen niistä on tämä Kätketty
aarre, jonka esipuheesta lainasin muutaman lauseen jo edellä.
Äiti
Maria kuoli syöpään marraskuun 25. päivänä 1977. Saman marraskuun alussa hän
kirjoitti:
”Yhä
voin ajatella, ja ylipäätään olen onnellinen ja tyytyväinen. - - - Tunnen usein
oloni sairaaksi – se on ehkä kaikkein pahinta.”
”Niin
me ryömimme nelinkontin taivasta kohti, ja silti siinä samassa juoksemme
nopeasti ja rajusti, kierrämme jokikisen kolkan eikä siinä ole mitään
ihmeellistä.”
Se oli
riemastuttavaa luettavaa kohtalosisarelta, jota missään tapauksessa en muussa
merkityksessä alenna omalle tasolleni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti