Ikävä

Istuttiin alakerran takkahuoneessa katsomassa futiksen MM –kisoja – minä ja kaikki kolme pikkupoikaani. Tunnelma oli mielettömän kiihkeä, koska meillä kaikilla oli ihan omat suosikkimme.

     Seinäjoella. Kesäkuussa. Tänä vuonna.

     Melkein pelin loppuminuuteilla – jännittävässä kohdassa kuitenkin, puhelimeni piippasi tekstaria ja vähän harmistuneena ajattelin, että kannattaako rikkoa tätä huimaavaa lumousta.

     Mutta kun koskaan ei tiedä…

     Avasin viestin.

     ”Äiti Marina auto-onnettomuudessa. Rukouksia. S”

     Ei tämä pitkässä elämässäni ollut ensimmäinen kerta, kun asioiden tärkeysjärjestys muuttui.

Ennätin kotiin Korsoon. Ja sain, kaikki me saimme, muutaman päivän aikaa totutella. Sitten äiti Marinan sielu lensi Jumalan valtakuntaan.

     Vain kuukausi oli kulunut toukokuusta, Herramme taivaaseen astumisen päivästä, jolloin halasimme toisiamme Lintulan luostarissa, igumenia Marina ja minä, ja sovimme varmaksi, että alkusyksystä nähdään uudestaan, että sitten olen tyttären kanssa pitempään luostarissa vieraana, että sitten taas kerran pannaan kaikki asiat järjestykseen, puhutaan ihan kasvokkain kuten niin monesti aikaisemminkin.

     ”Vaikka on siitä kyllä liian pitkä, kun täällä viimeksi olit”, äiti Marina lempeästi torui.

     Olihan siitä. Rukouskirjani, jonka silloin sain minäkin, yhdessä sisariston kanssa, aivan uuden, vasta ilmestyneen, on jo kovin kulunut.

     En minä ollut alkusyksystä Lintulan luostarissa, emme me puhuneet yömyöhään luostarin kirjastossa, äiti Marina ja minä.

     Lintulassa kävin vasta loppusyksystä. Kävin haastattelemassa igumenia Mikaelaa Analogia varten

Jos Anna-Kaisa ei sattumalta olisi ollut tyttären hyvän ystävättären Oilin hyvä ystävätär, ei kukaan olisi vihjannut Anna-Kaisalle, että tämä voisi pyytää Minä ja mun äiti –sarjaan tytärtä ja minua.

     Jos Anna-Kaisa ei olisi innostunut Oilin ehdotuksesta; jos emme olisi molemmat, tytär ja minä, ihan spontaanisti esittäneet matkamme kohteeksi Lintulan luostaria; jos äiti Marina ei olisi halunnut, että tv –kuvausten merkeissä tulemme luostariin… kymmeniä muita jos –lauseita ja sattumia.

Mutta sattumaahan ei ole.

     Niin sain sanoa näkemiin äiti Marinalle.

     Näkemiin tarkoittaa, että tapaamme toisemme.

Silti minulla, joka vielä elän tässä ajassa, on usein niin mieletön ikävä.

Jättivät minut.

     Eikä minulla ole ketään, kenelle soitan ja kysyn, kun haluan olla varma Kirkon opetuksista joissakin asioissa. Ennen soitin Nikean metropoliitalle, joka joskus oli varsin huvittunutkin kysymyksistäni – joka toisinaan innostui aiheesta niin, että etsi kirjahyllystään kasan kirjoja, selvitteli asioita ja lopulta esitti minulle kristallinkirkkaasti, miten jotakin tiettyä kanonia on tulkittava tässä ja nyt.

     Eikä minulla ole ketään, kenelle soitan purkaakseni sydäntäni, kun vuorenkorkuinen murhe kaatuu ylleni. Ennen soitin äiti Marinalle, joka aina osasi asettaa asiat oikeaan järjestykseen ja joka sai minut rauhoittumaan viisaalla ja samalla hyvin maanläheisellä suhtautumisellaan ihmisen raadolliseen elämään.

Hyvin usein minulla on niin ikävä heitä.

Vaan eipä kellahda äiti Marina enää luostarin pihajäätiköllä kumoon Halleyn komeettaa Nikean metropoliitan kanssa katsellessaan! Eipä tarvitse hänen enää huolehtia metropoliitalle, että älä sinä tule minua auttamaan – kaadut itsekin, ja kuka sinut saa autetuksi ylös!

     Epäilemättä nauravat molemmat nyt yhdessä tuollekin tapahtumalle.

     Niin, ikävissäni, omaksi lohdukseni minä ajattelen tällaisia hassuja pikku anekdootteja, joita molemmat niin hauskasti osasivat kertoa…