Istuttiin alakerran takkahuoneessa katsomassa futiksen MM –kisoja
– minä ja kaikki kolme pikkupoikaani. Tunnelma oli mielettömän kiihkeä, koska
meillä kaikilla oli ihan omat suosikkimme.
Seinäjoella. Kesäkuussa. Tänä vuonna.
Melkein pelin loppuminuuteilla – jännittävässä kohdassa
kuitenkin, puhelimeni piippasi tekstaria ja vähän harmistuneena ajattelin, että
kannattaako rikkoa tätä huimaavaa lumousta.
Mutta kun koskaan ei tiedä…
Avasin viestin.
”Äiti Marina auto-onnettomuudessa. Rukouksia. S”
Ei tämä pitkässä elämässäni ollut ensimmäinen kerta, kun
asioiden tärkeysjärjestys muuttui.
Ennätin kotiin Korsoon. Ja sain, kaikki me saimme, muutaman
päivän aikaa totutella. Sitten äiti Marinan sielu lensi Jumalan valtakuntaan.
Vain kuukausi oli kulunut toukokuusta, Herramme taivaaseen
astumisen päivästä, jolloin halasimme toisiamme Lintulan luostarissa, igumenia
Marina ja minä, ja sovimme varmaksi, että alkusyksystä nähdään uudestaan, että
sitten olen tyttären kanssa pitempään luostarissa vieraana, että sitten taas
kerran pannaan kaikki asiat järjestykseen, puhutaan ihan kasvokkain kuten niin
monesti aikaisemminkin.
”Vaikka on siitä kyllä liian pitkä, kun täällä viimeksi olit”,
äiti Marina lempeästi torui.
Olihan siitä. Rukouskirjani, jonka silloin sain minäkin,
yhdessä sisariston kanssa, aivan uuden, vasta ilmestyneen, on jo kovin kulunut.
En minä ollut alkusyksystä Lintulan luostarissa, emme me
puhuneet yömyöhään luostarin kirjastossa, äiti Marina ja minä.
Lintulassa kävin vasta loppusyksystä. Kävin haastattelemassa
igumenia Mikaelaa Analogia varten
Jos Anna-Kaisa ei sattumalta olisi ollut tyttären hyvän
ystävättären Oilin hyvä ystävätär, ei kukaan olisi vihjannut Anna-Kaisalle,
että tämä voisi pyytää Minä ja mun äiti –sarjaan tytärtä ja minua.
Jos Anna-Kaisa ei olisi innostunut Oilin ehdotuksesta; jos
emme olisi molemmat, tytär ja minä, ihan spontaanisti esittäneet matkamme
kohteeksi Lintulan luostaria; jos äiti Marina ei olisi halunnut, että tv –kuvausten
merkeissä tulemme luostariin… kymmeniä muita jos –lauseita ja sattumia.
Mutta sattumaahan ei ole.
Niin sain sanoa näkemiin äiti Marinalle.
Näkemiin tarkoittaa, että tapaamme toisemme.
Silti minulla, joka vielä elän tässä ajassa, on usein niin
mieletön ikävä.
Jättivät minut.
Eikä minulla ole ketään, kenelle soitan ja kysyn, kun haluan
olla varma Kirkon opetuksista joissakin asioissa. Ennen soitin Nikean
metropoliitalle, joka joskus oli varsin huvittunutkin kysymyksistäni – joka toisinaan
innostui aiheesta niin, että etsi kirjahyllystään kasan kirjoja, selvitteli
asioita ja lopulta esitti minulle kristallinkirkkaasti, miten jotakin tiettyä
kanonia on tulkittava tässä ja nyt.
Eikä minulla ole ketään, kenelle soitan purkaakseni sydäntäni,
kun vuorenkorkuinen murhe kaatuu ylleni. Ennen soitin äiti Marinalle, joka aina
osasi asettaa asiat oikeaan järjestykseen ja joka sai minut rauhoittumaan
viisaalla ja samalla hyvin maanläheisellä suhtautumisellaan ihmisen
raadolliseen elämään.
Hyvin usein minulla on niin ikävä heitä.
Vaan eipä kellahda äiti Marina enää luostarin pihajäätiköllä
kumoon Halleyn komeettaa Nikean metropoliitan kanssa katsellessaan! Eipä
tarvitse hänen enää huolehtia metropoliitalle, että älä sinä tule minua
auttamaan – kaadut itsekin, ja kuka sinut saa autetuksi ylös!
Epäilemättä nauravat molemmat nyt yhdessä tuollekin tapahtumalle.
Niin, ikävissäni, omaksi lohdukseni minä ajattelen tällaisia
hassuja pikku anekdootteja, joita molemmat niin hauskasti osasivat kertoa…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti