Mestarit

Niin kuin olipa kerran.  

      Kauan kauan sittenSeinäjoella ilmestyvän maakunnan valtalehden Ilkan kulttuuritoimittaja kysyi minulta ihan vakavissaan: Kuinka sinä muka jaksat lukea sitä Paavo Rintalaa?

      Että se sen maakunnan kulttuuritietoisuudesta. Sama toimittaja kirjoittaa lehteen kulttuuria edelleen.

      Mutta tarkoitukseni oli kirjoittaa mestari Rintalasta.

Ja Rintalasta siksi, että tänä yönä hän syöksähti puhelinlankoja pitkin Kajaanista Korsoon juuri niin kuin hän suvereenisti kulki halki Euroopan Oulusta Ukrainaan tai Firenzestä Kirkkonummelle, täysin ajasta ja aikakaudesta, mielipiteistä ja kirjallisista muoti-ilmiöistä riippumatta.

      Puhelinlankoja myöten isä Andreas luki minulle Mestari Eckhartin kirjaa Sielun syvyys – ja melkein tunnin kuunneltuani huudahdin:

      - Rintala! Paavo Rintala.

      Paavo Rintala on yksi minun ja kirjallisuuteen syvästi perehtyneen arkkimandriitta Andreas Larikan suurimmista yhteisistä kirjallisista rakkauksistamme.

      - Jossakin kirjassa, minä jatkoin, - Rintala kirjoittaa mestari Eckhartista.

Mutta voi! Niin monia, monia kirjoja on Paavo Rintala kirjoittanut. Kun osa niistä on levällään työhuoneeni lattialla, kun avaan yhden toisensa jälkeen, huomaan, että ei tässä, ei tässä…

      …niin on pakko purkaa kysymys omalle seinälle Facebookissa.

Ja juuri silloin, kun marraskuu juuri vaihtuu joulukuuksi, omalle seinälleni Facebookissa singahtaa viesti. Rechenberger, Vantaalta – ei sentään Korsosta; aivan niin ihmeellistä elämä ei ole.

      Tämä Herman Rechenberger on säveltänyt pienoisoopperan Aika ja uni. Libretto on Rintalan.

      Aika ja uni on toinen mestari Rintalan romaaneista, joka oli ehdokkaana Finlandia –palkinnon saajaksi – edellinen ehdokas oli Sarmatian Orfeus. Orfeuksen vuonna palkinnon sai Arto Melleri, mutta en mitenkään jaksa muistaa, kuka palkinnon Ajan ja unen vuonna sai – vain sen muistan, että yksinvaltaisen valitsijan mielestä Rintala oli muuttunut liian kristityksi.

      Tämä teologian opiskelija; ihmettelyni liittyy ilmaisuihinn, että oli muuttunut, pluskvamperfekti siis, että liian kristityksi, siis kristitty olisi ehkä ollut kelvollinen. Koko ajan juuri se oli ollut merkillistä Paavo Rintalassa, että hän oli kristitty.

      Rauhanpuolustajien puheenjohtajanakin hän oli kristitty.

      Mutta että liian?

      Mietin tänä yönäkin, mitä tarkoittaa, että joku on liian kristitty.    Kustantaja kertoo yhden kirjan takaliepeessä Rintalasta näin: ”Aina hän on siellä, missä jotakin luodaan tai suunnitellaan.”

      Että sillä tavalla on liian kristitty.

Siis.

      ”Tulkoon konkurssi, kaaos, ydinsota, kunhan me voimme elää somasti, matkustella, juoda, naiskennella, kuluttaa kulttuuria.”

      Eikä loppujen lopuksi ole mitään merkitystä, minkä kirjansa sivulle, mille sivulle tahansa, Paavo Rintala on sallinut Mestari Eckhartin jättää jälkensä; niin vaivatta mestari Rintala vaelsi kaikki nämä vuosisadat, niin vaivatta piti historian ja kulttuurit hallussaan, sekoitti, riisui, puki – lahjoitti lukijalle.

      Viipurissa hän syntyi – myös minun isäni syntyi Viipurissa. Hänen isänsä kuoli sodassa, niin myös minun isäni, puolitoista vuotta myöhemmin. Nämä ovat yksityiskohtia, joilla ei ole mitään merkitystä; ne voisi hyvinkin sijoittaa johonkin romaaniin, jossa on aika ja uni.

      Ja Mestari Eckhart - tuntuu kuin hän hymyilisi jossakin. Sanoisi kuten sanoi, että Jumala on kaikkialla.

      Mestari Rintala sanoi: Jumala on kauneus.

      Tietänevät totuuden jo, molemmat.