Ketä kiinnostaa?

Jaksan hämmästellä, että niinkin viaton juttu kuin Face Book saattaa hermostuttaa ja herättää jopa paheksuntaa – tai ainakin suuresti kummastuttaa - niin kovin monia ihmisiä. Useimmat heistä eivät tietenkään käytä Face Bookia, koska se vie ihmiseltä kaiken ajan, jonka voisi käyttää hyödyllisesti.

     Sitä paitsi: miten itserakkaita ja itsestään suuria luulevaisia Face Bookin käyttäjät ovatkaan!

     Ketä kiinnostaa, että valvon tämän tuosta tai ainakin herään ani varhain, ja ketä nyt ainakaan kiinnostaa se, että herättyäni otan pakolliset aamulääkkeeni, odottelen puoli tuntia voidakseni nauttia aamuespressoni ja jonkin sortin aamiaisen ottaakseni sitten seuraavat lääkkeet.

     Ketä kiinnostaa, miksi valvon – tai miksi niin kovin lääkitsen itseäni.

     Ketä kiinnostaa, millaisia kirjoja luen – tai että ylipäätään luen. Tai että on päiviä, jolloin en jaksa edes lukea.

     Ketä kiinnostaa koirakävelyn kuvailu – tai valittelu siitä, että pitkät kävelyt eivät enää onnistu. Tai ainakaan se, miten pesen koirani, föönaan sen ja kuvaan sitä sitten edestä ja takaa – ketä kiinnostaa katsella saman valkoisen koiran kuvia viikosta toiseen.

     Ketä kiinnostaa tietää, millaista ruokaa laitan – ja kenelle, sen jälkeen, kun olen siivoskellut päivätolkulla: ketä minun siivoamiseni hitaus kiinnostaa!

     Puhumattakaan silittämisestä.

     Niinpä niin: ketä nyt yleensä kiinnostaa, mitä itse kullekin kuuluu. Elämä olisi hyvää ja hyödyllistä, kun jokainen ymmärtäisi sanoa, että kuuluu ”kiitos hyvää”.

     * * *

Minäpä kerron, miksi Face Book minun mielestäni on melkein korvaamaton – siis sen lisäksi, että voin itsestäni isoja luullen tiedottaa melkein kaikki tekemiseni melkein yksityiskohtaisesti.

     Lievästi liikuntarajoitteisena ”harvinaiset minun iloni”: sosiaalinen kanssakäymiseni on parin viime vuoden aikana vähentynyt huomattavasti, ystävien tapaaminen kasvokkain on harventunut entisistä hyvistä ajoista.        Minulle on ilo, kun ilmoitan aamuvalvomisestani – ja saan siihen seuraa, jopa keskustelukumppanin, aina silloin tällöin.

     On myös suunnaton ilo, kun saan lukeakseni minulle vieraan kirjailijan teoksen. Luulenpa, etten koskaan olisi tullut tarttuneeksi Alice LaPlanten Hämärän huoneisiin, ellei eräs FB –ystäväni olisi siitä omalla seinällään kertonut – viimeisen mutta en suinkaan ainoan vihjeen mainitakseni.

     Minulle on ilo keskustella erilaisista asioista eri näkökantoja edustavien ihmisten kanssa – joukossa on tietysti ystävien lisäksi ystävien ystäviä, ja joskus keskustellaan myös ”kovaa ja korkealta”; harvoin, jos koskaan, ystävyys siihen katkeaa.

     On ilo katsella ystävien kissojen ja koirien kuvia, lasten ja lastenlasten kuvia ja kuvia matkoilta – joskus – maailman ääriin.

     Ja minua lohduttaa joinakin lohduttomina päivinä kovin, kun luen, etten olekaan maailman ainoa vaivainen, en ainoa hidas siivoskelija – enkä edes maailman ainoa ihminen, joka ei ymmärrä yhtään mitään näiden sähköisten vempaimien päälle. Sen sijaan juuri Face Bookin kautta olen saanut aivan konkreettista apua siihenkin, että laajakaistayhteys alkoi toimia…

     Minusta tuntuu hyvältä kuulla, mitä ystäville oikeasti kuuluu, vaikka vain juuri sinä pienenä hetkenä, kun joku kertoo, että on yökirjoituksen aika.

     Suurta iloa minulle on tuottanut tutustuminen nuoriin sukulaisiini ja jopa heidän ystäviinsä, mitä tuskin ilman Face Bookia olisi koskaan tapahtunut – ja ylipäätään uusien ystävien saaminen. Ilman Face Bookia en liioin olisi saanut tietää monista kiinnostavista tapahtumista, joista osaan olen jopa kyennyt osallistumaan.

     Ja lopuksi: nautin suunnattomasti erään ystäväni päivitykset, jotka kuvaavat aivan arkipäiväisiä tapahtumia, koska kuvauksissa on sellaista kirjallista loistokkuutta, jota harvoin löytää edes ”ihan oikeasta kirjallisuudesta”.