Kun olosuhteet alkoivat, tämä hidas kulkuni kohti kuolemaa, joka tosin on jokaisen osana koko ajan, mutta vain olosuhteissa sen muistaa koko ajan, näin lohdukseni ihanan unen kuolemastani.

Makasin olohuoneen sohvassa sinisissä lakanoissa, punaisessa silkkipyjamassa, koska koko elämäni on väreissä katsottuna punaista yllä, sinistä ympärillä. Isä Mikko Sidoroff, jota en ainakaan kymmeneen vuoteen ollut tavannut – kun viimeksi tapasimme, hän oli kirkkokunnan tiedottajana – asetteli huolella tyynyjä pääni alle; isä Andreas Larikka seisoi ikonieni ääressä ja luki kuoleman hetkellä luettavia psalmeja. Poikani istui nojatuolissa alistuneena, ehkä vähän pettyneenäkin, koska koko ajan hän oli uskonut, että äiti ei kuole.

Yhtäkkiä muistin pikkupojat, jotka enää eivät ole pikkupoikia, mutta joita saan yhä kutsua pikkupojikseni kuten kutsun heidän isäänsäkin. Kysyin, missä he ovat, ja poikani nouti heidät. Kutsuin heidät luokseni ja kerroin, että kohta kuolen.

Kerroin, että muuttuisin kylmäksi ihan niin kuin pikku Täplä oli aikoinaan muuttunut.

- Mutta, sanoin, - se en ole enää kokonainen minä, sillä minun sieluni lentää silloin Jumalan valtakuntaan.

Sanoin, että heidän ei pitäisi surra minun takiani, vaikka ymmärsin kyllä, että heille saattaisi tulla joskus ikävä, jokin muisto saattaisi sen herättää heidän mielessään. Mutta koko ajan heidän tulisi muistaa, että minä olen siellä, mistä ovat poissa kaikki kipu, suru ja huokaukset.

- Arvatenkin siellä on paljon vihreitä niittyjä, minä vakuutin.

Kun minusta tuntui, että he olivat ymmärtäneet asian, paneuduin uudestaan pitkäkseni ja kuuntelin psalmeja.

Sitten, yhtäkkiä, muistin tärkeän asian, ihan hypähdin istumaan sohvan reunalle, taputin käsiäni ja huusi tytärtä.

- Nyt tarvitaan shampanjaa! minä huudahdin.

Niin tytär tuli keittiöstä tarjottimen kanssa, tarjottimella shampanjalasit meille kaikille, ja kun olimme kilistäneet ja maistaneet laseistamme… niin, luulen, että sitten kuolin.

Oi, rukoilen niin suurta armoa, että saisin kuolla juuri sillä tavalla. Ainakin olen sen jo unessa kokenut, ja se oli hyvä, kaunis kuolema.

Mutta arvelen, että olosuhteet aiheuttavat minulle toisenlaisen kuoleman; sitä en viitsi kumminkaan murehtia.

Mutta kun olosuhteet, tarkemmin sanottuna luustoon levinnyt parantumaton rintasyöpä, nyt ovat tällaiset ja kun yhä rakastan kirjoittamista ja kun haluaisin kirjoittaa juuri niin kuinka haluan kirjoittaa niin kauan kuin vielä jaksan kirjoittaa, huomasin tänään, alakuloisena marraskuisena aamupäivänä, että bloggaajat ovat jo kauan sitten keksineet saman ajatuksen.

Että vain omassa blogissaan voi kirjoittaa juuri niin kuin haluaa.

Siis täältä tullaan, elämä!