Isä meidän

Hyvä ystäväni kertoi olleensa läsnä luterilaisen tuttavansa kodinsiunauksessa. Hän oli tilaisuudessa hyvinkin käsittänyt, että liikuttiin erittäin feministiteologisissa piireissä, kun Isä meidän rukousta ei ollut voitu lukea tavalliseen tapaan.

                 Siis koska Jumala ei ole mies, ei voida sanoa Isä meidän. Ja tietenkään Jumala ei ole neutri. Näin ollen on luettava: Isä ja Äiti meidän, joka olet taivaassa.

                 Tietenkään ei voi sanoa jotka, koska Jumala on kuitenkin yksi.

                 Ajatus ei varmaankaan ole pahasti virheellinen, ja vaikka minä olen aivan tavallinen maallikko, kaiken lisäksi ortodoksi – mutta tämä ei liioin ole opetuspuhe – aloin vähäisen tietämykseni perusteella pohdiskella asiaa.

                 Kummastelin sitä suppeaa näkemystä, että Jumalaa yritetään määritellä ihmisen rajallisella käsityskyvyllä ja varsin vajavaisilla inhimillisillä ilmauksilla. Kun vähäisen teologisen tietämykseni perusteella ajattelen, tuntuu todella oudolta käsitellä Jumalaa sukupuoleen sidottuna.

                 Jumala ei ole mies eikä Jumala ole nainen. Jumala ei ole neutri - Jumala on jotakin, mitä rajallinen käsityskykymme ei voi tajua; jos voisi, hän olisi inhimillinen olento.

                 Mutta en näe mitään merkillistä siinä, että puhuttelemme häntä aikansa kontekstiin sidotulla käsitteellä isäksi antamatta hänelle mitään sukupuoliin liittyviä ominaisuuksia tai ihmisarvoa alentavia attribuutteja.

                 Pitkän elämäni aikana olen oppinut, että ortodoksinen apofaattinen teologia, ”jota nimitetään myös kieltämisen tieksi” on lähinnä sitä, mitä me voimme sanoa Jumalasta. ”Mikään, mitä Jumalasta sanomme tai väitämme, ei riitä kuvaamaan Hänen totuuttaan” (Pia Koskinen-Launonen, esipuhe Äiti Maria Normabylaisen teokseen Kätketty aarre, jonka PK-L on kääntänyt suomeksi).

                 On äärimmäisen vaikeaa kuvata sanoin jotakin huikeaa elämystä, jonka on kokenut - ja kuitenkin kaikki, mitä ihminen kokee, on enimmäkseen inhimillisen käsityskyvyn - tai ainakin inhimillisen kuvittelukyvyn - puitteissa tapahtuvaa. Kuvaaminen on vaikeaa siksikin, että meillä on taipumus antaa ainakin abstrakteille sanoille kovin erilainen sisältö.

                 Ja vähän konkreettisillekin.

                 Isässä pysyäkseni: minulla on aina ollut tunne, että kenenkään muun isä ei koskaan voi olla niin ihmeellinen kuin minun isäni. Koska minun isäni kuoli, kun oli seitsemän kuukauden ikäinen – mitään en siis isästäni muista, mutta maailman ihmeellisimmän isän olen itselleni osannut kuvitella, ja kuviteltua isää ei voi yksikään elävä isä voittaa.

                 Kaiken sanaleikittelyn ja sanavajavuuden jälkeen minusta on merkillistä, että oppineet naiset halukkuudessaan päästä miehen asemaan, ikään kuin siinä olisi jotakin tavoiteltavaa, yrittävät latistaa Jumalan näiden banaalien sanojemme tasolle.

                 

* * *

                 Mutta kuten aina: kaikilla asioilla jopa tässä ajassa on monet puolet, niin tälläkin merkillisellä rukousmuokkauksella.

                 Sillä juuri siksi, että sitä aloin pohdiskella, muistin äiti Maria Normanbylaisen, ne kaksi kapeaa kirjaa, jotka minulla on kirjahyllyssäni; toinen niistä on tämä Kätketty aarre, jonka esipuheesta lainasin muutaman lauseen jo edellä.

                 Äiti Maria kuoli syöpään marraskuun 25. päivänä 1977. Saman marraskuun alussa hän kirjoitti:

                 ”Yhä voin ajatella, ja ylipäätään olen onnellinen ja tyytyväinen. - - - Tunnen usein oloni sairaaksi – se on ehkä kaikkein pahinta.”

                 ”Niin me ryömimme nelinkontin taivasta kohti, ja silti siinä samassa juoksemme nopeasti ja rajusti, kierrämme jokikisen kolkan eikä siinä ole mitään ihmeellistä.”

                 Se oli riemastuttavaa luettavaa kohtalosisarelta, jota missään tapauksessa en muussa merkityksessä alenna omalle tasolleni!